Morgan Kane

[Garwin]

Kiva saada kaikenlaista uutta knoppitietoa Morgan Kanesta alan harrastajilta. Ja itse asioiden selvittely on mukavaa salapoliisityötä ja ajankulua. Heh, tulee mieleen miten käytin pari kolme vuotta sitten aikaa tuon Kanen kuvan selvittelyyn sivulla 6.

[Frank Canton]

Heh, tulee mieleen miten käytin pari kolme vuotta sitten aikaa tuon Kanen kuvan selvittelyyn sivulla 6.

Se oli hyvä tieto. Itsekin yritin joskus jäljittää kuvan alkuperää, mutta en siinä silloin onnistunut. Noiquetin nimeen törmäsin vasta tällä foorumilla.

Oma käsitykseni muuten on, että Morgan Kane varttui ja kävi koulunsa nimenomaan Santa Féssä, vaikka sitä ei missään tarinassa suoraan sanotakaan.

Toinen mahdollisuus on, että MK:n syntymäkylä olisi sijainnut joko nykyisen Edgewoodin alueella reilut viisikymmentä mailia Santa Féstä etelään, tai Españolassa kolmisenkymmentä mailia Santa Féstä pohjoiseen. Edgewoodin kaupunki tosin perustettiin vasta 1930-luvulla ja Española 1880-luvulla, mutta jonkinlaista asutusta niissä oli jo ennenkin.

Itse pidän Edgewoodin aluetta jopa todennäköisempänä. Españolassa asutus oli enimmäkseen meksikolaisia, kun Morgan Kanen koulukaverit kuvataan melko angloamerikkalaisen oloisiksi. Asutusta Edgewoodin alueelle alkoi muodostua vuoden 1862 Homestead Actin jälkeen, kun pienviljelijöitä muutti sinne lunastamaan maapalojaan, ja nykyisen Edgewoodin asukkaat ovat enimmäkseen saksalaisten tai irlantilaisten siirtolaisten jälkeläisiä.

Ei tunnu mahdottomalta ajatukselta, että Morgan Kanen kasvatusvanhemmat, asuttuaan muutaman vuoden Santa Féssä, olisivat vuonna 1862 päättäneet muuttaa etelämmäksi lunastaakseen sieltä oman maatilkkunsa muiden alueella asuvien valkoisten siirtolaisten kanssa. Jos oletetaan, että Morgan Kane karkasi kotoaan vuoden 1870 paikkeilla, niin siihen mennessä olisi hyvinkin voinut alueelle rakentua pieni kyläyhteisö kirkkoineen ja kouluineen.

Santa Fén verisessä tiessä Morgan Kanella on myös vanha Geronimo-niminen muuli, jonka alkuperää ei kerrota. Tuntuisi järkevältä olettaa, että 15-vuotias Kane olisi varastanut muulin, ratsastanut sen kanssa pohjoiseen Santa Féhen ja värväytynyt siellä Overlandille härkävankkurikuskiksi. Viisikymmentä mailia taittaa muulillakin parissa päivässä, ja se selittäisi, miksi hän tarinassa vierailee Santa Féssä vapaasti ja pelkäämättä törmäävänsä tuttuihin, kun kerran oli kotoaan karannut.

Tämä on kaikki tietysti omaa spekulaatiota ja tulkintaa, koska mitään tästä ei kirjoissa mainita. Tuskin Hallbing itse edes ajatteli asiaa näin pitkälle. Mutta historiafriikkinä näitä asioita on hauska spekuloida.

[Gothicus]

Kiitos näistä viimeaikaisista Morgan Kane -kirjoituksista! Koskaan en ole lukenut ainuttakaan Morgan Kanea, mutta palstalle kirjoittamianne tekstejä on siitä huolimatta ollut ilo lukea! Hienoja, mielenkiintoisia ja viihdyttäviä analyysejä. Omakin mielenkiinto hahmoa kohtaan on samalla alkanut kasvaa. Ihailen myös omistautumistanne aiheelle. Jatkakaa ihmeessä keskusteluja. Kiitos.

[Morgan Kane]

Yksi asia joka aikoinaan kiinnitti huomion Kane-kirjoihin oli se kontrasti verrattuna muihin villin lännen pokkareihin kuten Colt jne, teksti vaikutti aivan normaalilta kaunokirjalliselta, ei kioskimaiselta. Eli teksti oli jotenkin kuvailevaa, vaikea selittää. Huonoilla suomennoksilla olisi varmasti voitu pilata alkuperäinen teksti.

