Rupesi taas hivuttamaan (eli huv... salakielellä) eräskin asia; tämä DC/Marvel/UB/Pörvel-höpinä. Kas kun minähän EN osta sarjakuviani sen perusteella mikä kustantamo on kyseessä! Ostan vain ja ainoastaan itseäni kiinnostavaa sarjakuvaa, ainoa peruste.
En minäkään.
(Varoitus! Nyt seuraa tilitystä!)
Surullista vaan on nähdä,että noita kahta isoa lafkaa ei aja eteenpäin mikään muu kuin raha. 80-luvun lopussa tapahtunut murros valtavirtasarjakuvassa ei johtanutkaan mihinkään. Toki samat, vanhat parrat tekevät vieläkin laadukasta sarjakuvaa, jota myös nämä suuryhtiöt julkaisevat, mutta mitään uutta ja mielenkiintoista ei kyllä ole syntynyt viimeiseen viiteen-kuuten vuoteen DC:n tai Marvelin toimesta. Ainakaan minun mielestäni.
Esim. DC:n kehitys on ollut mieletäni eriskummallinen. 80-luvun lopussa luodaan uusi termi "graaffiset novellit" ja yritetetään tietoisesti markkinoida sarjakuvaa aikuisemmalle yleisölle. On Moore, Gaiman, Morrison ja Milligan, joiden juttuja kelpaakin esitellä. Kun näiden herrojen oikesti pirun haastavat, monipuoliset ja älykkäät työt antavat DC:lle ja muille kustantajille todella mahdollisuuden alkaa julkaista laatusarjakuvaa, sarjakuvataidetta, mutta ei. DC:tä menee vellit housuun, aletaan pelaamaan varmaan päällä ja tulos on nähtävillä esim. jossain Preacherissa, joka on ehkä surullisin esimerkki tästä. Se kiteyttää DC:n linjan, kaiken sen pinnallisen, muodikkaan ja muka-rankan ääliömäisyyden.
Vertigon nykylinja on mielestäni sellaista laskelmoitua, markkinoititutkimuspullaa. Hyvänä esimerkkinä juuri tuo 100 Bullets. Tosin en ole lukenut kuin ekan albumin, mutta aikakin sen jälkeen heräsi sellainen kysymys, että sisältikö tämä albumi mitään muuta kuin "rankkaa", "katu-uskottavaa" ja "coolia" patsastelua. Kai se on niin, että ammuskelu ja seksi lähinnä kiinnostavat sarjakuvanlukijoita. Eikä siinä mitään, jos jotain kiinnostaa. Minua harmittaa vain se, että Vertigon syntyessä sen piti olla juuri lenkki "vaihtoehtoisemman" ja mainstreamin välillä, eli rohkeita kokeiluja ja sisältöä. Nykyään se tuntuu olevan sitä samaa tavaraa mitä kaikki muukin perustavara, vain synkän ja katu-uskottavan brändin alle naamioituna.
t.
ps. Kannattaa tutustua Eddie Campbellin Alec-How to be an artist-albumiin, jossa omakohtaisesti ja mainiosti ruoditaan tätä samaa kysymystä.