Kyllä kaikki albumit Kultasaksisesta ravusta Castafioren koruihin ovat silkkaa timanttia. Lento 714:n ufojutuista en pidä ollenkaan, menee liian korniksi moinen eikä jotenkin sovi Tintin maailmaan alkuunkaan.
Kultasaksinen Rapu on oikein oivallinen tarinaltaan ja hauskasti esillä myös siinä Spielbergin Tintissä mutta siinä on itseäni häirinnyt Haddockin kännisekoilut. Kapteeni kehittyy siitä kyllä entistä ehommaksi mutta jotenkin Ravun toivoton juoppolalli aiheutti melkein enemmän myötähäpeää kuin hilpeyttä. Seuraavassa alpparissa, Salaperäisessä Tähdessä, Haddock muistuttaa jo enemmän itseään. Salaperäinen Tähti on myös hyvä mutta jotenkin myös vähän hämärä (mutta ei mitään verrattuna Lentoon 714). Aluksi on unia ja ennustuksia maailmanlopusta, lopussa on outoa häröilyä siellä sienisaarella. Ainakin sen lopun pointtia jäi miettimään vähän kauemmin...
Yksisarvisen salaisuudesta alkaen tarinat ovat klassikkoja. Haddock on jo oma itsensä ja Tuhatkaunokin tulee mukaan Rakham Punaisen Aarteessa.
Olen samaa mieltä kanssasi tuosta Lento 714:n ufoista. Tarinan alkupuoli siellä lentokentällä ennen koneeseen astumista on kyllä mielestäni yksi parhaimmista sarjakuva-aloituksista koskaan. Miljonääri jota kapteeni luulee flunssaiseksi resupekaksi ja "joka ei koskaan naura" mutta nauraa Tuhatkaunon tempulle joka onkin kapteenin väärinkäsityksen seurausta: mahtavaa! Harmi vain että pian sen jälkeen tarinan taso laskee tasaisesti aina loppua kohden joka on karmean kliseinen. Tarina olisi ehkä muuten ollut ihan jees jollei siihen oltaisi sotkettu ufoilua.
Tintti ja Picarot on mielestäni vähän huonompi kuin edeltäjänsä. Se on lattea ja jättää tympeän maun suuhun. Siltä odotti paljon enemmän mutta saikin pettyä. Se on kaiken kaikkiaan vaisu.
Mielestäni alkupuolen raakile-Tintit ovat erilaisuutensa takia ihan hyviä myöskin, paljon parempia kuin Castafioren korujen jälkeen ilmestyneet viimeisimmät kokeilut.
