Kritiikkiä kyllä oli, kuten kuuluukin. Verrattuna Hiroshiman poikaan, jossa on selkeä sodanvastainen kritiikki ja osoittelua hieman joka suuntaan, on Minun Kiinani tehty vaikuttavammin. Syyllisiä ei etsitä, ehkä jopa taustalla kysytään kenessä vika edes oli. Mikä on suuren johtajan merkitys ja olisiko kansa voinut toimia toisin? Yksittäinen ihminen kaukana päättävistä tahoista asetetaan paremmin omaan kontekstiinsa.
En minä Hiroshiman poikaa hauku siltikään, hyvä sarjakuva sekin on. Minun Kiinani vain osoittaa esittämänsä ongelmat uskottavammin, vähemmälti yksinkertaistaen. Siksi se olikin viime vuoden parasta sarjakuvaa. Ainoa miinus tulee hitusen liian pehmeästä kansimateriaalista. En haluakaan tähän kovia kansia, mutta kannet tuntuivat käteen pehmeämmiltä kuin esimerkiksi WSOY:n julkaisemissa Delislen sarjakuvissa, joissa ulkoasu siis onnistui paremmin. Vai kuvittelenko minä?