Tulipa Vänrikki luettua. Muuten eka Hiltunen jonka ostin omaksi ja eka Manninen sitten Toisen ristiretken.
Olen samoilla linjoilla kuin Tolppis. Vänrikki oli jonkinlainen sotaseikkailun ja kuvitetun historian oppitunnin ristisiitos. Korkeajännitys-nimen alla julkaistuksi sarjakuvaksi se oli lähes yltiöasiallinen. Historianopettajat kiljuvat riemusta, mutta sarjakuvaksi se oli oikeasti hieman laimea.
Itse hekumoitsin etukäteen, mitä kaikkea Manninen saa irroitettua Sven Dufva -teemasta. Se on oikeasti aika raflaava: poika, joka nykyaikana luokiteltaisiin kehitysvammaiseksi, otetaan sotaa käyvään armeijaan. Ruotsi-Suomen sotaväki oli tyly systeemi!
Valitettavasti Manninen oli sitten päättänyt säilyttää ruuneperiläisen kaunistelun ja romantisoinnin periaatteet. No, ehkä tutkielma kehitysvammaisesta poikaraukasta sodan keskellä olisi ollut liian heviä shittiä Korkkariin. Sapelien katkomat kaulat ja pötsiin työntyvät pistimet ovat kai sitten säädyllisempää nähtävää.
Suomessa julkaistaan vähän kotimaista seikkailusarjakuvaa, ja vielä vähemmän sellaista seikkailusarjakuvaa, jossa aiheena on oman maan historia. Ja silloin harvoin kun niin tehdään, tuntuu periaatteena olevan, että historiaa pitää käsitellä realistisesti, uskottavasti, maanläheisesti...
Katin kontit! Blueberry ja Corto ovat historiallisen seikkailusarjakuvan aatelia, eikä kummassakaan realismi tai uskottavuus ole asiasanojen joukossa. Noissa sarjakuvissa historiallisuus tarkoittaa sitä, että epookki on kuvattu yksityiskohtaisesti ja autenttisesti. Taustalla vilisee todellisia historiallisia tapahtumia, henkilöhahmoja ja ilmiöitä. Itse päähenkilöiden kokemukset ovat ihan kieliposkisia, ufoja, fantastisia.
Suomessa tätä periaatetta tuntuvat nykyisin noudattavan vain kaukopartioromaanien kirjoittajat
Sekä tietty jumalainen Ilpo Koskela, joka pani pirtutrokari Aleksin tappelemaan kummituksia vastaan Suomenlahdella.
