Minä en ikinä oikein lämmennyt Sandmanille.
Gaiman otti vanhan sarjakuvahahmon yhdisti myytteihin ja ei vienyt hommaa oikein mihinkään.
Sandman Midnight theatre on ollut tasokkaampi tuttavuus. uusin sarjan kokoelma
Sleep of reason herätti silti epäilyksiä.
Kvaakissakin hiljan heräsi keskustelua
Iron man elokuvan ketjussa todellisen elämän ja "halvan viihteen" välisestä suhteesta.
Tämä Goyalta nimensä lainaava minisarja liikkuu useammassa aikatasossa mutta ennen muuta se liikkuu Afganistanin sotatantereilla.
Propaganda suuntaan jos toiseen vältetään ja pohjavire on selkeän humanistinen.
Ja silti seikkailukertomus toimii.
Ja vaikka seikkailut ovat usein vain yhtä hyviä kuin "pahat tyyppinsä" tämä toimii silti, vaikka juuri pääpahis onkin kaikessa vakuuttavuudessaan se heikoin lenkki.
John Ney Rieber on ennenkin ansiokkaasti ottanut Sandmanialian osia ja suoriutunut hienosti. Eric Nguyenin kuvitus on rosoista ja hyvällä tavalla luonnosmaista, olematta silti epämääräistä suttua jota lause yleensä merkitsee.
Kerronta soljuu sujuvasti, liikoja alleviivaamatta ja lukijallekin jätetään jotain pureskeltavaa.
uusi manttelinkantaja Kieran Marshall tyylitellään lähes ranskalaisin viivoin mutta niin ettei hahmo maistu paperilta. Tämä sotakuvaaja on lähes yhtä rikki kuin Wesley Dodds.
Eikä vain fyysisesti vaikka tästäkin propseja suotakoon.
Juuri Wesleyn kuvaus on jotain hienoa. Toisin kuin Corto Maltese ja Conan, jotka lähtivät pois/katosivat, Wesley jäi ja vanheni, mutta ei leijonansydämeltään.
Vanhan rikkinäisen sankarin persoona ja viimeinen idealistinen romantikon luonne vetoaa ja nostaa tarinan siihen parempaan sarjakuvaluokitukseen.
klassikosta ei ole kyse, mutta hyvinkin lukemisen arvoisesta teoksesta.
