Outo juttu muuten: oma kuolema ei tunnu pahalta, mutta se että mun luomat sarjakuvat sun muut kuvat hajoaa joskus (viimeistään kun tää universumi tuhoutuu, jos ne vaikka olis aikakapselissa) tuntuu paljon pahemmalta, ja murheellisemmalta. Haluisin että mun taide elää ikuisesti.
Jylhiä mielipiteitä nuorilta tekijöiltä. Kuitenkin pitää muistaa, että kaikki tähän asti piirety, ja varmaan vielä monet tulevatkin jutut on vasta harjoittelua sitä oikeaa, historiaan jäävää piirrosduunia varten.
Tuossa iässä mä hävitin kaiken mitä siihen asti olin koulussa tai kotona kirjoittanut tai piirtänyt, että pääsisin aloittamaan puhtaalta pöydältä ja päästäkseni vertailusta eroon. Jälkeenpäin ajatellen se oli tietysti tosi tyhmästi tehty, nyt olisi kiva tietää millaisia töitä oli koulun kuvaamataidossa, kouluaineissa, mitä piirsin kotona ja piirsinkö oppikirjoihin? (Luultavasti.) Tiedän kuvittaneeni kasoittain luokkalehtiä - nyt olisi kiva nähdä millä tavalla ratkaisin perspektiivit 12-vuotiaana.
Mutta en mä edelleenkään siedä nähdä yhtään omaa työtäni esimerkiksi seinällä, tai ylipäätään muistuttamassa siitä miten olen ennen tehnyt. Se oli silloin, tulevaisuus kiinnostaa paljon enemmän, koska vielä on niin paljon tehtävää ja kuitenkin niin vähän aikaa.
Sittemmin olen säästänyt kaiken mitä piirrän, mutta ei esille vaan laatikoihin ja kansioihin. Aina joskus käyn niitä läpi, ja jatkan siitä mihin 10 tai 20 vuotta sitten jätin kesken.
Kivi, 44 vuotta.
