Alunperinhän nuo Tarzanit on tehty sivu per viikko -julkaisutahdilla. Tuskin siinä hirveä ähky lukijalle tuli. Ja voihan niitä lukea nytkin hiukan hitaammalla tahdilla.
Hyvä huomio. Muutenkin silloinen sanomalehden sarjakuvasivu oli eri tavalla visuaalinen kokemus kuin nykyiset. Lähempänä kuva- tai julistetaidetta. Tuollaisen syndikoidun hahmon kanssa on ihan hyväkin erottua edeltäjästä. Kalseus ja "etäismäisyys" ovat kyllä makuasioita. Foster kun oli samalla luotettava, jämäkkä ja turvallinen.
Mutta että aiheesta. Uusin Leppäsen mustisseikkailu Den svarta kungen (Mustaa surmaa Italiassa) on valitettavasti loppupäästä vähän jäykähkö. Alussahan on taas hienoja heppoja, upeita lumimaisemia, väljyyttä ja toimintaa. Sitten mennään sisätiloihin ja jäykistytään.
En osaa sanoa mistä tämä mielikuva johtuu. Enkä ole nyt hirveän tarkkaan piirrosten kehitystä seurannut, mutta aivan kuin hän olisi nyt vanhemmiten siirtynyt käyttämään yhä enemmän kuitukärkikynää(?). Yksityiskohtia tuppaa tietyissä tilanteissa tulemaan aivan liikaa (varsinkin ruutujen taustoissa). Moni varmaan ajattelee että enempi parempi ja kyllähän yksityiskohdat sopivat historialliseen seikkailuun, mutta samalla ne hidastavat lukemista, eikä hahmojen erottuvuuskaan siitä taustasta enää aina toimi, kun rento "sarjakuvamaisuus" väistyy piperryksen tieltä. Värit tietenkin selkeyttävät ja auttavat hahmotusta, mutta silti. Näin suuri määrä detaljeja vaatisi jo minusta isomman sivukoon.
Ja kun tämä viestini nyt pureutuu jäykkyyteen, niin siinä mielessä Leppäsen työ tuo mieleen Bryan Talbotin sarjikset. Jälleen kerran makuasia, mutta hieman kyllä tulee ikävä sitä suomilehtien mustavalkoaikojen dynaamisempaa, lennokkaammin piirrettyä Mustista.
