Violinen ja Sieninevan sukuhaudan innoittamana iskin silmäni Fabrice Tarrinin piirtämiin Maki-albumeihin.
Maki - Un lémurien en colo-albumin takakannessa olevat puhekuplat kertovat seuraavaa: "Ennen tämän kirjan lukemista teidän on hyvä tietää yksi asia: tarinan inspiraationa ovat toimineet erään kesäleirin ohjaajan omat kokemukset... ja myös erään teinin omat kokemukset... valitettavasti..."
Maki on valkoturkkinen, raitahäntäinen ja oranssisilmäinen kissamaki. Ikää 13 vuotta ihmisen vuosissa. Luonteeltaan hermostunut, rauhaton ja hieman arka. Hän on hyvin vastahakoinen lähtemään vuotuiselle kesäleirille johon äiti on hänet ilmoittanut, koska hänellä on ikäviä kokemuksia aiemmista leireistä. Hän tekee katoamistempun, joka kuitenkin epäonnistuu. Maki pääsee äitinsä raahaamana viime hetkellä mukaan bussiin muiden teinien kanssa.
Leirin vastuuhenkilöt eli aikuiset ovat kaikki enemmän tai vähemmän joko p-kasakkia tai henkisesti hauraita. Leirin johtaja jää mieluummin Pariisiin tekosyyn varjolla hemmottelemaan vaativaa vaimohaaskaansa. Johtaja pitää suurimman osan leiriin varatuista rahoista itseään ja vaimoaan varten, joten ohjaajat joutuvat karsimaan kaikki suunnitellut aktiviteetit - riippuliidon, kalliokiipeilyn, lautalla kulkemisen, ratsastuksen - pois ohjelmasta. Budjetti riittää ainoastaan patikkamatkoihin sekä lyhyeen oleskeluun kolmen tähden leirintäalueella. Makilla ei toisaalta ole vaadittua lääkärintodistusta eikä juuri rahaakaan mukanaan, joten hänellä ei olisi ollut muutenkaan mahdollisuutta osallistua aktiviteetteihin.
Lasten kurittomuus ja ilkivallanteot järkyttävät herkkää naispuolista ohjaajaa siinä määrin, että hän ahmii purkillisen masennuslääkkeitä ja joutuu sairaalaan vatsahuuhteluun. Leirin korvaavaksi ohjaajaksi palkattu bussikuski on tyranni joka komentaa lapsia kuin armeijan tiukka vääpeli. Yhdellä ohjaajalla tuntuu olevan omat lapsuudentraumansa, jotka pääsevät yhdessä dramaattisessa kohtauksessa pintaan ja hän päättää muiden turvallisuuden vuoksi lähteä. Lopulta Daniel, Makin tuttu, jää ainoaksi vastuuhenkilöksi hoitamaan leiriohjaajan tehtäviä, mutta hänkin sortuu omimaan itselleen vähät jäljelle jääneet ylimääräiset mukavuudet ja laiminlyö kurinpitovelvollisuutensa ratkaisevilla hetkillä.
Maki saa "ystäväkseen" ja telttaseurakseen ryhmän ujoimman ja sulkeutuneimman lapsen, pöllön, joka nukkuu yönsä levottomasti kuorsaten ja vääntelehtien ja näkee painajaisia. Kolme Pariisin köyhimmistä, maahanmuuttajavaltaisimmista osista kotoisin olevaa lasta ovat varsinaisia huligaaneja, jotka järjestävät välikohtauksia toistensa perään ja uhkaavat ehtimiseen Makia kaulan auki viiltelyllä. Maki ei ole ainoa lapsi, jonka mielestä leiri on silkkaa painajaista.
Lohtua Maki saa, kun hän tutustuu viehättävään gasellityttö Aliceen. Alice on sisäistänyt äitinsä tavoin japanilaisen buddhismin opit ja pitää kahdesti päivässä hartaushetken hokien
Lotus Sutra-mantraa. Makin äiti on sattumoisin myös hurahtanut samaan uskontoon 20 vuotta aiemmin, ja vaikkei Maki itse rukoile, hän saa tätä kautta kontaktin Aliceen. Tästä kehkeytyy pian romanssi, jonka pienenä uhkana ovat kuitenkin Alicen ja Makin luonteiden erilaisuudet. Alice on saavuttanut rukousrituaaleillaan jonkinasteisen sisäisen rauhan ja toimii varhaiskypsän, omatoimisen, hieman oikuttelevan naisen tavoin.
Tarrinin piirrostyö on nopeaa ja rutinoitunutta. Sieninevan sukuhauta oli monin paikoin mahdottoman komeaa ja huoliteltua työtä, vielä parempi visuaalisesti on ensimmäinen Violine-albumi jonka olen lukenut hollanniksi. Un lémurien en colo on pelkistetymmin piirretty. Taustoja ei aina ole lisätty, edes taustaväriä ei ole moniin ruutuihin maalattu. Väritys on muuten Tarrinin oma, eli työtä on mies kuitenkin tehnyt albumin eteen kiitettävästi. Myös ruutujen kehysten puuttuminen lisää ilmavuutta layoutiin. Kuvat - ruuduiksi näitä ei voi varsinaisesti kutsua - ovat enemmänkin väriläiskiä. Jäljestä nauttii, koska nopeillakin vedoilla Tarrin saa esiin uskomattoman määrän sävyjä ja hahmoihin laajan, aina kulloiseenkin tilanteeseen sopivan ilmerekisterin.
Tarrinin mukaan albumin tarina pohjautuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa. Dalmatialaiskoira Danielin esikuva on Tarrinin ystävä Fred Neidhardt ja Danielin osuus tarinasta lienee puolestaan hänen kokemustensa inspiroima.
Luettuani Un lémurien en colo-albumin loppuun kuitenkin järkytyin. Tarina sai käänteen, jota en olisi toivonut. Tarinan 10 viimeistä sivua eivät ole huonoja, sitä en tarkoita. Albumi on todella hyvä, mutta loppuvaiheet saavat minut niin surulliseksi. Makin tarina nostaa omat traumani ja murrosiän aikaiset hiekkaan valuneet unelmani pintaan, ja se sattuu.
En tiedä, miten albumi vaikuttaa johonkuhun sellaiseen ihmiseen, joka ei ole kokenut elämässään niin ikäviä asioita ja tunteita kuin minä, mutta minuun Un lémurien en colo koski pahasti. Ensimmäisten 35 sivun aikana Makin ja Alicen romanssi on kaunis teinirakkauden kuvaus, mutta myöhemmistä sivuista nauttiminen on minulle vaikeampaa.
(Sivuhuomautus: yrittäkääpä löytää ihmislapsi yhdestä kuvasta!)
Perehdyttyäni albumiin kunnolla, täytyy myöntää ettei Alicekaan ole tahraton hahmo. Hän on täysin äitinsä syöttämien oppien ja ideologioiden syövyttämä. Uskoo Daisaku Ikedan sanomaan, että yhden ihmisen persoonan korjaamisella vaikuttaa osaltaan koko yhteiskunnan ja ihmiskunnan kohtalon muuttamiseen. Eikä kaikki se rukoilu kuitenkaan ole auttanut häntä pääsemään eroon matkapahoinvoinnistaan.
