Tosiaan, eräät ansioituneetkin kotimaiset piirtäjät ja tekstaajat kiinnittävät yllättävän vähän huomiota tavutuksen välttämiseen.
Tässä esimerkki Leppäsen tavutuksesta, joka ei ole välttämätöntä. Tämä on hänen kuuluisimpia Wiggen-ruutujaan jaksosta, joka on julkaistu Portissa 4/1994. Ruudun taide on nättiä, tykkään.
Mitä nopeasti katselin, niin tuo on kyllä aika äärimmäinen esimerkki. Keskimäärin Leppäsen tavutukset eivät ole tuollaisia. Paljon tavutustarpeeseen voisi vaikuttaa myös kuplien ja tekstilaatikoiden muodolla.
Ja kuten kirjoitit, Suomen kielessä on paljon valitettavan pitkiä sanoja. Mulle tärkeintä on se että kuplat tekstauksineen näyttävät tasapainoisilta, ja joskus se vaan vaatii tavuviivojakin. (Toki uran alkuaikoina olen varmaan tehnyt aika kamaliakin ratkaisuja.)
Yksi pointti voisi olla se että, siihen aikaan kun Karin suosikki- ja esikuvasarjoja julkaistiin suomeksi, ne tekstaukset (ja suomennokset) tuppasivat olemaan enemmän tai vähemmän harrastelijamaisia. Että ehkä ei intohimoa asiaan syntynyt senkään takia. Ja sitten vielä kun joku muu tekee tekstauksen (myöhemmin ladonnan) niin ei piirtäjän tarvitse välittää. Eli kyllä tämä enemmän menee (aina) kustantajan eli julkaisijan piikkiin.
Jottei ole ihan nollainhvormaation postaus niin liitän mukaan Leppäsen piirtämän laaman (Tumac 5/79) kolmisivuisesta inkojen elämää kuvailleesta sarjakuvasta.
