Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia => Aiheen aloitti: Juha Kouvalainen - 29.07.2003 klo 19:09:54
-
Satuin eksymään erääseen nuorisoportaaliin, jonka keskustelupalstan taide-osastolla näytti viriävän varsin mielenkiintoinen asiantuntijalausuntojen suma.
Vilkaiskaapa varsin huvikseen - keskustelu löytyy tästä (http://www.myartic.net/forum/forumtext.jsp?category=42&text=284115).
En suorastaan voinut vastustaa kiusausta, vaan jouduin jopa rekisteröitymään tuonne ja kommentoimaankin jotain nimimerkillä Scy.
-
Niin vihoviimeisen viheliäistä väittelynaihetta ei löydykään kuin "onko X taidetta". Tai okei, "onko X mielestäsi taidetta" on kylläkin hienoinen huononnus.
Vaikka tuolla mermaladella onkin ärsyttävä tapa ilmaista subjektiivinen mielipiteensä objektiivista argumentointia muistuttavalla tavalla, hänen vastauksensa on kuitenkin hyväksyttävä, koska itse kysymys on niin mitäänsanomattoman moniselitteinen. Mermalade sanoo, että sarjakuva ei miellytä häntä, ja siihen on turha kenenkään ruveta väittämään vastaan.
Eri asia on sitten se, onko sarjakuva arvokas ilmaisukeino sille, joka sitä tuottaa ja sille, joka sitä kuluttaa. Eiköhän.
Oma mottoni näissä asioissa on: "En tiedä onko se taidetta, mutta pidän siitä."
-
"Taide ja "taiteellinen", huh huh.
Sarjakuva on taidetta jos sen tekijä ei asu aivan lähinurkissa.
Holle
-
"En tiedä onko se taidetta, mutta pidän siitä."
Tämä on itse asiassa aika hyvä veto ja saa kenet tahansa vastapuolen hiljaiseksi.
Mutta miksi tuo kuullostaa noin tutulta? Onko joku legendaarinen sarjakuvan tahi muun taidelajin parissa painiskellut kulttihahmo (en nyt siis suinkaan halua vihjailla, etteikö Rami Rautkorpi olisi millään muotoa legendaarinen sarjakuvan parissa painiskellut kulttihahmo) noin tokaissut? Schulz? Barks?
-
ensimmäiseksi tuli mieleen kyllä yksi Rolling Stonesin melko tunnettu renkutus
-
Ikuisuusaihe joo. Taide on vaikeata määritellä, mutta niin on muuten sarjakuvakin. Siis niin, että määritelmä kuvaa sarjakuvaa eikä mitään muuta. Sarjakuvan "reuna-alueet" kun tuppaavat rönsyilemaään.
Allekirjoittanut on yrittänyt muutaman vuoden ja moni muukin. Katsokaapa vaikka eri tietosanakirjoista sana sarjakuva. Se on joka kirjassa ihan eri. Scott McCloud yritti myös, ja pääsi aika lähelle.
Sarjakuvaa määriteltäessä joudutaan hyvin monimutkaisiin ajatusrakennelmiin jotka muodostuvat osin kommunikaation/viestinnän teoriasta ja osin sarjakuvan muodosta. Sarjakuva ei siis kenties ole taidetta koska sen olemus vaikeampi juttu käsittää kuin vaikkapa kirjallisuus tai elokuva?
-
Sarjakuva on taidetta jos sen tekijä ei asu aivan lähinurkissa.
Tuo on hyvä. :D
"En tiedä onko se taidetta, mutta pidän siitä."
Mutta miksi tuo kuullostaa noin tutulta? [...] Schulz? Barks?
Öh, Jokeri taisi sanoa niin Burtonin Batmanissä... "Se" voi tietenkin olla ihan mitä vain mistä pitää, en tarkoittanut sillä vain sarjakuvaa. Päinvastainen soveltuu hyvin suureen osaan ns. modernista taiteesta: "En tiedä onko se taidetta, mutta en pidä siitä..."
Sarjakuva ei siis kenties ole taidetta koska sen olemus vaikeampi juttu käsittää kuin vaikkapa kirjallisuus tai elokuva?
Mutta entä kaikki se taide-taide, joka on useimmiten kankaalle/paperille/lattialle läiskittyä maalia/räkää/muuta mönjää? Minusta vaikuttaa enemmänkin siltä, että mitä vaikeammin määriteltävissä jokin ilmaisumuoto on, sitä todennäköisemmin sitä kutsutaan taiteeksi...
