Eipä kyllä Sarjainfokaan katsonut tarpeelliseksi kirjoittaa Kannuksesta mitään moneen vuoteen.
Tuohon aikaan, kahdeksankymmenluvun taitteessa oli todellakin ihmisiä, jotka suhtautuivat suomalaiseen sarjakuvaan hyvin vakavaasti. Niitä löytyi sekä Helsingistä että maakunnista. Uskoivat sen mahdollisuuksiin ja tulevaisuuteen (jota edes Aino Kassinen ei olisi osannut ennustaa).
Ainakin Sarjaria rahoitettin alusta asti omasta taskusta, koska seuralla ei ollut rahaa. Seura oli me, hallitus + 20-30 jäsentä. Muistaakseni myös Kannuksen alkutaival rahoitettiin aktiivien omasta pussista. Ja aina kun mukana on raha, myös suuria tunteita löytyy. Se että kaukana Helsingissä ei jaksettu maakuntien vinksahtaneesta vinkkelistä katsottuna kovin kauaa ymmärtää ja tukea tarpeeksi, tuntui yhtä epikseltä kuin Pahkasikaleirin edesottamukset. Kuvittelisin että tämä osaltaan johti Lagerstedtin mainitun kaltaisiin ylilyönteihin.
Reiman vastaus tässä ketjussa osoitti että Tuohus osui oletettua paremmin maaliinsa ja oli ihan linjassa Pahkasian perusotteen kanssa: "Kertokaa meille mikä teille on pyhää niin teemme siitä pilkkaa seuraavassa numerossamme."
Ihmiset tekivät televisiossa pilkkaa toisista. Sen rinnalla joku Tuohus oli paperia. Ainakin minusta.
Viittailu tai toisten lehtien kommentointi oli muutenkin muistaakseni aika tavallista.
Vuonna -80 rynnistimme yltiökapitalistisesti R-kioskeihin sillä gobeliinikantisella.
Josta (tuleva tai jo oleva(?) Pahkiksen avustaja, Heikura teki vähän myöhemmin oman versionsa Kurpitsan kanteen. Eikä se sarjakuvaseuran edellyttämä yhdistystoimintakaan aina niin herkkua ollut. Päin vastoin. Sitä sietääkin kommentoida ( ja näin teinkin omassa lehdessäni Zipissä, numeroissa 2 ja 3). Tampereellahan se yhdistystoiminta on ollut aika viitteellistä koko seuran historian ajan. Kurpitsa taas kulki vastavirtaan toimimalla ensin pitkään lehtena ja rekisteröitymällä seuraksi vasta myöhemmin.
Seuraava numero olikin sitten jo törkeän riistoporvarillisesti albumimuotoinen...
Taisin olla jo tässä mukana. Pahkasian päätoimittaja lähestyi Sarjakuvaseuraa etsiskellen piirtäjää. Olin ainoa joka Sarjarin kööristä asui Tampereella. Niinpä tapasin Paretskoin, jolta sain nipun ideoita tai käsikirjoituksentapaisia. ...Eikä se lopputulos minun panokseni osalta ollut kummoinen. Epäilen että joku Murtosaari (ja moni muukin) rekrytoitiin Pahkasikaan nimen omaan seurojen lehdistä. Ellen ihan väärässä ole, myös Pahkiksella oli alkuaikoina kova pula osaavista tekijöistä (sillä heillä ei tietenkään ollut ajatusta käyttää kuvituksen ammattilaisia).
Tuohus kärjisti mainiosti pienlehtien kliseitä.
"Lapsuuden loppu", ja me reviisorit nauroimme niin! Eikä kyse ollut vain tahattomalle humöörille ilkkumisesta, ei. Asennetta saakeli!
Lapsuuden loppumista ehkä ennakoitiin, mutta monet tekijöistä olivat juuri kapalonsa potkineita, hädin tuskin mopoikäisiä.

Tämä on ehkä sukupolvijuttu, tai jotain, mutta minulla ei ole kauheasti edelleenkään ongelmaa noiden vanhojen pienlehtien sulattamisessa. Toisin kuin nykyisten, joiden kliseitä minun on hyvin vaikea sietää tai arvostaa.
Jari Rasin Divari-strippisarja liikuttavan tosi avaruusolentoineenkin. Matti Hagelbergin kokeelliset kokeilut ...mielenkiintoisia.
Eikös Hagelberg aloittanut nämä kokeilut, tai siis julkaissut Kannuksessa?
Ollaan nyt sitten mitä mielipuolta vaan, niin suuri osa niistä (edes puolikaupallisesti urallaan jatkaneista) tekijöistämme jotka eivät Joonas-Sarjikseen ehtineet, on polkaissut liikkeelle P-siasta.
Pahkis oli nimen omaan ensimmäinen askel ammatilliselle uralle. Koska lehti maksoi nimellisen palkkion, se oli kuitenkin vähän eri asia kuin seurojen lehdet. Tässä mielessä se vertautui Kytöhongan toimittamaan Meidän-Iltis -palstaan. Kannuksen palkkiokokeilusta varmaan Timo osaa kertoa tarkemmin. Useimmat debytoinnit tehtiin kuitenkin seuralehdissä, eikä Pahkiksessa, veikkaisin... Mielenkiintoista on sekin että vaikka monet seuraveteraanit eivät ehtineet mukaan Sarjikseen, jokunen ehti mukaan
NonStopiin.