Luin koko pitkän rimpsun hakusanalla "Jarmo Mäkilä" läpi. Lähtökohtanani tulla Kvaak-sivuille oli, että tunnen erinomaisesti kuvataiteen historian ja nykyisyyden (ml elo- ja valokuva), mutta kovin ohuesti sarjakuvaa. Pitää, niin kuin kaikesta, tietää enemmän. Kirjoja on pino odottamassa vuoroaan.
Jarmo Mäkilä oli helppo hakusana.
Kun tiesin hänen sarjakuva-albuminsa.
Ja tunnen hänen maalaustuotantonsa, alkaen 80-luvun alun popismista läpi kuvataiteen klassikkojen avulla uusinnäkemiseen ja nyt viimeksi Helsingin Taidemuseon näyttelyssä omaelämäkerrallisuuteen. Josta harvinaisesti sille lajille nousee omaa napaa paljon laajempi tarina.
Kaikilla taidemuodoilla on - aikojen mukaan vaihtuneet - vakiintuneet muotonsa.
Ja sarjakuvan perusmoodi, sen ohuehkon tuntemuksen perusteella mitä nyt korjailen syvemmäksi, vaikuttaisi olevan ja olleen että kerrotaan sujavasti edeten tarinoita.
Samaa on myös elokuvan valtavirta. Hollywoodia, tehtiin sitä vaikka Suomessa.
Kirjallisuudesta suurin osa, eniten myyvät, ovat dekkareita tai romanttisia höpölöpöjä.
Näin on ollut ja näin on oleva, sanoi Sinuhe.
Plääh, sanon minä.
Pythagoraan geometria, jota koulussa opetettiin, oli ja on monille vaikeaa.
Einsteinin geometria on useimmille liian vaikeaa.
Mutta ne ovat nykyään vain pölyisiä portaita geometriaan, ja siitä kosmogoniaan, joka saattaa olla 10-ulotteinen.
Luen, piirrän kaavoja, enkä osaa sitä ymmärtää. Mutta tajuan.
Sama pätee kaikkeen, taiteeseen, kommunikaatioon.
Arabiankielisiä runoja on mahdotonta lukea jollei osaa edes kirjoitusmerkkejä, saati kielen koko rikkautta, historiaa.
Sarjakuvan konventiot ovat kuin institutionalisoitu maalaustaide 1800-luvulla.
Maalaustaiteessa sitten tulivat ensin impressionistit, sitten kubistit, sitten abstraktionistit, ja sitten tähän levottoman avoimeen päivään.
Paljon enemmän ajattelua, ja haastetta ajatteluun, kuin se yli 20kg painanut läjä sarjakuvakirjoja jotka poimin Pariisin isoimmasta kirjakaupasta, FNACista.
Minulle Mäkilän sarjakuvakirjat olivat syy ylipäätään yrittää oppia jotain tästä genrestä.
Jos siellä sittenkin jotain muutakin kuin sölppyä olisi.
"Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa", korni sitaatti mutta sittenkin... ne puhekuplat yleensä vievät tarinaa eteenpäin - ja samalla lukitsevat katsojan mielen.
Katsoin eilen taas Luis Bunuelin elokuvan Le Fantôme de la Liberté.
Katsokaa, tarpeeksi moneen kertaan. Tarinaa ei ole, päähenkilöitä/vetäviä näyttelijätähtiä ei ole. Ja siksi se elokuva painaa enemmän kuin painonsa verran sarjakuvakirjoja.
Bunuelia en ehtinyt tapaamaan, ikäeroa oli liikaa. Mutta jos olisin, olisin ollut paljon pätevämpi kertomaan hänen taiteestaan.
Ilkeilyt Paula Holmilalle hänen Uusi Suomi.net-sivujen esittelystä Mäkilän näyttelystä Helsingin Taidemuseossa ovat kuin lyhytjalkaisten hiirten viimeinen kusi loukussa.
Väistämättä ne jotka tekevät ja saavat jotain aikaankin tuntevat toisensa, ainakin kun ikää on yli viidenkymmenen. Siihen joukkoon kannattaa koettaa kasvaa, oli sitten taiteilija, kriitikko tai sarjakuvailija.