-
ihan yhtä vaikeeta on määritellä elokuva ja kirjallisuus. tai no, reima mäkinen, määrittele minulle elokuva ja kirjallisuus. ihan samalla tavalla niiden reunailmiöt alkaa pakenemaan määrittelyä. missä vaiheessa vaikka nettipäiväkirja muuttuu kirjallisuudeksi? sitten kun se painetaan vai jo aiemmin? selitä pliis. tää on taas ihan turha keskustelu.
-
Pakko myöntää, että en tarkistanut tietosanakirjoista yms. miten vaikeasti siellä elokuva tai kirjallisuus niissä määritellään. :-)
Jotakin kumminkin voi päätellä esim. siitä, että on vaikea löytää ihmistä joka osaa lukea, mutta ei osaa lukea kirjaa tai kirjamaista tarinaa. Ja on myös erittäin vaikea löytää henkilöä joka ei osaisi katsoa elokuvaa. Sen sijaan ainakin minä tuppaan törmäämään ihmisiin jotka väittävät etteivät osaa lukea sarjakuvia. (Ja minä uskon heitä!) Vastaanottaja antaa merkityksen, myös taiteelle.
Olen muuten samaa mieltä Hansin kanssa siitä, että tämä on ihan turha keskustelu. Toinpahan tämän ajatukseni nyt vain esiin täällä... :-/
-
Jotakin kumminkin voi päätellä esim. siitä, että on vaikea löytää ihmistä joka osaa lukea, mutta ei osaa lukea kirjaa tai kirjamaista tarinaa. Ja on myös erittäin vaikea löytää henkilöä joka ei osaisi katsoa elokuvaa. Sen sijaan ainakin minä tuppaan törmäämään ihmisiin jotka väittävät etteivät osaa lukea sarjakuvia.
Siitä voi päätellä sen, että ihmisen kyky ymmärtää ilmaisukeinoa kasvaa suhteessa hänen altistuneisuudelleen kyseiselle ilmaisukeinolle. Jos tarkoitat, että sarjakuva olisi muodoltaan kirjallisuutta ja elokuvaa vaikeaselkoisempaa, olen vain puoliksi samaa mieltä.
Kirjallisuutta on hemmetin vaikea ymmärtää, koska siinä käytetään näitä tällaisia kirjaimia. Kirjaimet ovat niin omituinen keksintö, että niitä eivät kaikki edes ymmärtäisi, ellei niitä koulussa opetettaisi. Sarjakuvaa yksinkertaisimmassa ja puhtaimmassa muodossaan, eli ilman mitään kirjainhömpötyksiä, oppii lukemaan lähes yhtä helposti kuin katsomaan elokuvaa. Useimmat ihmiset eivät kuitenkaan lue sarjakuvaa edes kymmenystä siitä, kuinka paljon lukevat kirjallisuutta. Siksi he eivät sisäistä sarjakuvan kieliopista sen enempää, kuin sillä on yhteistä kirjallisuuden kieliopin kanssa: Vasemmalta oikealle, ylhäältä alas (täällä länsimaissa).
Noista kolmesta ilmaisukeinosta löytyy kuitenkin runsaasti teoksia, joista ei ota erkkikään selvää, joko sen takia, että ne vain ovat huonosti tehtyjä, tai siksi, että tekijällä on ollut jotain ihmeen taiteellisia päämääriä. Jos yrittäisin tutustua kirjallisuuteen lukemalla William S. Burroughsin teoksia, varmaankin päätyisin siihen lopputulokseen, etten osaa lukea kirjallisuutta. Puhumattakaan sitten siitä, että en olisi koskaan lukenut aapista.
Olen muuten samaa mieltä Hansin kanssa siitä, että tämä on ihan turha keskustelu.
Tämä ei ole turha keskustelu, koska ilman tätä keskustelua ei olisi tullut ilmi, että tämä on turha keskustelu.
-
Ei tämänkään nyt niin monimutkaista tarvitse olla. Jos sarjakuva ei ole taideluomus, niin silloin on kohtuullista kysyä, mitä ihmettä se sitten olisi. Onko se kenties urheilua? politiikkaa? puutarhanhoitoa? kylmäkellarin venttiilijärjestelmä?
Siitä on puoli ikuisuutta kun viimeksi luin Collingwoodin taiteenteoriaa, mutta muistaakseni hän esitti niinkin selkeän ja estetiikan piirissä suurta kannatusta saaneen näkemyksen, että mikä tahansa työ, joka tuodaan esille taiteen esityksen viitekehyksessä, on ilmiselvästi tarkoitettu taiteeksi, ja sitä sopii arvioida taiteena.
