Sarjakuvako ei muka taidetta laisinkaan? :)

[VesaK]

Ilmeisesti sarjakuva on paljolti juuri kerronnan taidetta. Kalervo Palsan "Eläkeläinen muistelee" aiheutti voimakasta inhoa ja vastenmielisyyttä, se oli selvästi vaikuttava teos, vaikka jätinkin sen kesken, en vastenmielisyyden, vaan väsyttävyyden takia.

Niin, taide herättää suuria tunteita jos ei väsytä. Valvottuani yhden kesän verran Suomen taiteilijaseuran vuosinäyttelyä suorastaan järkytyin miten vähillä kyvyillä joku viemärinkansitaiteilija voi selittää olevansa taiteilija ja viettää apurahoitettua loma-aikaa Villa Romassa tahi Espanjassa. Lopetetaan pariksi vuodeksi tuki virallisille taiteilijoille ja annetaan nekin miljoonat sarjakuvapiirtäjille niin johan tapahtuu...
Palsa ei koskaan jätä kylmäksi. Monty Pythonin ohella en ole ikinä törmännyt mihinkään läheskään niin hauskaan kuin mitä Eläkeläinen muistelee on. Palsa oli liikaa ajastaan edellä. Mikään muu taidenäyttely ei ole saanut minua hihittelemään julkisesti - mutta 1990 Turussa Wäinö Aaltosen museossa "Vantaan raiskaaja eläkkeellä", "Jouluvieras", ja Kiasmassa 2002 mm. teokset "Mieluisa näkymä Kittilästä" ja "Vaaliliitto" kutittivat cortexia, ei voinut mitn.

[Hege]

Useatkin sarjakuvat ovat hauskuuttaneet.

Sarjainfon numerossa 115 julkaistu Palsan Suolirunkkaus aiheutti jonkinlaista järkytystä (en taatusti anna pikkusiskoni lukea tätä lehteä vielä vuosiin) ja meinasi saada minut kirjoittamaan kyseiseen julkaisuun, että jos ko. sarjakuvaa ei ole julkaistu missään aiemmin, niin ei toki olisi tarvinnut nytkään.

Hillitsin kuitenkin itseni.

Herkistymistä yllättävissä määrin ja yleistä äimistelyä aiheutti Nausicaa. Oli se vaan niin hieno ja täynnä niin hyviä kohtauksia.

Yleensä tunnepurkauksia samaistumisen merkeissä sarjakuvien yhteydessä haitannee se, että kyseessä on aina jonkun toisen piirtämä kertomus, jossa päähahmokin on nähtävissä. Ei siis ole semmoista minä-muotoista tarinaa, jossa tämä minä olisi täysin lukijan kehitettävissä (vai onko, kertokaa minulle).

[VesaK]

Useatkin sarjakuvat ovat hauskuuttaneet.

Sarjainfon numerossa 115 julkaistu Palsan Suolirunkkaus aiheutti jonkinlaista järkytystä (en taatusti anna pikkusiskoni lukea tätä lehteä vielä vuosiin) ja meinasi saada minut kirjoittamaan kyseiseen julkaisuun, että jos ko. sarjakuvaa ei ole julkaistu missään aiemmin, niin ei toki olisi tarvinnut nytkään.

Voi voi. Ikävää. Siskosiko lukeee vain Demin Suosikki palstoja jatkossa? Sarjainfo tulee olemaan edelleen se julkaisu joka ei ryhdy kumartelemaan Cacciatoreille eikä kenellekään muulle. Ei ole pakko lukea, kuten ei senkään yskilö-rassukan, joka oli kauhuissaan Tom of Finland-numerosta: "Paloi saunan uunissa." Ei ole tarkoitus tehdä Sarjainfosta yhtään "rivompaa". Sarjakuvilla voi ilmaista kauniitakin asioita, ei se pelkkää suolirunkkausta ole. Mutta kuten Willem (ja Jope) ovat asian kiteyttäneet: Ei ole mitään asiaa mistä ei voi tehdä huumoria. Jos joku niin väittää, se on suuri vitsi.
Todellisuus iskee aina ikävämmin kuin sarjakuva konsanaan.

[Jari Lehtinen]

Vanha aihe takaisin framille... Nyt alkaa pää väsyä, mutta olisi mielenkiintoista kuulla, onko joku sarjakuva saanut jonkun esimerkiksi itkemään, raivostumaan, tekemään suuria elämänmuutoksia, kirjoittamaan yleisönosastolle kirjoituksen taiteen turmelevasta vaikutuksesta (Platonin tyyliin ) tai jotenkin muuten sohaissut tunnepesäänne?

