Luettua

[tertsi]

Luin vielä yhden Buddy Longwayn, L'eau de Feu (= Tulivesi).

Pelkäsin, että tämä seikkailu  olisi kliseinen tarina viinaa intiaaneille kauppaavista roistoista ja kännisistä, kapinoivista intiaaneista.

Mutta ehei, tässäkin albumissa Derib välttää vaanivat kliseet ja päätyy omaperäisiin ratkaisuihin tarinankuljetuksessa. Siis vaikka tässäkin tarinassa on toki kännisiä, kapinoivia intiaaneja ja heille viinaa kauppaavia roistoja. Pienimuotoisuus on Deribin salainen ase.



Kaikissa lukemissani Buddy albumeissa on mielettömän loistelias aloitussivu. Ei raaskisi millään kääntää sivua.

Kathleen on ihana.

[Timo Ronkainen]

Luin vielä yhden Buddy Longwayn, L'eau de Feu (= Tulivesi).
Pelkäsin, että tämä seikkailu  olisi kliseinen tarina viinaa intiaaneille kauppaavista roistoista ja kännisistä, kapinoivista intiaaneista.
Mutta ehei, tässäkin albumissa Derib välttää vaanivat kliseet ja päätyy omaperäisiin ratkaisuihin tarinankuljetuksessa.

Tätä mielellään kauppaisi kanssa kustantajille, olkoonkin jo vaikka vanhaa sarjakuvaa. Klassikko on klassikko...
Deribiltä löytyy myös realistista nykypäivään sijoittuvaa lännensarjaa, tai intiaani-, miten vaan. Esim. Red Road kertoo tämän päivän ankeista oloista reservaateissa.
Ruotsiksi hyllystä löytyy myös intiaanisarja Han som föddes två gånger (muistinkohan nimen oikein). Komeita kaikki.

Timo

[tertsi]

Mä kuvittelin että Jysäys olisi ollut sellainen lehti, jonne esim. Buddy olisi sopinut. Olisin luullut länkkärisarjakuvan kiinnostavan esim. Tex-faneja. No, Jysäyksessä oli sitten uudempia sarjakuvia.

Mutta kyllä Buddy Longway ansaitsisi tulla suomennetuksi. Vaikka sitten Comanchen tapaan albumi per vuosi.
Buddyn kohdalla vaan on semmoinen tilanne, että kakkonen ja kolmosalbumi ovat sarjan heikoimmat (Ykkönen on onneksi hyvä). Ostajat voisivat saada väärän kuvan sarjan tasosta ensimmäisten albbujen perusteella.

Comanche muuten nousee aivan eri tasolle kliseisen ja lapsellisen Red Dust -albumin jälkeen.Ja piirrosjälkikin muuttuu ratkaisevasti "kovaksikeitetympään" suuntaan.
 Tsekatkaa syksyllä!

Avatarinani on muuten just nyt Hermannin piirtämä Tintin-lehden kansi seuraavaksi suomeksi ilmestyvästä Comanchesta, Indianuppröret "(=tai jotain sinne päin lukee ruotsinkielisessä albumissani)

[Hanna]

< Craig Thompsonin Blanketsin puolustelua >

Blanketsista olen Veltin kanssa täysin samaa mieltä. Uskomattoman kaunis tarina sekä sisällöllisesti että taiteellisesti ja kaiken hypetyksensä arvoinen. Suorastaan lumoava teos. Take That -imelyyttä en tuosta löydä hyvällä (?) tahdollakaan. Rakkaustarina voi olla kaunis ja herkkä olematta imelä, ja Blankets tosiaan onnistuu tässä.

Craig Thompsonista puheen ollen, luin juuri pari päivää sitten sattumalta hänen uusimman albuminsa Carnet de voyage. Se ei ole varsinainen tarina vaan eräänlainen matkapäiväkirja, jossa on paljon luonnoksia (meikäläisen silmissä kyllä jo ihan valmiita töitä). Tämä nide viimeistään nosti Thompsonin yhdeksi suursuosikeistani. En vain voi käsittää miten joku pystyy piirtämään niin jumalattoman hienosti ja rennosti ja silti todella tarkasti. Vaikka jutussa ei varsinaista tarinaa olekaan, siinä on silti sisältöä, yksinäisyyden pohdiskelua, taiteilijan ristiriitoja jne. hyvin mielenkiintoista luettavaa.