Lassilla ja Leevillä on sanottavaa asiasta:
http://koti.phnet.fi/otaku/random/taidetta.jpg ;D
-
Tuo on kyllä loistava.
-
Ei tämänkään nyt niin monimutkaista tarvitse olla. Jos sarjakuva ei ole taideluomus, niin silloin on kohtuullista kysyä, mitä ihmettä se sitten olisi. Onko se kenties urheilua? politiikkaa? puutarhanhoitoa? kylmäkellarin venttiilijärjestelmä?
Ei tietenkään. Latteaa, kaupallista, vain osin viihdyttävää massatuotetta. Köyhän miehen elokuvaa. Kuolevaa jäännettä menneisyydestä.
-
Pahin määritelmällinen hämäryys on muuten mielestäni siinä, että jotkut ihmiset tapaavat sanoa "taide" kun he tarkoittavat kuvataidetta. (Muistattehan palstat "Kirjallisuus ja taide"). Siihen ei auta muu kuin ilkeä pottuilu ja jatkuva naputtaminen, kunnes he oppivat ilmaisemaan itsensä selkeästi. ;D
-
Rami, tällä kertaa tarkoitin (ehkä hämäävän poikkeuksellisesti?) juuri sitä mitä kirjoitin. Puhuin lukemisen osaamisesta. Luetun tai katsotun ymmärtämisestä. Ymmärtämisen kautta kuitenkin varmaan joku myös rajaa asioita taiteeksi. "Tätä en ymmärrä, ei voi olla taidetta!", "Käsittämätöntä - joku taidejuttu."
Sarjakuvan kanssa painimista vaikeuttaa myös se, että kaksi keskenään melko erilaista ilmaisumuotoa, strippi- jaa novellisarjakuva niputetaan yhteen.
Kirjallisessa taiteessa (jossa on pidemmät perinteet) puhutaan runoudesta ja proosasta tai draamasta. Runoutta myös luetaan, tuotetaan ja arvioidaan käsittääkseni hieman eri tavalla kuin proosaa.
Ja jos palataan vielä määrittelyihin niin tässä: Liisi Huhtala määrittelee tekstin näin:
"Teksti on mikä tahansa puhuttu tai kirjoitettu jakso kieltä, joka muodostaa merkityksen kannalta kokonaisuuden."
Nähdäkseni tuo kattaa sekä kirjallisuuden, että blogit, yms. Valitettavasti se ei kuitenkaan ota kantaa siihen, onko teksti taidetta ;-)
Huhtalaan nojaten voisin puolestaan määritellä sarjakuvan näin:
Sarjakuva on tekstiä jossa on kuvia.
Aika lyhyt ja kuvaa suht hyvin sarjakuvaa. Vai?
-
Ja jos palataan vielä määrittelyihin niin tässä: Liisi Huhtala määrittelee tekstin näin:
"Teksti on mikä tahansa puhuttu tai kirjoitettu jakso kieltä, joka muodostaa merkityksen kannalta kokonaisuuden."
Minua kummastuttaa tuo sivulause. Eikö mikä tahansa puhuttu tai kirjoitettu jakso kieltä ole tekstiä, jos se merkityksen kannalta ei
Vaikea tietysti sanoa, mitä virkaa äskeisen kaltaisella pelleilyllä on, mutta en käsitä, miksi se pitäisi tieten tahtoen rajata tekstin määritelmän ulkopuolelle.
Huhtalaan nojaten voisin puolestaan määritellä sarjakuvan näin:
Sarjakuva on tekstiä jossa on kuvia.
Aika lyhyt ja kuvaa suht hyvin sarjakuvaa. Vai?
Ei, ei, Ei!
Todennäköisesti ymmärrän taas väärin, joten yritän tulkita tuon kahdella tavalla: Huonolla ja vielä huonommalla.
1. Sarjakuva on tekstiä, jossa kieli muodostuu kuvista. Tämä on huono määritelmä siksi, että se nojaa tarpeettomasti tekstin määritelmään, ja toisaalta se on ristiriidassa tekstin määritelmän kanssa: Miten sarjakuva voi olla puhuttua?
2. Sarjakuva on tekstin ja kuvien yhteenliittämistä. Tämä on todella huono määritelmä siksi, että sarjakuvassa ei tarvitse olla tekstiä. Sarjakuvantekijät eivät ole tottuneet tekemään tekstittömiä sarjakuvia, ja lukijat eivät ole tottuneet lukemaan sellaisia, mutta se ei tarkoita, etteikö tekstitön sarjakuva olisi nimenomaan sarjakuvaa. Mykkäelokuvatkin ovat elokuvia, siitä huolimatta, että nykyään jokseenkin kaikki elokuvat sisältävät ääniraidan.