Ajatus, että taidetta on se, mikä taiteen viitekehyksessä tarjolle tuodaan, on ainakin käytännöllinen. Sillä väistetään näppärästi monimutkaisemmat loputtomat jargonit, ja pysytään mukavasti maan pinnalla. Itse idea on kehitetty siis taiteentutkijoiden elämän helpottamiseksi. Se ajatus ei pyrikään väittämään mitään erityisen syvällistä.

Sitten on olemassa koulukunta, jonka mielestä merkittävän taiteen on tunnusmerkki on sen kyky järkyttää. Aste-eroja on. On sarjakuvia, jotka ovat saaneet uudelleenarvioimaan vanhoja luutuneita käsityksiä. Esimerkiksi sellainen yhteiskuntasatiiri kuin Trudeaun Doonesbury kuuluu tähän.

Kun volyymia nostetaan, mennään shokeeraavuuden puolelle, ja silloin ollaan mielestäni heikoilla jäillä. Jos teoksen ainoa tarkoitus on potkia lukijaa navan alle tai saada lukija polttamaan teos saunan uunissa, ei se oikein menestyksekkäältä kommunikaatiolta vaikuta. Tietysti voi sanoa, että vika on lukijassa. Usein on sanottukin.

Koska tekijällä itsellään ei ole minkäänlaista sananvaltaa siihen, miten yleisö hänen teostaan kohtelee, siitä voi vetää ainakin kaksi johtopäätöstä. Joko päättää, että vähät välittää siitä mitä teoksesta ajatellaan, tai sitten pyritään muotoilemaan ideat siten, että joku suvaitsisi ottaa ne jopa vastaan. Omat sympatiani ovat jälkimmäisellä puolella.

Itse kysymykseen on vaikea vastata, joten jätän sen reippaasti väliin. (Epäilen onko ylipäätään olemassa jotakin yksittäistä teosta, josta voisi sanoa ne kuuluisat ylimainossanat "Tämä kirja muuttaa elämäsi!!" Tokkopa.)

[Foxtrot]

Itse kysymykseen on vaikea vastata, joten jätän sen reippaasti väliin. (Epäilen onko ylipäätään olemassa jotakin yksittäistä teosta, josta voisi sanoa ne kuuluisat ylimainossanat "Tämä kirja muuttaa elämäsi!!" Tokkopa.)

Hmm, taisin laittaa liian isoja esimerkkejä siihen kysymykseen. Onko jokin sarjakuva saanut sinut esimerkiksi liikuttumaan?

[Hege]

Voi voi. Ikävää.
Sarjainfo tulee olemaan edelleen se julkaisu joka ei ryhdy kumartelemaan Cacciatoreille eikä kenellekään muulle. Ei ole pakko lukea...

Kuitenkin luen, jopa tilaan kyseistä julkaisua. Mielestäni siinä ei ole mitään voivoteltavaa, jos kyseinen sarjakuva herätti minussa aiemmin kuvatun kaltaisia tuntemuksia nauramisen sijaan (kaikkien huumorintaju ei ole yhteneväistä). Osoittaahan se, etten ole täysin paatunut. Eikö tämä sarjakuva ole silloin saavuttanut yhden pämääristään. Lisäksi voimme huomioida, etten kuitenkaan kirjoittanut kyseiseen julkaisuun vaan hillitsin itseni, eli mietin asiaa ennen toimeen ryhtymistä. (Enkä käynyt sivaltamaan tässäkään vastauksessa.) Lehteänikään en ole polttanut.

Kyseinen julkaisu on kuitenkin sijoitettu ainakin Lappeenrannan pääkirjastossa lasten ja nuorten osastolle. Jokainen voi itsekseen kuvitella mitä seurauksia tällä olisi voinut olla.
 

Todellisuus iskee aina ikävämmin kuin sarjakuva konsanaan.

Näin on.

[kaltsu]

Onko jokin sarjakuva saanut sinut esimerkiksi liikuttumaan?

