Vanhat pierut jorisevat, osa 969875:
Muistan ensimmäisen itse ostamani Pahkasian. Se oli numero, jonka kannessa komeili kiiltokuvaromanssipari. K-kupan kassalla kassaneiti väänti suunsa uskomattomaan ilmeeseen, joka sisälsi 25% vastenmielisyyttä, 15% epäuskoisuutta, 20% uteliaisuutta, 30% moraalista närkästyksen kiihkoa, ja 10% täydellistä ihmetystä. Ehdin jo ajatella, että nähtävästi tässä liikkeessä minulle ei kyseistä lehteä myydä.
Kaverilleni kävi vielä hauskemmin. Olimme puhuneet koulussa päiväkausia uskaltaisiko hän ostaa Pahkasian. Kun hän lopulta pani toimeksi ja lähti kioskille, niin heti kioskille päästyään kulman takaa kaarsi poliisiauto. Hän jätti ostoksensa seuraavaan päivään.
Kun nyt sanotaan, että eihän Pahkasika mitään kovaa tavaraa nyt ollut, niin hei haloo: Vuosi oli 1982 ja maa oli Kekkoslovakian kansantasavalta. Kahta vuotta aiemmin ei tv-yleisölle saatu näyttää kuinka 80-vuotias presidentti, jolla oli 140-vuotiaan kunto, takelteli sanoissaan, vaikka kymmenet tuhannet ihmiset olivat olleet tapauksen silminnäkijöinä stadionilla. Ei mistään puhuttu, pelättiin vain. (Kulttuurihistoriallisesti kiintoisa tosiseikka saattaa olla sekin, että vasta vuonna 1988 kuulin ensimmäistä kertaa isoäidiltäni, että hän oli ollut sota-aikana lottana kasarmin puhelinvaihteen sentraalisantrana. "Mikset ole kertonut aiemmin?" "Nyt vasta uskallan sanoa.")
Eipä silti, näihin vanhoihin hyviin aikoihin ollaan paraikaa täyttä vauhtia palaamassa, mutta se taitaa olla toisen riitelyn aihe.
