Kaksi vuotta ja yksi kuukausi kulunut edellisestä Suomessa ilmestyneestä Francesco Guerrinin tarinasta----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tuo "laskuri" tulee tästä lähin esiintymään jokaisessa tähän ketjuun kirjoittamassani viestissä, kunnes mestarin kynänjälkeä päästään taas ihailemaan ja tämä synkkääkin synkempi ajanjakso Taskarihistoriassa ja suomalaisten julkaisujen historiassa ylipäätään saa päätöksensä. Siihen päivään saakka jokainen Taskari tulee olemaan minulle raaka pettymys, sille ei vain voi mitään. Pettymys yksittäisten Taskarien osalta poistuu luonnollisesti, kunhan tilanne normalisoituu. Monen mielestä varmasti liioittelen asiaa, mutta minulle yhden nyky-Ankan Top 3 -piirtäjistä täysin käsittämätön ja hervottoman pitkään jatkunut syrjiminen on suuri asia ja valtava vääryys, jolle on tultava loppu.
Tämä on mielestäni aiheellista vasta kun hyviä Mikki-tarinoita osataan jälleen tehdä. Onhan meillä toki Casty ja Faraci kumppaneineen, mutta totuus on, että suurin osa nykyisistä Mikki-sarjoista on kauheaa hömppää.
Tämä nyt on ihan täyttä sontaa. (Älä kuitenkaan ota henkilökohtaisesti, olen vain radikaalisti eri mieltä.) Totuus on, että uusista italialaisista hiiritarinoista arviolta 95% on parempia ja laadukkaampia kuin 95% uusista italialaisista ankkatarinoista ja 100% Egmont-tarinoista. Mikki-tarinoiden vähäisyyttä ei voi koskaan, ikinä, milloinkaan perustella sillä, että taso ei riittäisi. Ja niitä vanhojakin on ihan oikeasti niin valtavasti julkaisematta, että olisi vain oikein, jos niitäkin nähtäisiin. Inducksista löytää sadoittain italialaisia Mikki-tarinoita, jotka olisi lähestulkoon saatava suomeksi. Niin uusia kuin vanhojakin, ja uusiahan tulee koko ajan lisää tahdilla, jossa Suomi ei pysy perässä. On mielestäni aivan päivänselvää, että Mikki-tarinoiden lisääminen nostaisi Taskarien tasoa merkittävästi. Hyvistä ankkatarinoistahan Italiassa ennemminkin on pulaa, ja kun ne vähätkin helmet esimerkiksi piirrosten suhteen jätetään täällä julkaisematta (GUERRINI

), tilausta paremmalle todellakin olisi. Hyviä Mikki-kirjoittajia on Italiassa runsaasti, ankkapuolella on enemmän vaikeuksia ja ennen kaikkea epätasaisuutta.
Ketjun otsikkoon viitaten, suurimmat ongelmat tällä hetkellä ovat tarinoiden valikoinnissa ja Egmontin oman tuotannon täydellisessä mahalaskussa viimeisen vuosikymmenen aikana. Italialainen Disney-tuotanto ei ole mielestäni minkäänlaisessa kriisissä, toisin kuin Egmont, joka on täysin tyhjän päällä tällä hetkellä niin lehti- kuin taskaritarinoidenkin osalta. Vuosituhannen vaihteen ympärillä tilanne näytti hyvinkin positiiviselta, Egmontin taso oli parempi kuin koskaan. Sittemmin ankkatarinoiden kovimmat tekijät ovat taantuneet tai lopettaneet, hiiripuolen parhaat ovat myös lopetelleet ja osa on skandaalimaisesti siirretty korvaamaan tuota vajetta ankkapuolella. Tai jos Ferioli ja Rodriques ovat itse saaneet idean vaihtaa Mikin Akuun, ihmettelen todella suuresti ja pidän sitä järkyttävänä mokana. Käsikirjoittajien taso on romahtanut 10-15 vuoden takaisesta pirteydestä taas sinne 80-luvun itsensätoistamisen kultakaudelle.
Tasoa nostamaan on alettu värvätä entistä enemmän italialaisia, lähinnä piirtäjiä. Valitettavasti Ferraris, Freccero ja kumppanit menettävät yllättävänkin suuren osan piirrostensa valovoimaisuudesta joutuessaan "tanskalaistamaan" tyyliään. Uusin keksintö ovat nyt nämä italialais-tanskalaisena yhteistyönä tehdyt tarinat Taskareissa (ja Topolinossa). Idea olisi ok, jos ne korvaisivat vain ja ainoastaan Egmontin tarinoita Taskareista, mutta varsin paljolti ne näyttävät vievän tilaa täysin italialaisilta tarinoilta, mikä on tietysti yksinomaan negatiivinen kehityssuunta. "Puolet hyvää, puolet huonoa" on aika yleinen tilanne noiden kohdalla. Pettuleipä-efekti.