[Curtvile]

 Kuinka moni on Valerianin fani?
Entä EC comicsin?
Millainen olisikaan EC comicsin versio Valerianista? Vastaus on helppo: samanlainen kuin Fear Agent. Imagen kautta nyt jo ensimmäisessä kokooma-albumissaan Fear Agent volume one: Re-Ignition, sankarimme (?) Heath Huston, vihoviimeinen Teksasilaisista istumalihaksenpotkijoista joita kutsuttiin Fear Agenteiksi.
Nykyisellään elanto irtoaa muukalaisongelmien poistotoimilla, niin lain puitteissa kuin mahdollista. Eli ottaen Heathin onnen huomioon, hyvin, hyvin harvoin.
Tarina on puhdasta 1930-50-lukujen pulpscifiä. Päähenkilö on rakastettava renttu, joka pyrkii olemaan enimmän ajan humalassa. Tästä ei tehdä hollywood-elokuvaa, jossa on Bruce Willis, ennemminkin tanskalais- korealainen halpis jossa on Bruce Campbell.
Walking deadistä, battle popesta ja Exterminatoreista tuttu Tony Moore hallitsee scifikuvastonsa eikä käsikirjoituksesta vastaava Rick Remender ole missään määrin turha kaveri.
Syvällistä maailmaa parantavaa taidetta tämä ei ole, mutta hyvää käyttöscifiä, jonka tekijät selvästi tekevät sitä mitä rakastavat kylläkin.
Toimintaa, naisia, mulkosilmäisiä hirviöitä, huumoria, raketteja, muukalaisia, aikamatkustusta(vahingossa) ja aivan upeaa dialogia. Mitä muuta voi pyytää?
Monessako sarjakuvassa käsikranaateissa on teksti ”for best results keep away from face” ja päähenkilöllä upeita elämän viisauksia tyyliin: the problem on Frazterga wasn´t that I was drunk- -       
- - I just wasn´t drunk enough.

[Doc Lomapäivä]

Astro Boy-pokkari 17.
Kvaakissa Astro Boy näyttää saaneen jonkin verran kriittistä arvostelua. Ei se ole sen huonompi kuin Marsupilami tai Spirit. Aikansa tuote, hieno sellainen. Jutut eivät ole vanhentuneet yhtään. Fiftariarkkitehtuuri antaa vain omaleimaisen tunnelman.

Doom Patrol: The Paintig That Ate Paris
Aivan loistava. Ainoa sarjakuva missä poliisi voi muuttua vessanpöntöksi täynnä kukkia tai jossa voi seikkailla veitsin varustettu nunnalahko nimeltä Little Sisters of Our Lady of the Razor. Morrisonia parhaimmillaan, ja välisivuilla Simon Bisleyn kajahtaneita kansia.

Between the Sheets
Seksiä, romantiikkaa, pettämistä. Hyvä juttu, vaikka loppuun olisin odottanut suurempaa tunnekuohua ja yllätystä.

VI Juhla-Korkeajännitys - Fu Manchun saari
Hillitöntä luettavaa. Bulldog Drummond on reikäpäisessä sekavuudessaan Kamikaze Kaitou Jeannen tasoa. Tod Claymoren piirtäjä Luis Bermejo (?) taas pitää lukijaa jännityspihdeissä: voiko perspektiivi olla seuraavassa ruudussa vielä enemmän persiillään?!

[tertsi]

Piko ja Fantasio: Kehän kuninkaat.
Yllättävän hyvä abumi. Tarinoiden juonet ovat melko "kepeitä", mutta etenevät nopeasti ja sisältävät kekseliästä komiikkaa (varmaankin joidenkin mielestä myös rasismia, tarinathan ovat tosi vanhoja.)
Totta kai lukuelämykseen vaikuttaa se, että mehän tiedämme mihin tämä kaikki lopulta johti.
 
Erinomainen painojälki tässä albumissa, mistä iso kiitos.
Franquin oli n. 25-vuotias tehdessään näitä seikkailuita, jos laskin oikein.


Pikku Nikke: Pikku Niken uudet seikkailut 2, Nikke on paras
Takuuvarmaa Nikkeä. Tasalaatuisia tarinoita, sanonnan hyvässä merkityksessä. Oivaa kesälukemista, vaikka ne ihan parhaat tarinat eivät ole tässä kirjassa. Mutta nauroin mä pari kertaa ihan ääneenkin. 

[keijoahlqvist]

Alku meinas puuduttaa mutta kannatti lukea että pääsi kurkistamaan aika erilaiseen maailmaan kuin Kvaakissa: E.Alén on julkaissut Linkolan soutajan päiväkirjan joka välittää lähikuvaa miten tuo mies elää.