[Herman.]

Ei minunkaan mielestä Kane miltään kioskikirjallisuudelta vaikuta, vaikka sellaiseksi jotkut sarjaa tituleeraavatkin. Teksti on niin elävää. Kohtaukset piirtyy jotenkin niin selkeästi mieleen, kuin elokuvassa. Kirjoitus on visuaalista. Esimerkiksi monissa toiminnallisissa ampumakohtauksissa, jotka tapahtuvat hirveän nopeassa ajassa, kuvittelen useasti kohtaukset kuin hidastetusta elokuvasta. Niitä on jännä lukea.  Niihin oikeasti eläytyy, ja ne on hyvin mielenkiintoisesti tehty. Tämä toki vain yksi esimerkki.

[Garwin]

No, Norjassa sarja löytyykin myös tavallisten pehmeä- ja kovakantisten kirjojen lisäksi esim. tällaisena (keino)nahkakansimuotona. Ei näytä miltään kioskikirjallisuudelta.

 https://www.finn.no/bap/forsale/ad.html?finnkode=95212918

[Frank Canton]

Siitä ei pääse mihinkään, että Kjell Hallbing oli äärettömän lahjakas kirjailijana. Muuten ei voi selittää, että aikanaan tilauksesta ja tappotahdilla, romaani per kuukausi kirjoitettua sarjaa edelleenkin fanitetaan Norjassa ja muuallakin. Norjassahan Kane on vieläkin suoranainen kansallissankari, ja omistautuneita lukijoita löytyy vielä Suomestakin. Teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, ja tarinoiden tyyli vuosikymmeniä aikaansa edellä. Morgan Kanesta on tehty ikään kuin tavallinen ihminen vikoineen ja heikkouksineen ja siten helpommin samaistuttava, se ei 60-luvun kioskikirjallisuudessa ollut tavallista.

[Herman.]

Teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, ja tarinoiden tyyli vuosikymmeniä aikaansa edellä. Morgan Kanesta on tehty ikään kuin tavallinen ihminen vikoineen ja heikkouksineen ja siten helpommin samaistuttava, se ei 60-luvun kioskikirjallisuudessa ollut tavallista.

Täysin samaa mieltä. Ja nimenomaan juuri tuo tuli itellekin tekstistä mieleen. Aikaansa edellä. Kane on humaani hahmo. Ja tyyli oli muutenkin todella vahvaa Italowesterniä. Ei sellaista lännenkirjallisuutta ole juuri muita tehty. En ainakaan itse tiedä.

[Secos-Bill]

Kyllä, Morgan Kanet ovat parasta proosaa ikinä. Tietysti niissä on kioskikirjallisuuspiirteitä, mutta olihan Shakespearellakin, eikä näillä ikinä mässäillä. Karkeaa tyylikkyyttä ja tyylikästä karkeutta ( vai karheaa... ? )

Hahmot sekä tarinat ovat tarkkaan mietittyjä ja monipuolisia. Jutun jälkeen on aina hiukan sellainen tunne, että luinko pokkarin vai katsoinko sittenkin elokuvan.
Tarina jää myös kummittelemaan jälkeenpäin, joitakin ns merkityksettömiä yksityiskohtia muistaa vielä vuosikymmentenkin takaa ( esim parin lauseen tunnelmallinen kuvaus kalkkarokäärmeestä jättämässä jälkiä hiekkaan, kun intiaaneille on juuri myyty aseita... )
Ja ne kannet 

[Frank Canton]

En ole varma, miten hyvin sarja toimisi uusilla lukijoilla tänä päivänä, kun nykyään ihmiset ovat jo tottuneet hyvinkin särmikkäisiin sankari- ja antisankarihahmoihin. Itse luin ensimmäisen Kaneni kymmenvuotiaana 80-luvulla (kyseessä oli Yuman hirviö) ja jäin heti koukkuun. Niin nuorena ei tosin huomio- eikä keskittymiskyky riittänyt vielä sarjan vakavaan seuraamiseen, vaan ostin kirjan aina silloin tällöin kioskilta tai kaupasta. Tosi keräilijä minusta tuli vasta viisitoistavuotiaana - silloin oltiin kioskinumeroissa ehditty jo Alaskan sheriffiin ja loppupään numerot tulikin ostettua kaikki heti kun ilmestyivät. Sitten piti niitä alkupään puuttuvia numeroita metsästää kymmenen vuotta, kun ei vielä eletty nettiaikaa ja niitä varten piti kierrellä divareita ja kirjakauppoja. Vasta myöhemmin nettiaikana sain tietää Santa Fé verisestä tiestä ja suomentamattomista kirjoista. Edelleenkään en ole lukenut El Diablo-Diablito-kirjoja, kun niitä ei saa Kindleenkään, vaan pitäisi käydä Norjassa asti ne hakemassa.

