Tätä supersankareitten hohdon himmentymistä on vaikea analysoida.
Kun nyt puhutaan meidän kaltaisistamme aikuisista, kyse taitaa olla vain yksinkertaisesti siitä, että työn, perheen ja niitä pienempien arkirutiinien, asuntolainan hoidon ja auton määräaikaishuollon myötä supersankarisarjakuvien teemat ovat jääneet kauas taakse. Ne eivät yksinkertaisesti enää puhuttele. Samaa voi sanoa elokuvista, puolet ovat sellaista teinipelleilyä, jossa on yksi kohta jossa näteillä tytöillä peba heiluu ja loppu on niin maan mahdotonta toimintaa ilman älykästä juonta.
Hetken jännitys tai todellisuuspako ei sekään oikein houkuta, kun opiskeluhuolet ym. ovat jääneet kauan taakse. Tahtoisinko oikeasti lentää? Lomalle tarvittavat tavarat eivät enää mahdu selkäreppuun ja kuinka muu perhe saadaan kyytiin. Lentämällä kyllä säästyisi aamuruuhkalta, mutta mennä nyt lentämällä töihin? Typerä ajatus. Ja mitä sitten kun sataa lunta? Pitäisikö käyttää moottoripyöräilijän varusteita (ja talvella pilkkihaalaria) ja ottaa vaihtovaatteet mukaan? Pysyykö kravatti kiinni kravattineulalla, koska olisi ikävää, jos sellainen rätti heiluisi pitkin naamaa lentäessä. Kovin epäkäytännöllistä tuo lentäminen kyllä kaiken kaikkiaan on.
Keskiluokkaistuneen, keski-ikää kasvavalla nopeudella lähestyvän miehen suurin haaste on taistelu sydän- ja verisuonitauteja vastaan. Entä jos olisin supervoimakas, millä salilla on sellaiset kymppitonnin painot? Ottaisin ennemmin supervoiman, joka suojaisi huonoilta elämäntavoilta ja sydänkohtaukselta. Tai sitten on otettava itselle vaimo. Ja sitten tarvitsisin sellaisen supervoiman, joka takaa työpaikan, kun on täyttänyt yli viisikymmentä vuotta.
Elämästä on tullut hyvin, hyvin hidasta kolmenkympin jälkeen, eikä parinkymmenen sivun mittainen turpakäräjä oikein riitä tasapainottamaan sitä.
Aina toisinaan supersankaritarinoita tuottavat lahjakkaat tekijät, joilla on loistavia ideoita, mutta muutoin on yhä vaikeampaa muistaa, miksi lehdet olivat aikanaan niin rakkaita. Ryhmä-X-lehden olen ostanut vuodesta 1984, mutta Grant Morrison on jäänyt viimeisten kymmenen aikana mieleen. Yhtään numeroa en ole lukenut kahta kertaa.
Tästä ketjusta tuskin riittää jutun juurta, Suomessa supersankarisarjakuvan paikka on kirjakaupoissa, kovakantisia julkaisuja ostavat nyt samat kolmekymppiset miehet, jotka poikina tutustuivat Marvelin ja DC:n sankareihin 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa, kasvoivat niistä ulos 90-luvun puolessa välissä ja nyt etsivät opiskelupaineissa ja uraputkessa menetettyä nuoruuttaan. Kuten minä etsin.
Oikeasti tahtoisin, että voisin ostaa joka kuukausi neljä lehteä sarjakuvaa, jotka olisivat jännittävin ja hauskin asia aina siihen, kunnes tulisi taas seuraava kuukausi. Ja sitten käyn nukkumaan, että jaksan huomenna lähteä työreissuun ja illalla vetää salitreenin.
en oikein osaa päättää onko sinulla ADHD vai meneekö tuo insinööriyden piikkiin.
Koetan vähentää Kvaakissa viettämääni aikaa kirjoittamalla viestit tajunnanvirtana, mikä tietysti vähentää viestien tasoa. Ajatuksieni tasoa tosin ei ajan kanssa korjata.
