Rumuus ja hulluus

[terhie]

Rumuus ja hulluus tuli luettua viimeyönä...

hoh hoh, millaista neroutta; jos kaunis nainen p*nee rumaa miestä niin nainen saa henkisen tasapainon ja mies rohkeutta jatkaa elämässään eteenpäin. Ei kai! Mahtavaa! Eihän tämä nyt ollut spoileri, anteeksi jos oli! Kaikkihan sen tiesi jo ennestään, eikö!?

Perusidea oli hieno; laitetaan kaksi hahmoa, joiden ongelmat ovat toistensa "peilikuvia" viettämään hetken aikaa yhdessä irrallaan kaikesta muusta. Yhteisestä ajasta muodostuu käännekohta molempien elämässä.

Mutta minkä ihmeen takia kaikki selitetään lukijalle kädestäpitäen, puhki, mitään ei saa itse oivaltaa. Teksteistä olisi voinut tiputtaa 3/4 osaa pois helposti. Siitä olisi voinut tulla pieni, kaunis, mystinen tarina.

[Janne Kuusinen]

No, olkoon tämä nyt sitten "virallinen" Rumuus ja hulluus -ketju?

Pari vuotta tuo hyllyssäni lukemistaan odotti, ja eilen sain vihdoin & viimein luettua, eikä harmita yhtn'! Tuo oli viiltävän koskettava rakkaustarina ihmisille, joilla on hiukankin huono itsetunto. Eli varmaan suurimmalle osalle meistä. Tämä hieno draama myös tavallaan "kiusaa" lukijaansa siinä mielessä, että se vaatii hieman sarjakuvan lukutaitoa ja valveillaoloa noiden ruutujen välisten siirtymien suhteen. Tämä voisi olla oiva opus käytettäväksi, mikäli haluaa opettaa jossain työpajassa sarjakuvakerrontaa.

Ja kunnolla tussia, paksulti, me like! Vaan onko tarpeeksi, jotta voitaisiin sanoa "ligne crade"? Miten on, asiantuntijammat, vai vaatiiko jälki sittenkin lisää fromhelliä em. arvonimen ansaitakseen?

[Taru Leutokalma]

Luin Rumuuden & Hulluuden hiljattain. Nimi on toisaalta ihan kuvaava mutta toisaalta hiukan harhaanjohtava. Sarjikseen tarttuminen vaati tietynlaista fiilistä koska odotin nimeltä "rumuus ja hulluus" jotain erittäin raskasta, vaikeaa ja mielipuolista matskua. Kun sitä luki niin se vaikuttikin paljon kevyemmältä (vaikkei tarina mikään kepeä ollutkaan) kuin mitä oli kuvitellut.

Vanhaa mustavalkoleffaa muistuttava kaunis piirrostyö, historiallinen tunnelma ja tarinankerronta olivat todella nautittavia. Vähäeleinen mutta huolellinen ja aistikas dialogi kruunasivat kokonaisuuden. Tarinaa luki aika hitaasti mutta mielellään.

Mitä tulee sitten tarinaan. Ymmärrän toki "ruumuuden ja hulluuden" nimen pointin mutta tarinaa lukiessa tuli sellainen olo että stoorin nimi liioitteli. Tietenkin senkin ymmärtää koska tarinan hahmot liioittelevat kumpikin näitä ominaisuuksia...mutta silti tuli vähän hämmentynyt olo. Mielestäni se ruma mies oli sekä "ruma" (vaikka oikea termi olisi mieluummin 'erikoisen näköinen' - kuvittelin tosiaan otsikon perusteella että vastassa olisi ollut elefanttimies) että "hullu", kun taas se nainen ei sinänsä ollut "hullu" eikä ainakaan ruma, mutta jospa tämän "rumuus" tuleekin esiin ehkä vähän vääränlaisista elämänvalinnoista tai pakkomielteisyydestä?

Tarinalla kun oli syvempääkin sanomaa. Myönnän kuitenkin että kun luin alpparia loppuun, niin itselläni kävi myöskin aluksi tämä mielessä:

hoh hoh, millaista neroutta; jos kaunis nainen p*nee rumaa miestä niin nainen saa henkisen tasapainon ja mies rohkeutta jatkaa elämässään eteenpäin. Ei kai!

ja tietynlainen kliseisyys siinä aluksi huvittikin. Tarinan loppu olisi ollut pettymys jos olisin jatkanut tällä linjalla. Mutta nopsaan tarkemmin tuumittuani en enää uskonut että lopun pointti olisi muka tuo "seksiä ja heti asiat luistaa paremmin". Siis ei. Eiköhän se tarinamme "ruma" mies vain saanut itseluottamusta ja voimaa jatkaa elämäänsä kun omat kuvitelmat omasta vastenmielisyydestä olivatkin tosiaan pelkästään kuvitelmaa ja mikäs olisikaan sen parempi vahvistaja kuin kaunis nainen, jonkalaiset olisivat miehen mielestä suunnilleen tärisseet inhosta hänet nähdessään. Se että nainen onkin ystävällinen, myötätuntoinen ja jopa niinkin reilu että tarjoaa miehelle illallisen ym. tietenkin liikuttaa itseään inhana pitävän miehen sydäntä.
Ja nainen on kertonut vain tälle miehelle menneisyyden haamuistaan. Koska tämä yksinäinen mies ei todennäköisesti kertoisi siitä enää koskaan kenellekään, nainen pääsee jonkin verran eroon raskaasta taakastaan. Lisäksi mies liikuttaa ja koskettaa myös tätä kaunista naista, joka ei ole niin pinnallinen että piittaisi ihmisissä vain ulkokuoresta. Miksi ihmeessä pitäisikään? Nainen jää kiitollisuudenvelkaan ja kokee tarvetta auttaa miestä yhtälailla kuin tämä auttoi häntä.
...niin että koin lopun sittenkin paljon monimutkaisemmaksi ja merkittävämmäksi.