Ghost world sai viimeksi silmät kostumaan. Päähenkilö Enid tuntui ystävältä jonka edesottamuksia seurasi välillä nauraen, välillä syvästi liikuttuen ja empatiaa tuntien. Kun opuksen pääsi loppuun, tuntui siltä kuin jättäisi jäähyväiset jollekulle todella rakkaalle. Makasin pitkään paikallani mielettömässä haikeuden tunteessa ja pohdiskelin sekä muistelin omaa elämääni, nuoruutta, kaikkia ihmisiä joita on tuntenut, kaiken ihmeellisyyttä.

Se tais olla taidetta.

[Reima Mäkinen]

Jari Lehtinen:
"(Epäilen onko ylipäätään olemassa jotakin yksittäistä teosta, josta voisi sanoa ne kuuluisat ylimainossanat "Tämä kirja muuttaa elämäsi!!" Tokkopa.)"

Siinä taidetaan mennä tosiaan lähes uskonnollisten elämysten puolelle, jos kunnon muutosta vaaditaan.  Kyllähän se muuttuminen, tai sen aste, riippuu myös lukijan henkisestä kehitysvaiheesta. Lisäksi viattoman turmeleminen lienee helpompaa kuin "turmeltuneen pelastaminen". Tehtyä kun ei saa tekemättömäksi.

Omalta kohdaltani voin tähän liittyen mainita oikeastaan vain Palsan Eläkeläinen muistelee -opuksen. Luin sen talvella, keskellä yötä, ja siitä siitä tuli sellainen helvetillisen kylmä ja lohduton fiilis. Että näin paha, itsekeskeinen ja raadollinen ihminen lopulta on. Toki olin sen asian aiemminkin tiennyt, mutta Palsa onnistui tuoreella tavalla hiertämään nenääni teemaan. Lisäksi taiteilijan tunnettu elämänhistoria antaa tarinaan oman mausteensa.

Tosiaan, jos taiteen mittarina pidetään sitä, minkä verran se liikuttaa, eli herättää tunteita, niin sitten on pakko ottaa myös kantaa siihen, mitä tunteita? Negatiivisten tunteiden herättelystä ihmiset eivät aina tykkää. (Sanon noin, vaikka se onkin taas kerran hirvittävä yleistys.) Ja siksi semmoista ei niin herkästi taiteeksi aina tunnusteta.
Esteettisten ja muiden hyvien fibojen herättäminen on taideteokselle taas kinkkistä, koska silloin luisutaan helposti kosiskelemaan suurta yleisöä (mikä taas joillekin merkitsee sitä, että taiteena teos ei ole hääppöinen).

[Jari Lehtinen]

Onko jokin sarjakuva saanut sinut esimerkiksi liikuttumaan?

Vanhoja ei dementoinut laho kaali muista enää tarkasti. Viimeisen kymmenen vuoden ajalta: Maus, Maison Ikkoku, Yokohama Kaidashi Kikou.

Sitten voisi luetella litanian animea, joka on tuonut tipan silmään tai saanut jopa ulvomaan. Sailor Moonin jakso 125. Gunbusterin loppukohtaus. To Heartin pari jaksoa. Liikuttumiseksi voisi oikeastaan katsoa myös mykistymisen. Se lista on vielä pidempi. Heti ensimmäisenä Key The Metal Idol, sitten perinteiset Wings Of Honneamiset, Miyazakit ja niin poispäin.  

Hassu ja merkitsevä juttu onkin se, että kun miettii, mikä on milloinkin kolahtanut, niin siinä ei välttämättä katsota lainkaan piirrosten tai käsikirjoitusten tasoa siinä mielessä mitä esimerkiksi perinteinen lehtikritiikki  edustaa. Helmiä löytää roskasta, joka ei sioille kelpaa. Se on hieno asia.

[Foxtrot]

Esteettisten ja muiden hyvien fibojen herättäminen on taideteokselle taas kinkkistä, koska silloin luisutaan helposti kosiskelemaan suurta yleisöä (mikä taas joillekin merkitsee sitä, että taiteena teos ei ole hääppöinen).

