Kävin eilen Tampereen Akateemisen jouluruuhkassa vain ja ainoastaan saadakseni käsiini uuden Blacksadin. Näemmä laatusarjakuvan vuoksi ihminen on valmis tekemään epätoivoisiakin tekoja ja löytää sen seurauksena itsestään uusia, uljaita piirteitä.
Kolmas "Blacksad" on visuaalisesti vertaansa vailla, mutta senhän kaikki jo tiesivätkin. Pidän yleisesti ottaen sarjakuvaa enemmän kirjallisuutena kuin kuvataiteena, mutta tätä lukiessa tuntui siltä, että tarinan eteneminen on yhdentekevää kunhan silmänruoka ei vain lopu. Ja eihän se loppunutkaan.
Tarinaltaan "Punainen sielu" ei ole hassumpi sekään. Raymond Chandler tulee mieleen monessakin suhteessa. Vähän kyllä tuntui siltä, että "Punainen sielu" olisi tarvinnut tuplamäärän sivuja saadakseen juonesta irti kaiken mahdollisen. Välillä tuntui siltä, että eteenpäin mennään turhan nopeasti. Tarinaa olisi voinut pohjustaa enemmän, pysähtyä muutamiin kohtiin pitemmäksi aikaa ja moni mielenkiintoinen henkilöhahmo jäi turhan pienelle huomiolle.
Suomenkielinen laitos on harvinaisen komea verrattuna aikaisemmin hankkimiini englanninkielisiin ja pehmeäkantisiin julkaisuihin, joten kiitos vain koko joukkueelle.
Lisäksi nyt oli kiinnitetty kunnolla huomiota hahmojen eläimellisiin piirteisiin: jänis reagoi pakenemalla, kilpikonnalla ei ilme värähdäkään
... ja sopulit ovat joukkohysterian pauloissa kantaessaan ghettossa Maailmanloppu on tulossa -tyylisiä kylttejä. Ja ottaahan myös Blacksad eläimellisyyteensä kantaa toteamalla jotakin taikauskon ja mustana kissana olemisen välisestä yhteydestä.
Mukana on myös herkullinen viittaus Norman Rockwelliin.
Ja "Kiihkeä runoilija Greenberg" on tietysti Allen Ginsberg.
