Kuvituksen kaikki käsittänevät olevan kiinteä osa sarjakuvakerrontaa: sivujen ruutujako, ruutujen määrä ja koko – aikaa voidaan sarjakuvasivuilla manipuloida juuri visuaalisin keinoin.
Väritykseen ei kiinnitetä samaan malliin huomiota, ja sama se on täälläkin. Tekijät keskustelevat tunnelman luomisesta värityksen keinoin, harrastajat lähinnä kahvaavat värien tarpeellisuudesta tai kiskoo tikkuja takalistosta uudelleenväritettyjen klassikkojen vuoksi.
Aikaa myöten väritystekniikka on kehittynyt aimo harppauksia, ensin painotekniikan kehittyessä ja sittemmin digiaikakaudella värittäjän rooli on saattanut siirtyä erillisille väritysstudioille, ja osittain kuvituksen ja värityksen välinen raja on jo kadonnut täysin – väritys ei enää olekaan erillinen, kuvittajan ulkoistama työvaihe vaan kuvittaja saattaa maalata suoraan digitaalisesti väreissä.
Itse olen vasta digivärityksen myötä oppinut arvostamaan vanhakantaista väritystekniikkaa ratkaisuineen, vaikka en mitenkään kategorisesti ole uusintaväritystä vastaan. Etenkään en kaipaa sitä tietyn aikakauden vaaleansinistä, keltaista ja vaaleanpunaista brutaalisti yhdistävää väripalettia sen enempää kuin haaleita, kuvat latistavia tasaisia väripintoja.
Dark Horsen Conan-uusintajulkaisuja (Barry Windsor-Smith) sivuava teksti on mainio, koska siinä kuvanäytteiden voimin analysoidaan alkuperäisiä ja uudelleenväritettyjä versioita.
Tuttua tekstiä on mm. osuus siitä, onko kuvittaja tarkoittanut lopputuloksen olevan alkujaan värillinen ja mikäli näin on, ovatko tekoaikana käytetyt väritystekniikat eronneet tekniikoista joita on myöhemmin (uudelleen)värityksen kohdalla käytetty.
Tästä ketjusta voisi hyvin jättää mustavalkoinen vastaan värillinen -kiistan ulkopuolelle. Kuvittaja yleensä on kai vähintään tiennyt, että värit tulevat mukaan, mutta usein tehnyt osansa värisuunnittelusta ja jättänyt ohjeita värittäjille. Oletettavasti kuvittajat myös ovat tunteneet aikansa väritystekniikat rajoitteineen.
Onhan näitä keskusteltu maailman sivu, mutta kirjoittajalla on silmää, ja hän tekee mielenkiintoisia huomioita värityksen roolista osana tarinankerrontaa.
Tunnustan, että minulta tämä näkökulma on mennyt ohitse, sillä vanhaa ja uutta verratessa monesti huomio kiinnittyy tekniseen laatuun, mikä nyt lähtökohtaisesti on modernimman version puolella.
Väreillä
sarjakuvassa voidaan korostaa, dramatisoida ja manipuloida aikaa. Kokonaan yhdellä värillä täyteyt ruudut – edusta, tausta, kaikki – yhtäkkiä puolustavatkin paikkaansa.
Silmät tämän oivalluksen myötä ikään kuin aukeavat uudelleen: värein lukija on tahdottu pysäyttää tiettyyn ruutuun tai huomio muutoin vetää yksittäiseen ajanhetkeen tai tapahtumaan, kenties korostaen ja dramatisoiden.
Toki tämän lukiessa tiedostaa, mutta kun sitä nyt oikein ryhtyy ajattelemaan tällä tavoin, aukeaa sarjakuvasta ikään kuin uusi kerros, mihin on aiemmin kiinnittänyt vain vähäisessä määrin, jos ollenkaan, huomiota.
Erityisen hyvin tämän edellä kirjoitetun hahmottaa kuvaparissa, jossa Conan kiipeää katolle: uudelleenväritetyn sivun kohdalla ei millään lailla huomioida alkuperäisiä ratkaisuja, tai mahdollisesti edes tiedosteta niiden merkitystä, mikä todellakin tasa-arvoistaa sivun kaikki ruudut ja ikään kuin latistaa kokonaisuuden. Uudesta versiosta tulee jotenkin luotaantyöntävä, vähämerkityksellinen.
Entä mitä mahtaa alkuperäinen värittäjä tuumia, kun hänen osansa sarjakuvan historiassa näin pyyhkiytyy pois?
Aihe: Väritys sarjakuvakerronnan välineenä (Luettu 11080 kertaa)