Tämän kuun Tuplataskari oli pääasiassa pettymys. Ratkaisu koostaa toinen puolisko aiemmin meillä julkaisematta jääneistä tarinoista oli vähintäänkin kummallinen. Tämä herättää kysymyksen siitä, mitä syyskuussa oikein on luvassa? Jos tuollainen Tuplataskarin kokoinen pokkari, joka sisältäisi vain meilläkin ennenjulkaisemattomia tarinoita (siis sellainen, joka viime vuosina on ollut toukokuun Tupla), ilmestyisi esim. Hollannissa ja Puolassa myöhemmin tänä vuonna, se tulisi todennäköisesti kyseeseen. Nyt googlaillessani sain selville, että Tripla on tulossa tänäkin vuonna syyskuussa, eli juuri tuon tuplan verran sarjakuvaa on tulossa jostain muusta lähteestä kuin siitä "taskarimateriaalista", jonka pohjana voi pitää vaikka Saksan Lustiges Taschenbucher -sarjaa (olettaen, että niitä ilmestyy tänäkin vuonna tutusti kolmetoista).
Mutta tämän Tuplan funktio jäi vähän epäselväksi — tuntuu hassulta, että vuoden kokonaissivumäärä kasvaa toisena vuonna peräkkäin. Mistä tarinat ensi vuonna otetaan? Eihän näitä Suomessa julkaisematta jääneitä Taskareita nyt ihan loputtomiin ole. Tai onhan niitä paljon, jos mennään ihan vanhoihin aikoihin asti, mutta monet tarinat on Suomessa myöhemmin julkaistu...No, ei auta kuin odotella, onko tulossa samanlaista koostetta, täysin itse valittuja tarinoita vai jotain aivan muuta ensi vuonna. Tilanteet ja muiden maiden julkaisuthan voivat nekin muuttua nopeasti. Tuskin tämä kuitenkaan mikään poikkeuksellinen vuosi on, tuntuisi ainakin oudolta. Eli kaksi Tuplaa ja yksi Tripla vuodessa on uusi kaava. Eihän siinä sinällään valittamista ole.
Suurin ongelma uusimmassa kirjassa on, että Mikki-tarinoita on vain yksi. Toimituksen koostamassa toisessa puoliskossa ei siis ainuttakaan (no, Sisu-yksisivuinen on...

). Tämä on häpeällistä. Yksi ainoa normaalimittainen Mikki-tarina Tuplataskarissa on ehdottomasti liian vähän. Olin myös lukenut ruotsalaisista Taskareista kuusi näistä kymmenestä tarinasta, mikä ei tietysti toimituksen vika ole.
Miljoonan euro, Ammattinsa vanki, Nuuhku löytää, Vallanperijä, Kitsaus käy kalliiksi ja
Luvassa epävakaista olivat minulle entuudestaan tuttuja. Täytyy sanoa, että ihan eivät ole valinnat menneet nappiin. Esimerkiksi KAP 342:n ainoa (ei-yksisivuinen) tarina, jota ei nyt ole Suomessa nähty, on ehdottomasti yksi sen parhaista ja parempi kuin mikään nyt julkaistu:
http://coa.inducks.org/story.php?c=I+TL+2645-6. Samoin yhdessä Kalle Ankas Pocketissa, jossa ollut tarina nyt julkaistiin ja jota minullakaan ei valitettavasti ole, olisi näköjään ollut tarjolla myös muuan Francesco Guerrinin piirtämä tarina... Mutta eihän se tokikaan kiinnosta. Samoin Flemming Andersenin kuvittaman Taikaviitta-tarinan olisi kuvitellut kiehtovan monia.
Tässä kuitenkin arviota Taskarista, joka sisälsi toki myös hyvää:
Piraatin kosto (P.&C.McGreal-Gervasio) — Juoni on pitemmän päälle taas aikamoista McGreal-huttua, jossa epäloogisuudet seuraavat toisiaan ja kautta linjan mennään sieltä, missä aita on matalin. Hahmojen käytös on paikoin varsin kummallista. Loppuratkaisu on typeryydessään niin kovin tuttua tältä pariskunnalta. Ihan floppi ei tarina kuitenkaan ole, sillä idea on osittain ihan hauska, juonessa välillä hyviäkin koukkuja, tunnelma kohtalaisen onnistunut ja huumori monessa kohtaa mainiota. Lisäksi Gervasio on loistava piirtäjä.