Kirjat ovat pysyneet mukana matkassa vuosikymmeniä - välillä ne keräävät unohdettuina pölyä hyllyllä vuosikausia, mutta sitten ne löytää uudelleen ja aina ne toimivat yhtä hyvin - edelleen.

[Herman.]

En ole varma, miten hyvin sarja toimisi uusilla lukijoilla tänä päivänä, kun nykyään ihmiset ovat jo tottuneet hyvinkin särmikkäisiin sankari- ja antisankarihahmoihin.

Kyllähän Kane on puhdas antisankarihahmo. Villin lännen Dirty Harry. Sulkeutunut ja ulkopuolisten silmin jopa tunteeton psykopaatti. On lyhytjänteinen ja toisinaan raivonvaltaan ajettuna verenhimoinen ja jopa sadistinen tappaja, joka vielä kaiken tuon päälle vetää nopeimmillaan 1/5 sekunnissa. Mutta kaikesta tuosta huolimatta, Kanellakin on silti oma oikeudentajunsa. Ja jos asettuu itse Kane hahmon asemaan, ymmärtää paremmin. Ei koskaan tuntenut omia vanhempiaan. Muutenkin väkivaltainen elämä, tappamiset, jotka usein muuten tuntuu Kanessa itsessäänkin. Tulee usein pahoinvoivaksi, antaa toisinaan ylen, kun joutuu tappamaan kylmästi ja raa-asti. Tappamansa roistot tulee uniin, kokoajan mieli on levoton ja pelko siitä, kuka maineenkipeä asesankari yrittää tappaa. Jatkuva kuoleman pelko, tulee jopa vainoharhaiseksi. Kyllähän siinä vähemmästäkin jo tuntuu psyykeessä. 

Siihen päälle vielä lukemattomia järkytyksiä, joita Kane joutuu seikkailuissaan kokemaan. El Gringo tarinoissa, Paholaisen Valitussa, yms. Temppelin papittaressa Kane toipui järkytyksestään, jonka koki Paholaisen Valittu kirjan lopussa. En paljasta mitään, jos/kun on sellaisia, jotka ei ole niitä vielä lukenut. Kane pelkäsi siis, että hajoaa pikkuhiljaa sisältäpäin. Eli toisin sanoen, on tulossa hulluksi. ''Kanen päässä oli tapahtunut jotain hänen murtuessaan psyykkisen paineen alla'' oli lääkäri Kanelle kertonut. Ja kuten Kane itse asiaa myös pohti: ''Mikään ulkoakaanpäin tuleva kuoleman uhka ei ole niin pelottavaa kuin se että kuolema tuleekin sisältäpäin'' eli fyysinen, ja varsinkin psyykkinen rapistuminen. Ihmisen psyyke on rajallinen, eikä siihen aikaan asioista juuri puhuttu. Oltiin sulkeutuneita. Ei ollut terapioita mitä nykypäivänä on. Ainut terapia oli alkoholi. En siis ihmettele, jos Kane vielä jossain vaiheessa sarjaa päätyy mielisairaalaan. En ole vielä kaikkia loppupään Kaneja lukenut, olen menossa numerossa 60. Kohtaaminen Tascosassa on ainut loppupään tarina, jonka luin ihan ensimmäisenä koko sarjasta.

Saa vielä mielenkiinnolla nähdä, mitä kaikkea tuleman pitää.

[Frank Canton]

Sulla on sitten edessä vielä todellisia helmiä, koska ainakin omasta mielestäni sarja koko ajan vain paranee loppua kohti mennessä, ja parhaat tarinat ovat vasta loppupään kirjoissa. Sarja kertoo kokonaisuudessaan yhä vain traagisemmaksi käyvän tarinan, Hallbing ei tosiaan päästä hahmoaan helpolla eikä minkäänlainen onnellinen loppu voi olla Morgan Kanelle edes mahdollinen.

