Tiedän monia monia tyyppejä, joiden selkäranka murrettiin taidekoulussa. Olenkin itse hiton onnellinen etten mennyt taidekouluun. Tietenkin on asioita jotka koulun systemaattisen opetusohjelman läpikäynyt osaa paremmin kuin minä, mutta olen mielummin paska ja innokas kuin muodollisesti pätevä ja leipääntynyt.
Voihan se olla kova pala.
Rankin juttu vähänkin paremmassa taidekoulussa on, että kun oot koko ikäs ollut se luokan ja koulun paras piirtäjä, joka kuvittaa kerholehdet ja piirtää perheen joulukortit ja maalaa koulun seinälle muraaleja, niin yhtäkkiä samassa luokassa onkin 25 äidinkultaa, jotka on ihan yhtä spesiaaleja kuin sinä, jotkut parempiakin.
Miten siihen voi asennoitua? Voi oppia muilta, tunnustaa nöyrästi että harjoitus tekee mestarin, ja treenata enemmän. Voi ymmärtää, että oppiarvo on vain pala paperia, tuskin minkään arvoinen, ja tärkeintä on oppi oman kehityksen kannalta, ammattipätevyys ja ammattiylpeys. Tai voi katsella köyden paikkaa katosta, kuten joka vuonna muutama tekee.
On olemassa joitain tyylejä joilla saa hetkellisesti keikkaa. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, teethän työtä jota osaat ja maksat laskusi piirtämällä etkä kaupan kassana tai varastosiivoojana. On olemassa kuitenkin jotain mikä on tärkeämpää kuin tyyli ja raha: piirustustaito ja taito kehittyä taiteilijana, ottaa vastaan uusia haasteita ja kyky muuttaa kaikki minkä näkee (tai kuvittelee) valmiiksi kuviksi paperilla, juuri sellaisena kuin ne näkee.
Mun vimmaani piirtää ei ole lannistaneet Elokuvataiteen animaatiolinja, Vapaa Taidekoulu, Taideteollinen Korkeakoulu GraSu eikä kurssit (mm. Will Eisnerin ja Christin & Mezieresin johdolla). Jokaisesta oon kiitollinen, ja eniten pitkän linjan Chouinard- ja Disney-akatemian opettaja Glenn Vilpulle joka lempeästi otti multa luulot pois kun luulin olevani jo kovakin jätkä.
Opettaminen työnä sen sijaan söi mua kuin pieni eläin. Kerroin jokaiselle oppilaalleni että ainoa tapa tulla sarjakuvapiirtäjäksi on sama tapa jota Napoleon sovelsi keisariksi ryhtyessään, hän laittoi kruunun itse päähänsä. Sen jälkeen loppuelämä onkin oman työn jatkuvaa opettelua, ettei olisi osaamattomuuttaan häpeäksi muille saman alan ammattilaisille.
Koulu itsessään ei ole hyvä eikä paha, mutta jos asenne on jokin muu kuin henkilökohtaisen osaamisen kehittäminen, ollaan jääty peruskoulutasolle. Kannattaa ymmärtää, ettei ylemmissä koulutusasteissa (kuten taidekoulut) ole opettajan vastuulla saada oppilasta oppimaan, vaan oppia täytyy itse hakea ja kerätä, oman itsen vuoksi.
Ja sittenhän sitä kilpailutilannetta tai jäljittelemisen tarvetta ei enää olekaan. Kukin juoksee omalla radallaan omaan tahtiinsa.
Kivi