Sarjakuvaa ei tee kuvan ja tekstin yhteistyö, vaan kuvan ja kuvan yhteistyö. Taika on katuojassa, ihan oikeasti. Siksi määrittelen sarjakuvan näin:
Sarjakuva on mikä tahansa usean peräkkäisen kuvan muodostama sarja, joka joko muodostaa merkityksen kannalta kokonaisuuden, tai sitten ei.
Tämä on ns. matopurkki, eikä vähiten siksi, että myös elokuva on tuon määritelmän mukaan sarjakuvaa. Mutta yrittäkääpä määritellä sarjakuva siten, että se ei sisällä elokuvaa, muttei myöskään sulje ulkopuolelle esim. verkkosarjakuvia!
-
Sarjakuva on perättäisesti etenevä joukko stattisia kuvia sekä mahdollisesti tekstiä, jotka yhteen nivoutuneena kokonaisuutena sekä sarjakuvalle tyypillisin vakiintunein symbolein, ilmaisu- ja tehostekeinoin muodostavat vaikutelman liikkeestä, ajan kulusta tai tapahtumaketjun etenemisestä tai muusta tekijän ilmaisemasta asiasta.
Entäs tämä? Eih..
Sarjakuva on illuusiota! ;D
Määritelmä tietenkin osittain sulkee pois verkkosarjakuvat, joissa voi olla myös liikettä tai ääntä (tosin ovatko ne sitten enää verkkosarjakuvia vai pikemminkin verkko-animaatioita?). Toisaalta määritelmän pohjana ei oikein voi toimia sekään, että sarjakuvan kuvat koostuisivat piirretyistä kuvista, sillä voihan valokuvistakin koostettu puhekuplia sisältävä tuotos, olla sarjakuvaa. Eikös tällaisia barbie-nukkesarjakuvaparodioitakin ollut joskus Pahkasiassa...
-
Ehkä tuo tosiaan vaatii hieman selittelyä, taas.
Rami:"Minua kummastuttaa tuo sivulause. Eikö mikä tahansa puhuttu tai kirjoitettu jakso kieltä ole tekstiä, jos se merkityksen kannalta ei"
Öö, teksti on tässä käsitetty ikään kuin näytelmätekstiksi tai käsikirjoitukseksi tms. siis teokseksi. Sana: merkitys viittaa (vähän huonosti) siihen että kyseessä on TEOS. Teos on myös taiteellisesti sen verran tärkeä että se ei ole ihan mitä tahansa kirjainmössöä tai maitopurkin kylkeä.
Tekstiin sarjakuvaa vertaisin myös näin: Tekstissä on lauseita ja erilaisia merkintöjä (pilkkuja, ajatusviivoja jne.) sanajärjestyksiä ja painotuksia. Sarjakuvaa luetaan samaan tapaan kuin tekstiä. Ruutu (esim. lause tai kappale) kerrallaan. Lukija voi liikkua siinä kuin tekstissä!
"Miten sarjakuva voi olla puhuttua?" Esim nettisarjakuva, jossa kuplat on korvattu puheella joka kuuluu kaiuttimista. Tai jos lavalla on näyttelijöitä pitämässä ruutuja tietyssä järjestyksessä ja lukemassa vuorotellen niihin sisältyvät repliikit. Ääritpauksia, mutta kun kysyit.
Tässä vielä vanhempi pidempi määritelmäni: Sarjakuva on kuvista, ja usein myös kirjoituksesta muodostuva teos, jota voidaan lukea kuin tekstiä. Ei sekoa elokuvaan eikä animaatioon, korjaa myös pantomiisarjakuvan mukaan ilman lyhyemmän määrittelyn vaatimaa selittelyä.
-
Sarjakuva on perättäisesti etenevä joukko stattisia kuvia sekä mahdollisesti tekstiä,
(painotus minun)
Miksi sitä tarvitsee erikseen mainita? Eikö "kuva" jo itsessään sisällä tekstin mahdollisuuden? Miksi sarjakuvasta ei voida puhua mainitsematta tekstiä? Pelkäävätkö kaikki suututtavansa ala-asteen äidinkielenopettajansa?
jotka yhteen nivoutuneena kokonaisuutena sekä sarjakuvalle tyypillisin vakiintunein symbolein, ilmaisu- ja tehostekeinoin muodostavat vaikutelman liikkeestä, ajan kulusta tai tapahtumaketjun etenemisestä tai muusta tekijän ilmaisemasta asiasta.