Yksi sarjan hienoimmista teemoista on mielestäni se, miten rajaseudun laittoman ja väkivaltaisen elämäntyylin tuottama lain palveluksessa oleva tappaja joutuu lopulta kohtaamaan teollistuneen yhteiskunnan autoineen, sähkövaloineen ja elokuvateattereineen - yhteiskunnan, jolla ei ole enää käyttöä Kanelle ja johon hän ei enää kykene sopeutumaan. Tämä teema on kiehtonut itseäni aina. Muun muassa Peckinpahin länkkäreissä on paljon käsitelty aihetta, mitä tapahtui vanhan kaartin pyssymiehille sen jälkeen, kun aika ajoi heidän ohitseen.

[Gothicus]

Yksi sarjan hienoimmista teemoista on mielestäni se, miten rajaseudun laittoman ja väkivaltaisen elämäntyylin tuottama lain palveluksessa oleva tappaja joutuu lopulta kohtaamaan teollistuneen yhteiskunnan autoineen, sähkövaloineen ja elokuvateattereineen - yhteiskunnan, jolla ei ole enää käyttöä Kanelle ja johon hän ei enää kykene sopeutumaan. Tämä teema on kiehtonut itseäni aina.

Kyllä, teema on erittäin mielenkiintoinen. Vähän samankaltainen asetelma liittyy tietysti myös ihan nykyaikaisista sodista takaisin siviiliin palaaviin sotilaisiin ja heidän sopeutumiseensa. Varsinkin jos kentällä, tavallisen kaduntallaajan näkökulmasta poikkeuksellisissa olosuhteissa, vietetty aika on venähtänyt riittävän/liian pitkäksi.
 
Väkivallan ammattilaisten erityisosaamiselle on läpi ihmiskunnan historian ollut aina olemassa kysyntää ja omat markkinansa. Yleensä ne ovat kuitenkin löytyneet yhteiskunnan kulissien takaisesta maailmasta. Kyseeseen ovat voineet tulla erilaiset rikollisorganisaatiot, tai valtioiden halu rekrytoida alan moniosaajia suorittamaan hallitusten etuja ajavia, mutta varjoissa tapahtuvia, manööverejä. Antiikin aikana heistä toisaalta leivottiin mm. koko kansan ”viihdetaiteilijoita” näytöksiin ja ”paremman väen” yksityisiin illanistujaisiin.

[Morgan Kane]

Voisi olla vaikka Kane pitämässä kuolevaa Grat Daltonia pystyssä. Kiva harrastus on tutkailla kirjoista tai netistä miltä historian hahmot Kane-kirjoissa näyttivät.

http://www.nicatic.com/sitebuilder/images/DoolinDalton8-393x484.jpg


Baby Doe Tabor jonka kanssa Kanella oli säpinää Denverissä kun oli uutta virkarevolveria testaamassa:

https://en.wikipedia.org/wiki/Baby_Doe_Tabor

[Garwin]

Tämä teema on kiehtonut itseäni aina. Muun muassa Peckinpahin länkkäreissä on paljon käsitelty aihetta, mitä tapahtui vanhan kaartin pyssymiehille sen jälkeen, kun aika ajoi heidän ohitseen.

Ahh... yksi kaikkien aikojen suosikeistani, Peckinpahin Ride the High Country (Viheltävät luodit) 1962. Eräänlainen rajapyykki vanhojen ja uudentyyppisten länkkäreiden välillä. Kaksi westernien veteraania, Joel McCrea ja Randolph Scott, lataavat revolverinsa vielä kerran.

Elokuvan alussa entinen sheriffi (McCrea) saapuu kaupunkiin ottamaan vastaan toimeksiannon kultakuljetuksen vartijana ja joku tyrkkää hänet tieltään kutsuen vanhukseksi. Toimistossa hän häpeilee nuhruista mustaa pukuaan (tulee aina Kane mieleen) ja joutuu kaivamaan esiin silmälasit sopimuksen allekirjoitusta varten.

Myös loppu on unohtumaton. Kaverukset katsovat toisiaan, nousevat esiin suojasta ja alkavat astella rauhallisesti, kuolemaa halveksuen, revolverien piiput maahan osoittaen, kohti odottavia vastustajia. Katsoja tietää sisimmässään, että miehet ovat tehneet samoin joskus ennenkin. Scottin viimeinen elokuva, McCrea teki vielä muutaman. Nostalgiaa.

https://www.youtube.com/watch?v=K0oq7SubkLQ