Sanokaahan aihetta opiskelleet, eikö ole itseasiassa niin, että nimitys "taide" ei ota mitään kantaa tekeleen tasokkuuteen? Siis kaikki taiteeksi tarkoitettu on taidetta. Mutta jonkun 1700-luvun jälkeen on kulttuurin levittäminen käynyt halvaksi ja kuvio sotkeentunut.
Noina aikoina se tapahtui. Klassismi oli ilmeisesti viimeinen aikakausi, jolloin tekijöiden keskuudessa laajassa mitassa otettiin vielä vakavasti antiikista periytyvät ajatukset hyvästä ja huonosta, laadusta, parhaudesta.
Nykyisessä estetiikassa taiteen määritelmää ei kehitetä juuri ollenkaan aikalaisten tai kuolleiden faaraoiden arvostusten perustalle, vaan tutkitaan mikä on yleisön saataville asetetun teoksen käyttötarkoitus. Taideluomus on instrumentti, joka tuottaa yleisössä taide-elämyksen. Mikä on tietysti tautologiaa, ja siksi juuri vastaansanomattoman loogista.
Toisin sanoen kysymys siitä, mikä on hyvää tai huonoa taidetta, on taiteenfilosofiassa jäänyt täysin ratkaisematta. Ei sikäli, etteikö yritystä olisi ollut.
Jos kiinnostaa, pikainen katsaus siitä miten tähän tultiin:
R.G.Collingwood (Principles of Art, 1938).
Oxfordilaisena ja ennen kaikkea filosofina Collingwood kuluttaa paljon aikaa selventääkseen englannin kieleen sisältyvää ongelmaa miten erottaa toisistaan taide ja taito. "Art of Magic" on suurta taitoa vaativaa esiintymistä, jota suoritetaan yleisön edessä, mutta se ei ole C.n mielestä sitä, mitä tarkoitamme, kun puhumme taideluomuksista. Ehkäpä niin. Miksi sitten ei, voisi kysyä. On kysyttykin.
Collingwood katsoo, että musikaaliesitys eroaa taikurin esityksestä, koska taideteoksessa "ilmaistaan tunteita/tuntemuksia". Tämä on hänen ehdotuksensa taiteen kriteeriksi. Nyt herää kysymys, mitä tuntemuksia ilmaistaan sillä, että monsieur Duchamps kuskaa pisuaarin galleriaan. Collingwood ei pysty tarjoamaan vastausta. Joten areenalle saapuu...
Monroe Beardsley: Aesthetics (1958)
Beardsleyä kuvaa hyvin, että hänen ensimmäinen huomattava teoksensa oli nimeltään "Käytännöllinen logiikka". "Käytännöllinen" tarkoitti tässä "sumeaa logiikkaa" jonka suurenmoinen oivallus oli niinkin typerän kuuloinen kuin että asiat eivät välttämättä ole vain kyllä tai vain ei. 2500 vuotta länsimaista ajattelua, ja tässä on vihdoin filosofian suursaavutus, johon päädyttiin vasta kun kaikki muut ehdottomuudet oli osoitettu järjenvastaisiksi. Jaahas.
Käytännön sovellus tästä on, että esineillä ja asioilla voi olla monta eri funktiota. Vaasi on hyödyllinen esine, jossa pidetään kukkia, mutta sitä voi tarkastella myös taide-esineenä. Tapio Wirkkalan vaasit ovat ehdottomasti taide-esineitä, koska niissä ei voi pitää kukkia, kuten Kari Suomalainen huomautti. Tästä oli hyvin lyhyt askel siihen, että joku tulisi ja toteaisi, että...
George Dickie: Aesthetics - An Introduction (1971)
Kaikki mitä tuodaan tarjolle taiteena, on taidetta. Käytännönläheisen amerikkalaisen koulukunnan huomattava edustaja, filosofi John Dewey totesi jo aikoinaan, että "jos joku runoilija esittää sanateoksen runona, silloin se on runo, sanoivat muut runoilijat mitä tahansa". Modernina amerikkalaisena Dickielle ei tuota ongelmia unohtaa kaikki, mitä ennen on asiasta sanottu. Muinaiset ja klassiset taiteenteoriat on luotu maailmassa, jossa taiteena esitettiin tietynlaisia teoksia. Modernissa taiteessa esitetään taiteena aivan toisenlaisia teoksia. Heureka, asia on tavattoman yksinkertainen: Taide on sitä, mitä tuodaan tarjolle taiteena! (Institutionaalinen taiteenteoria)
Duchampsin pisuaarissa ei ole Dickielle mitään epäselvää. Se on asetettu näytteille taiteena, jolloin sitä sopii arvioida taiteena. Arvio voi olla vähemmän mairitteleva, mutta se on näytteilleasettajan ongelma.
Suuren yleisön silmissä tässä ei ole kuitenkaan mitään hauskaa. Filosofi David Novitz on tehnyt sen äärimmäisen epäomaperäisen havainnon, että kun keskustelussa kyseenalaistetaan, onko jokin taidetta vai ei, puhutaan melkein kaikesta muusta paitsi taiteen määritelmästä. Taidekritiikki sekoittuu vahvasti yhteiskuntakritiikkiin, jossa arvostellaan yhteiskuntaa, jossa luodaan tietynlaista taidetta. Novitzin mukaan olennaista on, että sellainen keskustelu ei anna aineksia luoda taiteen määritelmää.
Sarjakuvien kannalta kriittiisin kysymys saattaisi kuulua, onko sanomalehti sellainen foorumi, jonka sisältö tuodaan tarjolle taiteeksi tarkoitettuna. Jokin tässäkin taas mättää. On taas uuden taiteenteorian aika.