(painotus minun)
Yhtä hyvin voisit sanoa, että sarjakuva on sitä mitä se on. Se, että sarjakuvalle on vakiintunut tiettyjä ilmaisukeinoja, ei tarkoita, että ne olisivat sarjakuvan määritelmän kannalta oleellisia. Määritelmän perusteella pitäisi pystyä tunnistamaan sarjakuva. Miten voi tietää, mikä on sarjakuvalle tyypillistä, jos ei vielä tiedä, mikä on sarjakuvaa?
Kuvien staattisuuden mainitsemin on aika hyvä tapa rajata elokuvat ulos määritelmästä. Mutta olen todellakin nähnyt verkkosarjakuvia, jotka ovat muuten aivan normaaleja, paitsi että joissakin ruuduissa on jokin animoitu kohta. Onko järkevää sulkea tällainenkin sarjakuvan määritelmän ulkopuolelle?
Ongelma on oikeastaan siinä, että pyrkimystä määritellä sarjakuva siten, että se ei sisällä elokuvaa, ei ohjaa ajatus siitä, mitä sarjakuva voi olla, vaan se, mitä se ei saa olla. Jos määrittelemme sarjakuvan ainoastaan sarjakuvan ehdoilla, havaitsemme, että elokuva on sarjakuvan alalaji. Search your feelings, you know it to be true.
-
Öö, teksti on tässä käsitetty ikään kuin näytelmätekstiksi tai käsikirjoitukseksi tms. siis teokseksi.
Jees, ymmärsin tuon vähän pidemmän hetken mietittyäni. Pakko huomauttaa tosin, että täten määritelmäsi olisi pitänyt kuulua: Sarjakuva on teksti jossa on kuvia. Siis yksi teos, yksi kokonaisuus, yksi teksti.
Määritelmän sisäinen logiikka on mielestäni toimiva. En vain pidä siitä, syystä jonka demonstroin:
Tekstiin sarjakuvaa vertaisin myös näin: Tekstissä on lauseita ja erilaisia merkintöjä (pilkkuja, ajatusviivoja jne.) sanajärjestyksiä ja painotuksia. Sarjakuvaa luetaan samaan tapaan kuin tekstiä. Ruutu (esim. lause tai kappale) kerrallaan. Lukija voi liikkua siinä kuin tekstissä!
Sarjakuvaan tekstiä vertaisin myös näin: Sarjakuvassa on ruutukokonaisuuksia ja erilaisia merkintöjä (katuojia, vauhtiviivoja jne.) ruutujärjestyksiä ja painotuksia. Tekstiä luetaan samaan tapaan kuin sarjakuvaa. Lause tai kappale (esim. ruutu tai ruuturivi) kerrallaan. Lukija voi liikkua siinä kuin sarjakuvassa! (Paitsi ettei voi. Tai en ainakaan ole nähnyt kenenkään tekevän pelkällä tekstillä samanlaisia syklisen kerronnan temppuja, kuin Alan Moore ja J.H. Williams III tekevät Prometheassa. Otan mielelläni vastaan oikaisuja.)
Toisin sanoen en pidä siitä, että sarjakuvaa määritellään tarpeettomasti jonkin toisen ilmaisumuodon avulla. Se vain edesauttaa sitä valitettavaa käsitystä, että sarjakuva on ilmaisumuotona jonkinlainen äpärä. Minusta sarjakuvaa on pidettävä kaiken visuaalisen ilmaisun äitinä!
Okei, ymmärrän kyllä, että vertaaminen tekstiin auttaa rohkaisemaan niitä, jotka uskovat, etteivät osaa lukea sarjakuvia. Ei ole minun syyni, että jotkut ihmiset ovat tyhmiä... >:(
"Miten sarjakuva voi olla puhuttua?" Esim nettisarjakuva, jossa kuplat on korvattu puheella joka kuuluu kaiuttimista. Tai jos lavalla on näyttelijöitä pitämässä ruutuja tietyssä järjestyksessä ja lukemassa vuorotellen niihin sisältyvät repliikit.
Mutta teksti on määritelmäsi mukaan "[...] puhuttu tai kirjoitettu jakso kieltä, joka muodostaa [...] kokonaisuuden". Ei siis osin puhuttua ja osin kirjoitettua, vaan kokonaisuutena joko puhuttua tai kirjoitettua. Kun nettisarjakuvassa tai näyttämöesityksessä repliikit esitetään ääneen, se on lisäys sarjakuvan perimmäiseen muotoon, joka ei itsessään ole puhuttua ilmaisua, eikä siis suoraan vastaa esittämääsi tekstin määritelmää.