Balladi merirosvo Mustakorvasta (Salati-De Vita) — Se parempi merirosvotarina, kertakaikkisen mahtava juttu kaikin puolin. Aivan hillittömän hauska tarina, tunnelma on ensiluokkainen, hahmojen roolitus napakymppi ja juoni mielenkiintoinen, sujuva ja nokkela. Kaiken kruunaa Massimo De Vitan upea taide. Kirjan paras tarina aivan ylivoimaisesti ja ehdottomasti yksi vuoden helmistä toistaiseksi. Olisi mielenkiintoista tietää, minkälaista kiristyskirjeen kieli on ollut italiaksi...
Rehtori Karman toivekonsertti (Mollica&Vitaliano-Cavazzano) — Ja naurumaraton jatkuu. Pidän suuresti näistä Vincenzo Mollican ideoimista Sulo Suvio -tarinoista (ovathan niitä toki viime vuosina muut tehneet jo ilman hänen apuaankin). Juoni on toimiva, ja yksinkertaisesti kyseessä on onnistunut huumoritarina eli äärettömän hauska sellainen. Toistohuumori on muuten aliarvostettu hulvattomuuden ja huvitusten alalaji. Lampitammukan tyyssija! Mieletöntä.
Tapaus Jekku (Panini-Uggetti) — Karuin mahdollinen paluu arkeen hauskuustulvan jälkeen. Idea ja toteutus ovat niin umpisurkeita, ettei voi kuin ihmetellä, miten näin kuolettavan tylsää ja ennalta-arvattavaa sarjakuvaa on edes mahdollista tehdä. Enempää tätä on turha analysoida; jokainen lukija varmasti huomaa, kuinka totaalisen epäonnistunut ja mätä tämä tarina joka osa-alueella on.
Oikutteleva kristallipallo (Ambrosio-O.Panaro) — Ambrosio on todella epätasainen kirjoittaja. Alusta asti on selvää, että tämä ei ole kovin onnistunut sarja: kaiken maailman ihmeörkkeineen juoni on äärettömän tylsä hyvin pitkään. Nimikin paljastaa kätevästi, miksi tarinassa tapahtuu niin kuin tapahtuu. Onneksi tarina piristyy hieman loppua kohti ja siihen spoilattuun loppuratkaisuunkin mahtuu pienehkö yllätys. Löysä sohvaperuna-Korri on jotensakin koominen seikka koko ajan.
Kuunpimennyksen aikaan (Radice-Turconi) — Alku ei ehkä anna odottaa kauhean hyvää ja vähän liian helppoja ratkaisuja on juonessa muutaman kerran, mutta tarina paranee edetessään roimasti. Hauska ja kaikin puolin toimiva ATP-sekoilu loppujen lopuksi.
Roope-setä ja sinimuurahaiset (Cimino-Amendola) — Ciminolla on kadehdittava kyky saada hyviä ja sujuvia tarinoita aikaan suhteellisen vähäisellä juonen varioinnilla. Aina ei toki onnistu, läheskään, mutta yllättävän usein. Tämä on perinteistä Cimino-tarinointia kaikkine tarpeellisine piirteineen, ja vaikka suuri seikkailu hiukan harmittavasti muuttuukin säiliön alla kikkailuksi, pidin tästä kovasti. Töksähtävä loppu on Ciminon tarinoiden ominaispiirre, joten se annetaan anteeksi.

Hyvää huumoriakin tästä löytyy mm. Juuso-nuken muodossa. Amendolan piirroksetkaan eivät häiritse, vaikka joku "vähemmän kankea" taiteilija olisi saattanut nostaa tarinan jopa klassikko-osastoon.
Kuherruskukkulan kuningas (P.&C.McGreal-Fecchi) — Pöhköä, pöhköä, pöhköä. Alku on etäisesti mielenkiintoinen, mutta siinä vaiheessa kun aave ottaa Akun valtaansa, tarinasta tulee täysi pannukakku. Liian naurettava ollakseen jännittävä, mutta kuitenkin liian vakavahenkinen ja tylsä ollakseen hauska. Hahmojen käytös lopussa on taas järjetöntä ja typerää. Täytyy myös sanoa, että mainetta ja kunniaa havittelevat nörttitutkijat ovat aivan uskomattoman rasittavia hahmoja.
Miljoonan euro (Martina-De Vita) — Martinan vanhoissa Taikaviitta-tarinoissa on jotain outoa. Hahmojen käytös on kummallista, tietyllä tapaa usein erilaista kuin muissa Guidon tarinoissa. Aina Akua epäillään Taikaviitaksi, mutta kummasti asiaa ei koskaan selvitetä kunnolla ennen tarinan päätöstä. Päätöstä, joka tässäkin tarinassa on aika kahjo. Muutenkin juoni on vähän sellainen "tikusta asiaa" -tyylinen. Tarina on kuitenkin hauska, juoneltaan sujuva, mielenkiintoinen ja täynnä hyvää 70-luvun tunnelmaa. Alun kohtaus Pellen luona on kerrassaan nerokas, samoin yövartijan hätääntyminen olemattomasta vaimosta.
