No, Morgan Kane -kirjoista ei saa kovin hyvää käsitystä siitä, miten lainvalvonta vanhassa lännessä oikeasti toimi. Esimerkiksi mitään Fort Leavenworthin "sheriffiasemaa" ei ollut oikeasti olemassa, eikä U.S. Marshaleilla minkäänlaista keskustoimistoa ennen vuotta 1969 (mutta jos olisi ollut, niin tarkkaan ottaen William Shane olisi ollut siinä se U.S. Marshal, Kane ja Zachary U.S. Deputyja).
Liittovaltion sheriffi oli poliittinen virkanimitys, eikä heille maksettu mitään palkkaakaan, vaan he kattoivat kulunsa erilaisia palkkioita perimällä. Liittovaltion apulaissheriffeiksi he saivat nimittää ketä vain kavereitaan, veljiään tai vaikka vaimonsa, jos halusivat. Usein esimerkiksi tavallinen kaupunginsheriffi tai apulaissheriffi hommasi määräaikaisen liittovaltion apulaissheriffin tähden, jos oli odotettavissa, että he joutuivat jahtaamaan konnia kaupungin rajojen ulkopuolella. Kaupunginsheriffit valittiin yleensä vaaleilla, ja silloin he edustivat jotakin poliittista puoluetta (republikaaneja, demokraatteja tai silloista populistipuoluetta).
Sheriffien palkat olivat kerrassaan surkeita, apulaissheriffien tietysti vielä surkeampia, eikä käytännössä kukaan ollut sheriffi päätyökseen, vaan heillä oli omat ranchinsa, he saattoivat olla saluunanomistajia - tai vaikka ammattipelureita, joille myös oli paljon hyötyä jonkinlaisen tähden tai vastaavan laillisen esivallan edustajan lätkän mukanaan tuomasta auktoriteetista. Varsinainen lainvalvonta saattoikin sitten jäädä hiukan vähemmälle huomiolle ja oman edun edistämisen varjoon. Sheriffintähti siis usein pönkitti kantajansa aseman eräänlaisena "oman kylänsä kinginä".
Hollywoodin luoma kuva ammattimaisista palkkionmetsästäjistä on myös liioiteltu. Kyllähän Pinkerton, karjaparonien yhdistykset tai esimerkiksi Wells Fargo lupasivat palkkioita monista lainsuojattomista, ja palkkiot saattoivat olla suuriakin, mutta oli hyvin harvinaista, että joku olisi harjoittanut palkkionmetsästystä bisnesmielessä. Melkein aina ns. "palkkionmetsästäjät" olivatkin sheriffejä, apulaissheriffejä, "karjaetsiviä" tai vaikka pinkertonilaisia, joille lainsuojattomasta luvatun palkkion nappaaminen oli mukavaa bonusta oman - kieltämättä surkean - palkkapahasen täydennykseksi. Ei niitä lainsuojattomia kuitenkaan niin paljon ollut, eikä heidän nappaamisensa niin yksinkertaista, että se olisi hyvää bisnestä ollut kenellekään. No, ehkä Tom Hornille, mutta Hornin harjoittama suurimittainen pientilallisten lahtaus karjaparonien laskuun ei ollut ihan sitä, miten Hollywoodin elokuvat palkkionmetsästäjien toimenkuvan esittävät eivätkä hänen uhrinsakaan niitä kaikkein hurjimpia konnia.
