Luin tämän melko tuoreeltaan, mutta teoksen kommentointi on vaikeaa. Olen ajatellut että haluan lukea kirjan uudelleen, mutta säästellyt. Samalla tavalla kun säästelin itse lukemistakin, ottamalla päivittäin vain muutaman kymmenen sivun siivun. Juttu on kyllä kiinnostava, niin että aina lukemista ei meinannut malttaa jättää kesken. Näillä silmillä vaatii myös hyvän valon jotta sivuista saa kaiken irti, ja näin syksyllä tuo valo tuppaa olemaan hieman kortilla. Ehkäpä joulunpyhinä lukaisenkin jonkun romskun sijaan tämän uusiksi...
Lähinnä Perkeros herättää ihailua ja ihmettelyä, niin kuin kommenttien perusteella muissakin lukijoissa. Varsinkin piirustusjälki on niin kovaa tasoa, ettei meikäläinen ole semmoiseen tottunut.
Lähinnä hahmovalinnoissa tai hahmojen kirjoittamisessa oli joitakin häiritseviä piirteitä, mutta ei pahasti häiritseviä, niin että Perkerosta voi kyllä sanoa kaikkinensa erittäin hyvällä maulla koostetuksi. Sitä on niin tottunut siihen että kaikki sarjakuvat ovat tarinansa ja hahojensa puolesta melko tiukasti jotain genreä, että sitten kun joku hieman rikkoo, vaikka kuinka onnistuneesti, tätä asetelmaa se kummastuttaa. Tärkeintä on että käsikirjoitus perustelee ne tehdyt valinnat ja tämä kyllä toteutui Perkoroksessa hyvin. Varmasti kirjasta löytyy jokaiselle jotakin. Voipi olla myös niin että hahmokatras jäi hieman epätasaiseksi tai tuntuu siltä, koska siinä oli monta niin hyvin kirjoittua hahmoa, että ne "ohuemmat" sitten ikään kuin jotenkin erottuvat sieltä.
Ajatuksenamme on kuitenkin ollut se, ettei lukijan tarvitse tuntea biisejä tai Perkeroksessa namedroppailtuja bändejä entuudestaan – saati välttämättä olla musadiggari lainkaan. Oikeastaan parempikin, että lukija fiilistelee nimenomaan omaa päänsisäistä soittolistaansa kirjan kanssa, ei meidän perversioita.
Tuo tekijöiden haastattelusta napattu lainaus toteutui ainakin minun kohdallani. Kun kuitenkin kyseessä on äänetön taidemuoto, sarjakuva, niin sellaisena myös sitä luin (ja myöhemmin arvioin).
Mieleen jäi erityisesti se että sarjakuva sijoittui olemassaoleville paikoille ja varsinkin Pyynikin Trikoon ja ympäristön tapahtumat olivat jänniä. Musiikki ja ihmissuhteet oli saatu tarinaelementteinä erittäin hyvin tasapainoon. Tykkäsin kovasti bändinsisäisen romanssinpoikasen kuvauksesta.
Jos JP nyt lukee tätä, niin voisi kenties kertoa, että millä tarkkuudella nuo originaalit on tehty? Erityisesti väripuolella vaikuttaa siltä että 300dpi ei ihan riitä moiseen?
Ja juu, onnittelut ulkomaansopimusten johdosta!