[Antti Vainio]

Viikon satsi

Wasterlain, Walthéry ja Will:Maailman laidalla

Parasta A-ryhmää, seikkailu ja slapstick tällä kertaa oikein hyvin tasapainossa, hienoa piirrostyötä. Pointsit siitä että hirviötä maltetaan jemmata aivan loppuun saakka

Charlier, Giraud:Blueberryn nuoruus 1

Ainahan näitä lukee mielikseen vaikkei nämä jutut ihan sieltä terävimmästä kärjestä olekaan. Giraudilta vähän huitaistua duunia, Charlier pyörittää pakolliset petos - ja lavastuskuvionsa varmuudella. Teksti toistaa välillä saman mikä näkyy kuvastakin.
Sisällissota on kiinnostava tausta tarinoille. Nämä jutut on varmaan ilmestynyt aikaisemmin jossain muussa muodossa kun olen aivan saletti että olen ne joskus lukenut ennenkin

Näiden lisäksi McSweeney's antologiaa, alku Preacherin Dixie Fried-albumista ja Mooren hupaisia Tomorrow Storieseja

[VesaK]

Piko ja Fantasio: Kehän kuninkaat.
Yllättävän hyvä abumi. Tarinoiden juonet ovat melko "kepeitä", mutta etenevät nopeasti ja sisältävät kekseliästä komiikkaa (varmaankin joidenkin mielestä myös rasismia, tarinathan ovat tosi vanhoja.)

Ääääeikai... niinkuin sitä kohtaa, että mustat pygmit eivät olekaan mustia, vaan vain likaisia. Oh, voi, kyllä nuo belgialaiset osasivat olla niin viattoman hauskoja... niin no, samantyylistä settiä oli tietenkin myös suomalaisissa sarjiksissa ja nuortenkirjoissa tuolloin.
"Kehän kuninkaat" -kirjan takakansi väittää, että sarjat olisi julkaistu 1950-luvulla, mutta niinpä ei taida asia olla...

Kah, Franquinin signeerauksista (Niiloon) on myös koostettu oma kirjansa - Signé Franquin!

[tertsi]

Kah, Franquinin signeerauksista (Niiloon) on myös koostettu oma kirjansa - Signé Franquin!

Viitisen vuotta sitten tuli signeerauskirja ja nyt vissiinkin vuosi sitten taas uusi.

Vaikka olenkin melko hanakka ostamaan Franquin-kirjoja, noita signeerauskirjoja en himoitse. Mullahan on signeeraukset  jo valmiina  Niiloissa.

[Matti Karjalainen]

Mark Millar: Jenny Sparks - The Secret History of the Authority (Wildstorm/DC Comics, 2001)

http://www.internationalhero.co.uk/j/jsparks.htm

Stan Sakaita ja Usagi Yojimboa on saatava! Niinpä matka suuntautui paikalliseen Fantasiapelit-liikkeeseen. Hyllystä silmään iski myös Mark Millarin Jenny Sparks -albumi. En tuntenut sarjakuvaa entuudestaan, mutta sen kannessa sangen, öh, mukavannäköinen supersankari-blondi poltteli tupakkaa Union Jack -paitaan ja kreikkalaiseen kypärään sonnustautuneena. Ei vaihtoehtoja: lompakkoahan sitä joutui kaivamaan uudemman kerran... (Mommas, don't let your babies grow up to be fanboys?)

Ja ihan mukavaa luettavaahan Jenny Sparks oli. Yhdeksäntoistavuotias supersankaritar pörräsi läpi 1900-luvun tutustuen muun muassa ystävälliseen taiteilijaan Adolf Hitleriin (epäilemättä sympaattisimmassa populaarikulttuuri-muodossaan koskaan?) ensin 1920-luvun Wienissä ja sitten okkultistisia piirteitä saavan toisen maailmansodan tiimellyksessä. Viiteen osaan jakautuvassa tarinassa pelastettiin myös Tokiota alienien invaasiolta ja pohdiskeltiin aiheuttavatko supersankarit toiminnallaan enemmän hyötyä kuin haittaa ympäröivälle maailmalle.

Sähköä hallitseva Jenny Sparks, 20. vuosisadan henki, on hahmona melko mainio: seksikäs, johnconstantinemaisesti ketjussa polttava, kovasuinen ja muutenkin melko vapaamielinen nainen. John McCrean piirrosjälki oli ihan miellyttävää, joskaan ei elämää suurempaa. Välillä tuntui siltä, että viitekehystä Wildstorm-sarjakuvien pariin olisi saanut olla enemmänkin.

Lisääkin voisi haluta, joten kertokaapa tietävämmät, miten kannattaisi jatkaa Stormwatchin ja the Authorityn parissa?

[Curtvile]

Lisääkin voisi haluta, joten kertokaapa tietävämmät, miten kannattaisi jatkaa Stormwatchin ja the Authorityn parissa?

