Missään genressä ei ole sellaisenaan vikaa. Hyvän tarinan voi kertoa missä tahansa genressä. Rakkausjutut ja arkirealismi ovat joskus oikein hienoja tarinoita.
Itse tässä pohdin tarinaa, jossa ei olisi lainkaan väkivaltaa, edes kulissien takana. Kun katson tarjontaa, sellaiset ovat aika harvinaisia. Pohdin lähinnä, onko syy siinä, että väkivaltainen konflikti on helppo oikotie onneen käsikirjoittajalle, vai siinä, että väkivallaton tarina ei kiinnosta.
Olisi pohdinnassa scifi-henkinen tarina, jonka kantava elementti ei olisi toimintajännitys eikä väkivalta. Mutta kiinnostaako ketään?
en voi luonnollisestikaan vastata kuin omasta puolestani käsikirjoittajana mutta olen miettinyt omien sarjakuvieni väkivaltaisuutta ja suhdettani siihen.
Oma käsitteeni väkivallasta yltää muuhunkin kuin fyysiseen puoleen, henkinen väkivalta ja sosiaalinen ahdistus ja tuskan aiheutus on minulle samalla viivalla fyysisen kanssa ja se miten moni siitä pääsee kuin koira veräjästä on henkilökohtainen kipupiste.
Toinen on se että koen meidän länsimaisen yhteiskuntamme etääntyneen ja vieraantuneen paitsi kuoleman ja kivun tuntemuksesta. Me pistämme terveydenhuoltohenkilökunnan hoitamaan saattohoidon, steriloimme kokemuksen, kiellämme vanhenemisen ja syrjäytymisen.
Väkivaltakin suljetaan pois, vieraantuneiden ja mielisairaiden mielenmaisemaan, "muihin", ja omat sosiaaliset valtapoliittiset suhteemme ovat varmastikin eri pohjalla vaikka takana olisi järjestäytynyt, sanktioitu voimankäyttö.
Enimmälle osalle käsikirjoittajia väkivalta itsessään on vieras ilmiö, kiehtova abstraktio, ajatusmaailman tasolla tapahtuva ilmiö ei kokemusperäinen asia.
Niissä myös on kaava ja juoni toisin kuin siinä jossa saatkin äkisti doc martensista tai tuopista.
Sitten on se että pyrin silloin kun kirjoitan kirjoittamaan niin että syillä on seuraumukset, jos "paha tyyppi" saakin pataansa mitä se ratkaisee jos mitään?
Miten vammauduttiin? kauanko parannutaan, JOS parannutaan?
Onko väkivalta tarinan perussisällön,yleensä konfliktin, ratkaisu?
Onko se moraalinen ja eettinen ratkaisu jonka takana voin seistä tai herättääkö se kysymyksiä oikeutuksesta?
Onko se uskottavaa toimintaa edes sisäisessä logiikassaan?
Raymond Chandler letkautti aikanaan:
“When in doubt have a man come through a door with a gun in his hand,”
ja tätä sangen toimivaa mallia on vaan väärinkäytetty siinä määrin lahjattomampien toimesta että se syö kerrontaa. Kalliokadun bluesissa aikanaan termiä käytettiin humaanin ironisesti.
Väkivalta ei näet ole aina se helpoin ratkaisu, ikävä kyllä usein se on ratkaisu myös arkitodellisuudessa.
Pahin virhe on sotkea väkivalta ja konflikti, ristiriita, keskenään.
Ristiriita voi olla muukin kuin elontaipaleen katkaiseva: kasvon menetyksestä, siihen ettei pääsekään halauamaansa työpaikkaan, opinahjoon tai se nainen/mies johon olet rakastunut onkin toisen tai ihastuu toiseen.
Ja kuten aiemmin mainittua eihän se vaarakaan ole personikoinut välttämättä: maanjäristys, myrsky tai tulivuorenpurkaus on vaara uhka konflikti tai kriisi mutta muutamaa lajityyppiä lukuunottamatta ilman pahoja tarkoitusperiä.
Uskoisin että markkinoita väkivallattomalle sarjakuvalle on.
Mitä laadukkaampaa pystyy tekemään aina paranee.
Ennen muuta nostan kuvainnollista hattuani edes yrittämisestä laajentaa tarjontaa väkivallattomalla sarjakuvalla.
Asiaa miettien ensimmäinen ajatukseni mikä olisi kirjoittamani väkivallaton sarjakuva oli semihistoriallinen viikinkisarjis, Leif Tinkurin tarina.
Viikingit olivat paitsi sotureita ja seikkailijoita myös kauppiaita ja koko sarjan idea olisi siinä että leif on iso ja leppoisa, pasifistin humaani kauppamies eikä raaka kapitalistisian malli jolla pitää asiakassuhteensa.
Joiden syntymistä tietty alunperin auttaa se että toiset tahot eivät erota Leifia muista viikingeistä ja siten kaupankäynti on sujuvampaa koska toinen osapuoli ei erota Leif-yksilöä edustamansa kulttuurin maineesta ryöväriraiskarimurhaajina tahtoen välttää ennakkoluuloihin pohjaavan odotusarvon kaupankäynnin myötä.
Ylläolevasta näkee miksen edes yritä kirjoittaa puhtaasti väkivallatonta sarjakuvaa.
Toivon että se silti muilta onnistuu ja luen mieluusti moisia.
Ja ennen muuta sellaisia joissa tietoisesti pyritään väkivallattomaan ratkaisuun, vakavastiotettavana vaihtoehtona.
Samaan tyyliin kuin Zadie Smith kommentoi tuoreen romaaninsa NWn valintaa olla mainitsematta yksityiskohtia yhdestäkään hahmostaan jolleivat nämä ole valkoisia:
“I grew up reading a generation of American and English people like [Saul] Bellow, [John] Updike or [Martin] Amis. Everybody’s neutral unless they’re black — then you hear about it: the black man, the black woman, the black person. Of course, if you happen to be black the world doesn’t look that way to you. I just wanted to try and create perhaps a sense of alienation and otherness in this person, the white reader, to remind them that they are not neutral to other people.”
Väkivalta tai väkivallattomuus kun eivät minusta ole itsearvoja, vaan valintoja.