Parhaalta tuntuu, jos teos kykenee vilpittömyydellään siihen, mitä toinen teos yrittää mielistelemällä tai vängällä väännetyllä tunteiden kalastelulla, yrittämällä osoittaa kokijalle, että tässä on nyt se naurun paikka ja tässä pitäisi itkeä. Mielistely ja kalastelu voivat hyvinkin onnistua herättäään niillä toivottuja tuntemuksia, mutta teoksen kokemisen jälkeen saattaa tulla huijattu olo. Tekijä voi pyrkiä manipuloimaan kokijan kokemusta monin tavoin, mm. halvalla tai pinnallisella dramatiikalla. Mitenkäs se Hurjapää sanoikaan: "puhtaista motiiveista syntyy onni" vai oliko se onnistuminen? Miten tuo lause menee englanniksi, voisi avautua vähän eri tavalla? Jos tekijällä on muitakin intentioita kuin pyrkiä manipuloimaan kokijan tuntemuksia teoksellaan, hän saattaa onnistua siinä aidosti. Jos ajatus on kirkas, sen toteuttamisen onnistuminen on todennäköisempää.

[Timo Ronkainen]

Ghost world on varmaan viimeisin tunnehermoja värähdyttänyt sarjakuvalukukokemus täälläkin.
Muuten liikutuksen hetkiä on muistin mukaan löytynyt hyvinkin yllättävistä paikoista. Ken Parker -jakso Koira ja metsämies oli yksi. Uskollinen koira -teema ollaan käsitelty ilman tavallista siirappia. Toimii. Samaan koira -kastiin menee ikimuistoinen Barks juttu jossa Roope pelastaa rekikoiran jäistä vaikka tietää niin tehdessään menettävänsä koko omaisuutensa. Rauli Badding Somerjoki muisteli kyynelsilmin samaa kohtausta. Juttu oli napattu jopa Badding leffaan. Lewis Trondheim on yhdessä sarjassaan onnistunut kahdeksassa (8) ruudussa kertomaan Barksin sarjojen kaikki tunnelmat todella kauniisti. Siinä päähenkilö työpöytänsä ääressä (Trondheim itse) on masentunut (ulkona on pilvistä). Hän ottaa hyllystä sarjakuvan ja kulkee läpi Barksin sarjojen maailman jännityksen ja hauskuuden, ilon ja surun, ja palaa pöytänsä ääreen elpyneenä, iloisena (ulkona paistaa aurinko). Yksinkertainen juttu, mutta hyvin tehty ja paras Barks-tribuutti ikinä ja liikuttava (se pitää nähdä!). Että näinhän se on, vau.
Don Rosalla on ollut myös pari mukavaa juttua. Yhdessä jaksossa hän kuvasi Roopen vanhan isän kuoleman kauniisti. Disney -sarjoissa tämmöisiä ei odota tapaavansa ja iskee siksi ehkä sitäkin vahvemmin. Ja koko Life and Times -kokonaisuus kasvatti Roopen hahmon inhimillisiin ulottuvuuksiin. Viimeksi Dream of the life time -jakso (etenkin sen loppu) oli vahva juttu.
Muita tapauksia on sitten semmoisissa, joista tämmöisiä osaa odottaakin. Muutamat Eisnerin myöhäiskauden jutut. Phoebe Gloecnerin Minnies 3'rd lover oli jopa kylmäävä. olen lukenut jutun jostain, mutta en muista mistä, jos joku tietää missä (kokoelmassa?) se on voisin hankkia. Olisko Twisted Sister kakkosessa?
Sitten on tietysti semmoisiakin tapauksia, että tietää että tämän pitäisi olla hurjan liikuttava juttu, mutta eipä vain kosketa millään lailla. En kerro mitä ne oli, etteivät ko. juttujen ystävät turhaan mielipahastu.
Sarjakuvat ja muu taide tuottavat sitten tietenkin muitakin fiiliksiä. Juttu voi kolista nokkelan, nerokkaan rakenteensa vuoksi, vaikkei se muuta viilistä tuottaisikaan kuin sen "juma, et tää on rakennettu hyvin" ajatuksen. Chester Brownin Ed klovni oli suurelta osaltaan tällainen, vaikka oli siinä muutakin. Playboy tarinoita ei kolahtanut ollenkaan (hups, nyt mainitsin yhden...) Dan Clowesilla on näitä huippuhienoja tarinoita ja onhan tätä vaikka mitä kaikkea.
Sarjakuva voi huvittaa, liikuttaa, olla jännittävä, nokkela ja ties mitä. Ja löytyipä näitä sitten vaikka ns. roskasta, niin antaa tulla vaan. Tärkeintä on tuntea jotain eikä ajatella että tämähän on paskaa, ei tästä saa tykätä.
Kalervo Palsasta en koskaan saanut mitään inhoreaktioita. Etäännyttävän rujo kuvitus auttoi siinä. (kuvitelkaa tilalle vaikka tomppafinlandimainen fotorealistisen kliininen kuvaus, kuis sitten kävisi?)Lähinnä se toi mustan naurun huulille. Eläkeläinen ei kyllä vanhene, toimii aina.

