Tuosta tuli mieleen Tex Willer, joka tappaa konnia läjäpäin jokaisessa numerossa. Ei häneltäkään silti juuri luonnetta löydy, eli Tex on jäänyt hahmoksi, jonka tyhjän kuoren ympärillä kaikki mielenkiintoinen sarjakuvassa tapahtuu.
Aivan tappamisen kuvaaminen ei mitenkään automaattisesti lisää realistisuutta tai tuo hahmoa "raadolliseen nykyaikaan". Luonteeton hahmo taas on siitä hyvä että "tyhjään tauluun" on lukijan helppo itse kuvitella lisää, vaikka sitten sitä luonnetta, toisin kuin puhkiselitettyyn. Luonne välittyy tietenkin myös tekoina ja tekemättä jättämisinä. Sarjakuva kuuluu niihin kerrontamuotoihin, jotka kaipaavat kerrontaansa toiminnan kuvausta. Se että toteuttaa jotain satoja vuosia vanhaa valaa ja asuu itsepäisesti viidakossa, kertoo kyllä luonteesta hyvinkin paljon.

Vielä palatakseni siihen tuomarointiin tai juhlallisemmin jumalominaisuuteen, niin Mustishan kyllä jakaa hyvin herkästi ihmiset hyviin ja pahoihin. Vaikka hän ei tapakaan pahoja, hän "polttomerkitsee" heidät sormuksellaan. Kuolemantuomio on sen sijaan lopullinen, eikä sitten voitaisi kirjoittaa esimerkiksi tarinaa miehestä joka muuttuu pääkallomerkkileukaisesta pahiksesta hyvikseksi.
Realismissa on sekin ongelma että kun sitä lisää johonkin kohtaan, sitä pitäisi ehkä tasapainon vuoksi lisätä toisaallekin. Lopulta päädytään melkoisiin naurettavuuksiin, kuten monien supersankarien pseudotieteilyn kanssa on käynyt. Nyt kun Mustiksessa liikutaan turvallisesti satumaailmassa, missä realismi lähinnä loistaa poissaolollaan, sarjan maailma on suhteellisen ehjä ja toimii omalakisenaan.