Palataan Rumuuteen & Hulluuteen. Olen lukenut myös molemmat Berliinit (onko niistä kolmatta osaa?) ja olen pitänyt niistäkin älyttömän paljon, mutta Rumuus & Hulluus on toki huomattavasti kevyempää luettavaa kuin eeposmaiset Berliinit. Näitä yhdistää sellainen ominaisuus kun "hitaasti luettavia ja vaikeasti tartuttavia mutta kun vauhtiin pääsee niin lukijaa palkitaan". Rumuus & Hulluus oli hieno, omalla tavallaan analysoiva ja filosofinen, mieleenjäävä ja nautittava lukukokemus mutta siitä huokuva tunnelma oli parhautta. Pidin alkupuolen jiposta pitää lukijan mielenkiintoa yllä, se oli oikein toimiva koukku.

[Taru Leutokalma]

Spoilaamatta kiinnostaisi tietää miten naissukupuolen edustajat kokivat Helenin ja Maryn. Lloyd ja tarinan "tuntematon ruma mies" olivat onnistuneita.

Jospa kokeilen vastata tuohon. Mielestäni Helenin ja Maryn tarina oli myös ihan toimiva vaikka siinä ei ollutkaan sitä sellaista hyvää jippoa kuin mitä oli Lloydissa ja rumassa miehessä.

Nuori Helen kokee Maryn jokapäiväisessä elämässään ja käy tämän kanssa jokapäiväisiä keskusteluja, "tärkeintä on, että he ovat yhdessä". Annetaan vaikutelma, ettei Helen pysty elämään ilman Maryä. Helenin tavattua ruman miehen, naisten suhteeseen tulee pieni särö. Tarinassa ei kerrota, tapaavatko Helen ja Mary enää sen jälkeen niin usein mutta sivun 107 perusteella Helen vaikuttaisi olevan vieläkin yhteydessä Maryyn. Koska Helen on myöhemmin Harryn kanssa naimisissa, voisi jotenkin päätellä ettei Helen pitäisi Maryä enää sen jälkeen sellaisena kumppanina joka kulkee Helenin mukana aivan kaikkialle. Luultavasti Mary on kuitenkin alituiseen läsnä Helenin perhe-elämässäkin.

Helenistä sai sellaisen vaikutelman että tämä rakasti vain yhtä ihmistä koko elämänsä aikana: Maryä. Harry oli sellainen "no mikä ettei?"-vaihe ja ruma mies jäi pelkästään kaihoisaksi muistoksi. Helenin elämäntapa on tyyliä "annetaan elämän viedä ja katsotaan sen jälkeen mitä tapahtuu" mutta Mary on jäänyt kummittelemaan Helenin mieleen. Koska Maryä ei enää ole, niin toisaalta Helenille on aivan yhdentekevää mitä tämän elämässä sitten tapahtuu. Tietenkin Helen pitää itseään koko elämänsä ajan syypäänä Maryn kohtaloon mutta on samalla epätoivoisen rakastunut Maryn "ideaan"; ajatukseen siitä että tällä on joku joka on samankaltainen, hieman eksynyt, pitää samoista asioista, tukee ja auttaa häntä, seuraa häntä kaikkialle jne. Siksi kai kaikki muut ihmiset eivät oikein sytytä Heleniä samalla tavalla eikä hän haluakaan sitä. Hänellähän on Mary. Helenillä on myös huono itsetunto; hän ei usko saavansa ketään muuta kuin Maryn.

Pientä kummeksuntaa tietenkin herätti se ettei Helen osannut päästää Marystä irti tai osannut kertakaikkiaan hyväksyä tapahtunutta. Onhan sellainen ajattelutapa hieman omituista kuitenkin ihan aikuiselta ihmiseltä mutta Helen onkin erittäin pahasti traumatisoitunut. Varmasti traumat juontuvat lapsuuden eri osa-alueista, muustakin kuin Marystä. Tai sitten Helen vain eli omassa pienessä kuplassaan, jossa olivat vain hän ja Mary oleellisina ihmisinä.

Omituisen pakkomielteinen Helenin ja Maryn suhde kyllä on. Itsestäänselvää juu, mutta siinä on pakko olla jotain tavanomaista sisarsuhdetta voimakkaampaa. Pelkkä Helenkin on mielenkiintoinen persoona. Kuin merellä ajelehtiva lautta. Myötätuntoinen vaikka vaikuttaakin etäiseltä. Tykkäsin.