Kh'löntin kutsu (M.&.L.Shaw-Andersen) — Valtavan positiivinen yllätys. Ideasta ei tosiaan voi kaikkea kunniaa Shaw-duolle antaa, mutta on tämä Ankassa jotain erilaista. Hyytävääkin, kun rupeaa oikein miettimään. Ehdottomasti Shawien onnistuneimpia tarinoita koskaan, juoni on erinomainen yhdistelmä huumoria, jännitystä ja jopa kauhua. Flemmingkin oli tarinaa piirtäessään vielä kelpo iskussa, ei aivan parhaimmillaan enää, mutta paljon terävämpi kuin nykyisin.
Ammattinsa vanki (Sarda-Leoni) — Keskinkertainen, mutta ihan hauska vitsi.
Aku Ankka kiinteistönvälittäjänä (Sarda-Molinari) — Lajityypilleen uskollinen, mainio, hauska, viihdyttävä ja tunnelmallinen tarina. Loppuratkaisu on hieman liian helppo, muuten ei valittamista.
Nuuhku löytää (Perini-Migheli) — Näppärä pieni tarina. Alun kuppila on ihan mukavannäköinen paikka. Ei toki samalla tavalla tunnelmallinen kuin vaikkapa Faracin kahvila-/baarimiljööt, mutta kuitenkin luo positiivisen fiiliksen heti alkuun.
Vallanperijä (P.&C.McGreal-Pasquale) — Yleensä käytän sanaa "masentava" viittaamaan ihan vain huonoihin tarinoihin. Tämä tekele on masentava sanan varsinaisessa merkityksessä. Aku on elämäänsä kyllästynyt ja masentunut, mutta saadessaan maistaa parempaa elämää (täysin ilman omia ansioitaan tietysti) on itsekäs k*sipää. Tämäkö on se sympaattinen suomalaisen mielenlaadun tulkki, johon pitäisi samastua? Minä olin noiden Ku Klux Klan -huppuisten kavereiden puolella tässä tarinassa. (No joo joo, käyttävät tuollaisia muutkin, eivätkä nuo edes ole ihan valkoiset.) Mitä tästä tarinasta oli tarkoitus saada irti? Ihan hirveää, surullista moskaa. Aku on todella vaikea hahmo saada toimimaan yksin päähenkilönä, tätä kykyä ei monella Egmontin käsikirjoittajalla ole. Pasquale Venanzio ei ole enää muutamaan vuoteen tehnyt Disney-tarinoita, menetys ei ole järin suuri. Italialaispiirtäjäksi Pasquale on hyvin vaisu, vaikka Egmontin tallissa ei aivan huonoimpia ollutkaan. Pelästyvien hahmojen sinisiksi muuttuvat silmät ovat tietysti ihan hauska kuriositeetti.
Onnenpotku (Bernardini-Gorlero) — Paha pettymys, aivan alku lupasi ihan hyvää. Tarina yrittää kovasti olla hauska, mutta yhtäkään hymyä ei saa aikaiseksi. Surkea, tylsä juoni.
Kitsaus käy kalliiksi (Lepera-Barbaro) — Simppeli, mutta oikein toimiva. Ei mitään suurempaa valittamista, hyvä tarina.
Luvassa epävakaista (C.Panaro-Mazzon) — Samat sanat kuin edelliseen, sujuvaa perussarjakuvaa.
Saaban kuningatar (Martina-Chierchini) — "Naftaliinista kaivettu tarina" olisi voinut olla paljon parempikin, tämä on juoneltaan hiukan häiritsevä. Ei parasta Martinaa missään nimessä. Tarina on sinänsä ihan sujuva, mutta tunnelma on kovin negatiivinen eikä loppukaan vakuuta.
Loppuun vielä suru-uutinen. En tiedä, onko tämä jossain ketjussa jo täällä mainittu, en ole nähnyt ainakaan. Taskarin lukijoillekin hyvin tuttu, hieno venetsialaispiirtäjä Giuseppe Dalla Santa on menehtynyt huhtikuun lopussa 60 vuoden iässä. Viimeinen hänen piirtämänsä tarina julkaistiin juuri Italiassa.
Lepää rauhassa, Giuseppe.
EDIT: Okei, tämä viesti on ihan törkeän pitkä. Pahoittelen.

Toisaalta, eihän se osiin pilkkomalla lyhene.