Järjestyksessä toinen Fabrice Tarrinin Maki-albumi Bravo la famille (2011) kuvailee nyt 14-vuotiaan päähahmon elämää tarkemmin ja syventää hahmon persoonaa. Samalla se tarjoaa lukijalleen laveamman, monipolvisemman tarinan useine juonikuvioineen, jotka kaikki liittyvät jollain tavoin toisiinsa.
Kakkosalbumissa kerrotaan tällä kertaa suoraan, että Makin vanhemmat ovat eronneet. Kesäleiritarinassa tämä jätettiin yhden vihjaavan repliikin varaan. Isä nähdään ensimmäistä kertaa Bravo la famillen alkuun sijoitetussa takautumassa, minkä jälkeen hypätään "nykyhetkeen" kuusi vuotta eteenpäin. Maki on jäänyt väliaikaisesti isovanhempiensa luokse hemmoteltavaksi. Isoäiti kertoilee auliisti ventovieraille ihmisille tyttärenpoikansa kyseenalaisista elämäntavoista jopa tämän itsensä kuullen. Isoisä on pahasti sairas ja vuoteenoma, rykien kurkustaan vihreää limaa. Makin äitikään ei ole välttynyt pahoilta ongelmilta, mikä jo ykkösalbumin lopussa paljastettiin...
Suhteellisen suuren osan Bravo la famille- albumin sivumäärästä syö tapahtumaketju, jossa Maki taskurahattomana ensin näpistää tavaratalosta isoäidilleen lahjaksi Nana Mouskourin CD:n, joutuu tavaratalon vartijan kuulusteltavaksi, ja myöhemmin metrossa kahden ongelmanuoren silmätikuksi ja uhkailujen kohteeksi. Osoittautuu, että Makin vanha tuttava Daniel on nimitetty varsin huomattavaan virkaan mainitussa tavaratalossa hänen muhinoituaan turvallisuuspäällikön kanssa, niinpä hän onnistuu turvautumaan melko kyseenalaisiin keinoihin auttaakseen kamuaan pääsemään eroon vainoajistaan.
Juuri enempää ei Bravo la famillen juonesta voi paljastaa spoilaamatta samalla Un lémurien en colo- albumia, niin tiiviisti kakkososa jatkaa ensimmäisen osan tarinaa. Ilmaan jätetyt juonilangat solmitaan huolellisesti yhteen, ja matkalla tavataan useita ykkösalbumista tuttuja hahmoja. Missään nimessä en suosittele Bravo la famillen lukemista ensin, muuten ei tajua monestakaan asiasta yhtään mitään. Tämän albumin lukeminen jätti minut onneksi paljon paremmalle mielelle. Vaikka traagisuuksilta ei nytkään vältytä, ei mikään nyt satu minuun kipeästi ja tunnu turhan henkilökohtaiselta.
Tarrin kuljettaa rinnakkain useita sivujuonia, joista muikeimmat hetket tarjoavat Makia ahdistelleiden huligaanien myöhemmät vaiheet. Yksittäiset humoristiset yksityiskohdat niin kuvissa kuin dialogissakin palkitsevat ranskaa kehnomminkin osaavien lukijoiden vaivan, kunhan ne onnistuu ymmärtämään. Takakansi jatkaa Un lémurien en colo- albumin takakannen jujua ilmoittamalla, että inspiraationlähteenä on toiminut oikea perhe... "ja oikea tapetti!"
Fabrice Tarrin on tehnyt nyt roimasti viitseliäämpää jälkeä kuin ykkösalbumissa. Jotkut yksittäiset kuvat kaupungin kaduista, metroasemasta, Makin isovanhempien kodista sekä erinäisistä rakennuksista ja kaupunkirakennelmista tuovat silmille nautintoa. Kuvat - edelleenkään en voi kutsua näitä kehyksettömyyksiä ruuduiksi - on suunniteltu häkellyttävän taitavasti. Kompositiot, kuvakulmat, perspektiivit... silti jälki on elävää, lennokasta ja tarpeen tullen täynnä säpinää.
