No niin, Parhaiden kolmososa luettu. Eihän tässä toki suuria yllätyksiä ollut, koska yhtä lukuunottamatta tarinat olivat tuttuja, mutta kertaus kelpaa aina, kun laatusarjakuvasta on kyse.
Hehkutetaan nyt vielä kerran Faracia ja Motturaa.

Ei siitä vain pääse mihinkään, että
Lain eri puolilla on meikäläisen mielestä kaikkien aikojen Top10 -tarinoita. Ei voi kuin ihmetellä ja ihailla Tito Faracin kykyä tehdä näennäisen yksinkertaisesta juonesta jotain näin nautinnollista ja mielenkiintoista. Faraci on osoittanut kerta toisensa jälkeen, että ratkaisevaa ei niinkään ole se, mitä tarinassa tapahtuu, vaan
miten se tapahtuu. Kerronta, hahmojen käytös ja heidän välisensä suhteet, huumorin oikeanlainen annostelu...Faraci on yksinkertaisesti äärettömän taitava käsikirjoittaja.
Vähätellä ei sovi tälläkään kertaa Paolo Motturan piirrostyön merkitystä tarinan viehättävyydessä. Piirrokset ovat kauttaaltaan erinomaisia ja omalta osaltaan luovat tarinan ainutlaatuista tunnelmaa. Eläväisestä ja rennosta tyylistä huolimatta jokainen pieni yksityiskohta on viimeisen päälle harkittu; tämä on todella harvinainen yhdistelmä. Giorgio Cavazzano on ehkä tuollaisen kokonaisvaltaisuuden uranuurtaja, mutta Mottura on kehittänyt sitä vielä pidemmälle. Tässäkin tarinassa on monia aivan mahdottomia ruutuja. Katsokaa vaikkapa sivua 291, sivun 292 kolmatta ruutua, sivun 311 viimeistä tai sivun 314 ensimmäistä ruutua. Taidetta, johon pystyy vain Paolo Mottura. Faracin ja Motturan yhteistyön kauneus kulminoituu esimerkiksi sivuihin 300-301. Siinä on sellaista tunnelmaa, jota vain nämä kaksi saavat aikaan. Huh, tätä tarinaa ei voi kehua liikaa. Se vain paranee vanhetessaan.
"Ai, oliko kirjassa muitakin tarinoita?" Heh, löytyihän tästä paljon muutakin erinomaista. Carpin
Sota ja rauha on kerrassaan upea klassikkosovitus. Tarina toimii äärimmäisen hyvin, huumori on loistavaa ja piirrosjälki fantastista. Mielestäni GBC olikin ehkä kaikkein huikeimmillaan juuri 80-luvulla.
Kirjan vanhimmat tarinat ovat myös oikein mallikkaita, mutta kolme tarinaa 70-luvulta on liikaa. Ainakin Taikaviitan olisi huoletta voinut raakata pois, mutta hänet on tuttuun tapaan pakko tunkea joka julkaisuun. Mastantuonon
Osaamiskone ei ole miehen parhaita, mutta erittäin hyvä tarina joka tapauksessa ja Palle Pulpun ensiesiintymisenä puolustaa paikkaansa tässä kokoelmassa. Halasin ja Andersenin tarina oli hölmö, kuten muistelinkin, mutta luettava kuitenkin.
Ensijulkaisunsa Suomessa saanut Panaron ja Scarpan Mikki-dekkari oli hyvä, kuten odottaa sopikin. Ei suuri klassikko, mutta kaikin puolin toimiva tarina. Carlo Panaro on kyllä arvostettava työmyyrä. Tarinoita tulee todella paljon, mutta koskaan ei mitään rimanalituksia. Huonoimmillaan miehen tarinat ovat hieman tylsiä, parhaimmillaan aivan loistavia. Suuri osa on hienoa, perinteistä, viihdyttävää sarjakuvaa. Myös miehen käyttämä laaja hahmokavalkadi nostaa pisteitä. Takuuvarma tarinanikkari.
Kokonaisuutena Parhaiden osa 3 oli oikein mallikasta sarjakuvaa taas, joukossa pari todellista helmeäkin. Kyllä näitä ihan ilokseen ostaa.