Ääritpauksia, mutta kun kysyit.
Ja ääritapauksia ei ole syytä tietoisesti rajata määritelmän ulkopuolelle, mutta ei myöskään ole syytä muodostaa määritelmää niiden ehdoilla.
Tässä vielä vanhempi pidempi määritelmäni: Sarjakuva on kuvista, ja usein myös kirjoituksesta muodostuva teos, jota voidaan lukea kuin tekstiä. Ei sekoa elokuvaan eikä animaatioon, korjaa myös pantomiisarjakuvan mukaan ilman lyhyemmän määrittelyn vaatimaa selittelyä.
Jos unohdan toistaiseksi periaatteelliset vastalauseeni, ihan hyvä määritelmä... paitsi että myös Scott McCloudin uusin nettisarjakuva jää sen ulkopuolelle, koska siinä ruudusta toiseen siirrytään zoomauksena. Eipä oikein toimi tekstin lukemisen periaatteet.
-
Olen yksinkertainen äijä, jonka on vaikeaa nähdä missä ihmeessä on mukamas ongelma, joten tarjoan hävyttömästi seuraavaa määritelmää hiuksien nostatukseksi ja sen perään haljottavaksi.
Sarjakuva on kuvilla kerrottu tarina tai idea, joka voidaan esittää graafisilla menetelmillä.
Kuulostaa helpolta, mutta odottakaapa kun alan selittää sitä, sanoi entinen luennoitsija.
- Kuvilla kertominen ei sulje pois tekstiä, kuten Reima totesi.
- Kuvilla kertominen ei myöskään ota kantaa niihin tapauksiin, joissa kirjainmerkit ovat sivun kokonaisuudessa tärkeä graafinen kuvallinen elementti. (Clover)
- Kuvilla kertominen ei myöskään pakota siihen että sarjakuvassa tulisi olla sanaakaan tekstiä. (Ferd'nand)
- Tarinan kertominen sallii sarjakuvat, joilla on perinteinen kirjallinen juoni.
- Tarinan kertominen ei merkitse sitä että juonen olisi pakko kulkea lineaarisesti.
- Tai idea, eli kuvassa voi olla idea itse kuvissa.
- Mikä sallii sen, että kuvien väliset kuvapelit voivat edustaa ideaa tai juonta. (Pääsiäis-Pulteri)
- Mikä sallii senkin että sarjakuvassa voi olla pilapiirroksen tavoin vain yksi kuva, kuten pilapiirros voi käyttää yhtä hyvin sarjakuvan muotoa.
- graafisilla menetelmillä: Tässä on koko määritelmän hienous. Mikään ei estä sarjakuvaa ilmestymästä nettisivulla, tietokonepelissä, bittiavaruudessa, etc etc. Kunhan vain se voidaan esittää perinteisessä graafisessa painetussa muodossa, jos niin väkisin halutaan. Kukaan ei siihen pakota, mutta jos se on periaatteessa mahdollista, silloin on epäilemättä kysymyksessä sarjakuva.
Jos nettisarjakuvassa siirtymä kuvasta toiseen tapahtuu zoomauksella, silloin on tarkasteltava, onko zoomaus taidekeino sinänsä, joka luo teokseen jotakin uutta "lisäarvoa" kuten nykyisellä kammottavalla markkinakielellä asia ilmaistaan. Jos kyseessä on pelkkä siirtymä, joka on toteutettu uudella tavalla, koska se on teknisesti mahdollista, silloin se on sarjakuvaa. Jos se rikastuttaa teosta jollakin sisältöön liittyvällä tavalla, silloin sitä on parempi verrata ehkä animaatioon. Nettisarjakuvat, joissa repliikit lausutaan puheena, ovat mielestäni animaatiota. Eikä missään ei ole säädetty, miten jatkuvaliikkeistä animaation tulisi olla.
Tässä hius. Halkokaa.
(Tulipa hauska typo: "kirjanmerkit", po. kirjainmerkit. Korjasin.)
-
Tekstiä luetaan samaan tapaan kuin sarjakuvaa. Lause tai kappale (esim. ruutu tai ruuturivi) kerrallaan. Lukija voi liikkua siinä kuin sarjakuvassa! (Paitsi ettei voi. Tai en ainakaan ole nähnyt kenenkään tekevän pelkällä tekstillä samanlaisia syklisen kerronnan temppuja, kuin Alan Moore ja J.H. Williams III tekevät Prometheassa. Otan mielelläni vastaan oikaisuja.)
