[angsti]Windows XP toimi vastaostetussa tietokoneessani noin kaksi viikkoa jonka jälkeen kaikki meni sekaisin. Formatoin aseman ja asensin Windowsin uudestaan. Sen jälkeen taistelinkin kolme päivää ja kolme yötä että sain koneen Windowsin toimimaan normaalisti. Jouduin asentamaan "käyttöjärjestelmän" kolme kertaa uudestaan ja ajurit samaten sekä muutaman kerran asennuksen korjauksen, sillä SP2:n asennus tuhosi Windowsin elintärkeitä tiedostoja.
Kun sen jälkeen lähdin "lomailemaan" ja morjestamaan vanhempiani, pääsin vaihteeksi taas asennuspuuhiin. Vasta-asennettu Windowsi ei toiminut sielläkään yhtään sen paremmin, joten viiden asennusyrityksen ja kahden päivän päästä olinkin taas hyvin rentoutunut lomalainen. (Olin nimittäin visiitillänikin asentanut Windowsin uudelleen.)
En edes viitsi ruveta selittämään niitä miljoonia syitä joiden takia jouduin kaikissa tapauksissa asentamaan käyttiksen uudelleen, mutta uskokaa pois, ne eivät ole mitään loogista.
Iloisimmat muistoni liittyvätkin juuri Windowsiin ja sen asentamiseen, johon olen käyttänyt luultavasti n. 35% elämästäni. Muistan jo kaikki asennuskoodit ulkoa.
En voi sanoin kuvata miten uskomattoman masentavan ahdistavan ärsyttävän kettumaista Windowsin asennusruudun näkeminenkään on, mutta se on varmaa että minulla on kolme vaihtoehtoa: Mac, Linux tai kirves. Ja nyt viimeaikoina olen kallistumassa tuon viimeisen vaihtoehdon puoleen. Jos en olisi tällä hetkellä mainostoimistossa työharjoittelussa, lopettaisin tietokoneenkäytön kokonaan.[/angsti]
Pointti on siis se, että ei sillä väliä mikä käyttöjärjestelmä tai kokoonpano on tai toimiiko se paremmin, kunhan se EI OLE Windows.
Taidan vaan asentaa tähän Linuxin...