Timo

[Jukka]

Sarjaan elämää suurempia lukuelämyksiä kuuluu ainakin omasta mielestäni Marc Antoine Mathieun alkuperä sarja (oliko niitä nyt neljä osaa vai kolme). Ne luettuani mikään ei enää ollut entisensä ja aloin ymmärtää entistä paremmin sarjakuvan rajattomia mahdollisuuksia kuvata sitä mihin pelkän tekstin tai kuvan avulla ei koskaan voisi päästä. Esim. Lopun alku-alun loppu on aivan uskomaton taideteos ja kun sen laskee käsistään ei voi kuin haukkoa henkeään ja toivoa että voisi joskus saavuttaa edes murto-osan tekijän nerokkuudesta. Sama vaikutus on ollut Barun upealla Auringon valtatiellä, muutamilla David Lynchin elokuvilla(no, lost highway ja mullolland drive) ja romaaneista ainakin Ian M. Banksin kulttuuri sarjalla ja William Gibsonin neurovelho trilogialla.

Sarjakuvassa on hienoa juuri se että se on niin erilainen ja ainutlaatuinen tapa kertoa. Muutamalla kuvalla voi korvata sivun tai kaksi tekstiä ja paljon toimintaa voi jättää ruutujen väliin ja lukijan mielikuvituksen valtaan. Yhdellä lauseella, kuvalla ja muutamalla yksityiskohdalla voi kertoa kokonaisen elämäntarinan.
Näkisin niin mielelläni sarjakuvan klassikot ihmisten kirjahyllyissä samanveroisina kaunokirjallisuuden klassikoiden kanssa ja että koululaisille luetutettaisiin seitsemän veljeksen rinnalla vaikka Mämmilää. Mahdoton ajatus mutta saahan sitä olla unelmia.

[Wilpuri]

Vau. Tämä keskustelu muuttui niin älykkääksi, että kielikin taisi vaihtua latinaksi. Ainakin minä putosin kärryiltä. Jos aihe on edelleen "ovatko sarjakuvat taidetta", niin eikö mikätahansa kultuurillinen ilmaisu VOI OLLA TAIDETTA, jos se vain on tarpeeksi tasokasta? Miksi taulu voisi olla yhtään sen enempää taidetta, kuin sarjakuva? Mikä ihmeen oikeus tauluilla on isotella ja rehennellä taiteellisuudellaan ja sotkeä sarjakuvia maahan. Molemmat ovat piirtämällä/maalaamalla/joku-muu-mikä-tyylillä tehtyjä teoksia.

Jos tämä asia on jo tullut ilmi, niin pyydän anteeksi ja kieriskelen säkkikankaaseen puettuna tuhkakasassa.

[Timo Ronkainen]

Sarjaan elämää suurempia lukuelämyksiä kuuluu ainakin omasta mielestäni Marc Antoine Mathieun alkuperä sarja

Joo, toi on juuri näitä jotka kolahtavat nerokkaan rakenteensa vuoksi. Olisi pitänyt muistaa mainata toikin.

koululaisille luetutettaisiin seitsemän veljeksen rinnalla vaikka Mämmilää. Mahdoton ajatus mutta saahan sitä olla unelmia.

Siinä vaiheessa alkaa ilmetä lapsilla inhoreaktioita ja sarjakuvien lukeminen vähenee ja kaikki siirtyvät pelaamaan tai jotain ihan muuta. Eivätkä koske pitkällä tikullakaan sarjakuviin.

Timo

[Foxtrot]

Siinä vaiheessa alkaa ilmetä lapsilla inhoreaktioita ja sarjakuvien lukeminen vähenee ja kaikki siirtyvät pelaamaan tai jotain ihan muuta. Eivätkä koske pitkällä tikullakaan sarjakuviin.

Timo

Yhden sarjiskurssin vetäneenä olen saanut kuvan, että tietoko- ja muut videopelit kiinnostavat nykynuorisoa enemmän kuin sarjikset. Ovatko sarjakuvat jo siinä asemassa kuin väkisin koulussa luetetut, joskin loistavat, kirjat omassa lapsuudessa (about 80-luku)?