En valitettavasti tunne Prometheaa, mutta kirjallisuudessa syklistä kerrontaa on kikkailtu jo kauan. James Joyce: Finnegans' Wake. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies. Ja melkein kaikki dekonstruktivistit ovat leikkineet kerronnan epälineaarisuudella.
-
Täällähän on spekuloitu oikein olan takaa.
edit: minun painavaan kommenttiini löytyikin jo vastaus...poistun...
-
Tässä nyt aika asettaa omat rajoituksensa tälle kommentille, jonka aihe on lukijan kontrolli. Asia saattaa kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta se on juuri se joka (myös) erottaa sarjakuvan esimerkiksi multimediasta tai peleistä.
Scott McCloudin uusi juttu etenee todellakin zoomaamalla, mutta en ole ollenkaan vaikuttunut sen lukemissysteemistä (tätä viisastenkiveähän nettisarjakuva pyrkii koko ajan keksimään uudelleen). Nimittäin siinä ei voi palata ollenkaan taaksepäin! Hommaa pahentaa vielä ruudun välipalkkien puute! Eli käytännössä se on kuin animaatioelokuva jonka kuvat vaihtuvat erittäin hitaasti.
Lehtisen määritelmä on hyvä. Ainakin sana "tarina" on siinä kuitenkin turha.
-
Tässä hius. Halkokaa.
Käskystä.
Sarjakuva on kuvilla kerrottu tarina tai idea, joka voidaan esittää graafisilla menetelmillä.
Sarjakuva ei tietenkään ole se tarina tai se idea, vaan se, mitä syntyy, kun tarina tai idea kerrotaan kuvilla. 8) Mutta perimmäisestä ajatuksesta olen samaa mieltä.
Sivulause on kuitenkin mielestäni taas sellainen ad hoc-täsmennys, jonka on vain tarkoitus rajata tiettyjä asioita määritelmän ulkopuolelle, koska niitä ei haluta sen sisään. Samalla tulee karsituksi monen monia potentiaalisia toteutuskeinoja, jotka intuitiivisesti voisi tunnistaa sarjakuvaksi, mutta jotka eivät mitenkään sovellu paperille litistämiseen. Esim. kolmiulotteinen sarjakuva, jossa ruudut ovat eräänlaisia dioraamoja. Naurettavan epäkäytännöllinen ajatus nyt, ainakin massakulutukseen, mutta hologrammiteknologian halventuessa...
- Mikä sallii senkin että sarjakuvassa voi olla pilapiirroksen tavoin vain yksi kuva, kuten pilapiirros voi käyttää yhtä hyvin sarjakuvan muotoa.
Tätä en ymmärrä. Miten pilapiirros voi käyttää sarjakuvan muotoa? Se voi käyttää (ja tietenkin yleensä käyttääkin) sarjakuville ominaisia piirrostekniikoita, mutta yksi kuva on vain yksi kuva, ei sarjakuva.
En valitettavasti tunne Prometheaa, mutta kirjallisuudessa syklistä kerrontaa on kikkailtu jo kauan. James Joyce: Finnegans' Wake. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies. Ja melkein kaikki dekonstruktivistit ovat leikkineet kerronnan epälineaarisuudella.
Prometheassa oli aukeama, jossa renkaaksi laitetut ruudut voitiin lukea yhtä hyvin sekä myötä- että vastapäivään, sekä aukeama, jossa ruudut (vaikka niiden välillä ei ollutkaan katuojia) kulkivat möbius-nauhan pinnalla. Okei, voin hyvin kuvitella, että kirjassakin voidaan vähän latojaa kiusaamalla pistää teksti rinkulalle, mutta onhan se nyt aivan väärin...
Tässä nyt aika asettaa omat rajoituksensa tälle kommentille, jonka aihe on lukijan kontrolli. Asia saattaa kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta se on juuri se joka (myös) erottaa sarjakuvan esimerkiksi multimediasta tai peleistä.
Ei ollenkaan vähäpätöinen. Mielestäni tuo voittaa kaikki aikaisemmat kriteerit, joilla on väkisin yritetty sulkea liikkuvaa kuvaa sarjakuvan ulkopuolelle. Kontrolli on hyvin selkeä ero -- elokuvan katsoja ei pyydä projektionistia pyöräyttämään seuraavaa ruutua näkyviin. Vähän vielä mietityttää se sellainen sarjakuva, jossa ruutu sisältää animaatiota, eli useampia kuvia, joiden vaihtumista lukija ei kontrolloi, mutta mitäs pienistä.