Ellisin Strormwatchit ovat kunnon piristysruiske muutoin hivenen... infantiiliksi väitetyssä genressä.
Periaatteessa voita alkaa lukea suoraan Lighting Strikes, change or die ja Force of naturen Stormwatchista.
Ja sitten ostat kuitenkin Absolute Authorityn jos ei mistään muusta syystä niin ainakin näet Helsingin menevän päreiksi.
Mikä on aina hauskaa.
Tai sitten etsit jonkun joka on hankkinut tuon jo ja ostat siltä pois Authority albarit.

[kaltsu]

Sain viimeinkin Craig Thompsonin Blanketsin ostettua ja luettua. Kykenen hyvin ymmärtämään teosta tai sen suosiota kritisoivia tahoja mutta henkilökohtaisesti olen iloinen että minulle opus avautui taitavasti kerrottuna ja tunnelmallisena tapauksena varsin mukavalla tavalla. Ei missään tapauksessa parasta sarjakuvaa mitä viime vuosina on tehty mutta kuitenkin varsin hieno ja viihdyttävä pakkaus. Maittavaa lapsuusaikojen ja ensirakkauden kuvausta.

Päätin pitkästä aikaa lukea myös hiukan Adrian Tominen sarjakuvia ja ostin Summer Blonden joka on koottu Optic Nerven numeroista 5-8. Pidin aikoinaan Tominen omakustanteista kootusta alpparista 32 stories todella paljon mutta Drawn & Quarterlylle siirryttyään koin että sarjansa menivät väkinäisemmiksi enkä tosiaan miehen tuotantoa ole lukenut muutaman ekan Nerven jälkeen laisinkaan.

Summer Blonde oli iloinen yllätys. Tominen henkilöt tuntuivat jälleen läheisiltä, tapahtumat ja tilanteet koskettavilta. Alpparin avausnovelli Alter Ego teki erityisen vaikutuksen. Epämääräinen postikortti vanhalta ihastukselta(?) laukaisee (hiukan Broken Flowersmaiseen tapaan muuten) verkkaisen tapahtumien vyöryn ja kirjoittamis-,  itsetunto- sekä ihmissuhdeongelmien kanssa painiva päähenkilö tuntui kaikessa säälittävyydessään ja inhottavuudessaankin kovin inhimilliseltä hahmolta johon jollain tavalla samaistuin kovasti. Sarjassa on koko ajan kovin unenomainen tunnelma eivätkä Tominen hahmot mun nähdäkseni usein itsekään koe varsinaisesti elävänsä elämäänsä. Ulkopuolisuuden tunne on kovin vaikuttavaa.

Myös työttömäksi jääneestä, kunnianhimottomasta ja surumielisestä Hillary Chanista kertova sarja Hawaiian Getaway on parhaita sarjakuvanovelleja mitä olen vähään aikaa lukenut. Usko Adrian Tomineen ja sarjakuviin ylipäänsäkin palasi taas hetkeksi. Pitää hankkia miehen lopputuotantokin hyllyyn.

[tertsi]

Luin Mustanaamiosta Bernard Prince -tarinan, Seikkailu Manhattanilla, tai siis oikeastaan seikkailun alun. Jatko ilmestyy seuraavassa Mustiksessa.

Nostalgista eurosarjakuvaa. Toimivaa perusseikkailua.
Kaksoisolentoidea ei ole kovin tuore, mutta ei ole tuo kyseinen seikkailukaan. Kuitenkin tämmöistä huolellisesti tehtyä seikkailua lukee oikein mielellään, näinä päivinä tämä on harvinaista herkkua.

Juoni etenee suoraviivaisen viihdyttävästi. Ei mitään elämää suurempaa, mutta kiinnostus pysyy yllä.
Hermannin grafiikka odottaa vielä puhkeamistaan täyteen kukkaansa, mutta kyllä tämänkin seikkailun kuvat on tehty kadehdittavalla taidolla. Lintuperspektiivi on Hermannin bravuuri. Hermannin parhaisiin Princeihin verrattuna tämän tarinan kuvakerrontakaan ei ole vielä ihan huipussaan, hieman liikaa kikkailun makua silloin tällöin.

Luulisin, että Prince-albumien alkuperäinen julkaisukoko on ollut suurempi kuin tämä Mustiksen koko. Jotenkin vaan sivut näyttävät erilaisilta kuin joskus selailemassani muinaisessa albumissa. Viivoista ja väreistä tuntuu kadonneen ne kaikkein hienoimmat nyanssit. Mistä johtunee?

Mutta kyllä tätäkin seikkailua voi suositella lämpimästi uusille lukijoille. Toivottavsti Princeä julkaistaan lisää ja rennolla sivellinviivalla toteutetut parhaat seikkailut saapuvat meidän pikku lukijoiden luettaviksi.

Kouluarvosana: 7,5