Scott McCloudin uusi juttu etenee todellakin zoomaamalla, mutta en ole ollenkaan vaikuttunut sen lukemissysteemistä (tätä viisastenkiveähän nettisarjakuva pyrkii koko ajan keksimään uudelleen). Nimittäin siinä ei voi palata ollenkaan taaksepäin!
Lastentauti, joka korjattaneen seuraavaan versioon mennessä...
Hommaa pahentaa vielä ruudun välipalkkien puute!
Miten se pahentaa asiaa? Välipalkit -- tai katuojat, kuten minä niitä kutsun (olen myös keksinyt kutsua Jennifer Lopezia "J-Lo":ksi) -- ovat pohjimmiltaan abstrakti käsite ("se mikä erottaa ruudun toisesta"), joka wanhoina hywinä aikoina ruumiillistui parin millin valkoisena rantuna. McCloudin sarjakuvassa zoomausefektit ovat katuojia.
Eli käytännössä se on kuin animaatioelokuva jonka kuvat vaihtuvat erittäin hitaasti.
Mutta lukija kuitenkin kontrolloi kuvien vaihtumista, vaikka ei pystykään (vielä) menemään taaksepäin. Ja eikö elokuvan perimmäinen ajatus ole kuitenkin se, että vaihtuvilla kuvilla luodaan visuaalinen illuusio liikkeestä? Diaesitys, missä sitä illusiota ei synny, olisi ehkä läheisempi vertailukohta.
-
Käskystä.
Sarjakuva on kuvilla kerrottu tarina tai idea, joka voidaan esittää graafisilla menetelmillä.
Sivulause on kuitenkin mielestäni taas sellainen ad hoc-täsmennys, jonka on vain tarkoitus rajata tiettyjä asioita määritelmän ulkopuolelle, koska niitä ei haluta sen sisään. Samalla tulee karsituksi monen monia potentiaalisia toteutuskeinoja, jotka intuitiivisesti voisi tunnistaa sarjakuvaksi, mutta jotka eivät mitenkään sovellu paperille litistämiseen. Esim. kolmiulotteinen sarjakuva, jossa ruudut ovat eräänlaisia dioraamoja. Naurettavan epäkäytännöllinen ajatus nyt, ainakin massakulutukseen, mutta hologrammiteknologian halventuessa...
Tämänhetkinen määritelmä laaditaan tämänhetkisen olemassaolevan sarjakuvan tarpeisiin - jos määritelmä on tarpeellinen asia ylimalkaan. Mitä mahdollisesti keksitään tulevaisuudessa, sillä ei spekuloida.
Minä vaan nyt sanon, että jos sitä ei voi esittää paperille painettuna, ei ole välttämättä itsestäänselvää, että kyseessä on sarjakuva.
- Mikä sallii senkin että sarjakuvassa voi olla pilapiirroksen tavoin vain yksi kuva, kuten pilapiirros voi käyttää yhtä hyvin sarjakuvan muotoa.
Tätä en ymmärrä. Miten pilapiirros voi käyttää sarjakuvan muotoa? Se voi käyttää (ja tietenkin yleensä käyttääkin) sarjakuville ominaisia piirrostekniikoita, mutta yksi kuva on vain yksi kuva, ei sarjakuva.
En ymmärrä miksi et ymmärrä. ??? Et ole sattunut koskaan lukemaan Kari Suomalaisen pilapiirroksia? Strippisarjakuvan muotoa niissä on vähän väliä. Kaksi-neljä ruutua ja viimeisessä vitsin kärki.
En valitettavasti tunne Prometheaa, mutta kirjallisuudessa syklistä kerrontaa on kikkailtu jo kauan.
Prometheassa oli aukeama, jossa renkaaksi laitetut ruudut voitiin lukea yhtä hyvin sekä myötä- että vastapäivään, sekä aukeama, jossa ruudut (vaikka niiden välillä ei ollutkaan katuojia) kulkivat möbius-nauhan pinnalla. Okei, voin hyvin kuvitella, että kirjassakin voidaan vähän latojaa kiusaamalla pistää teksti rinkulalle, mutta onhan se nyt aivan väärin...
Hmm, Holappako se oli vai sittenkin Kirstinä, joka pisti runokirjaansa tekstin kulkemaan jotenkin näin
k
o
l
m
e
kello oli
Toki sanataiteessa on tiettyjä rajoituksia, joista sarjakuva hyppii leikiten yli. Ja päinvastoin. Mikä tarkoittaa vain sitä, että sarjakuva puoltaa paikkaansa, koska sillä voi ilmaista jotakin mitä muilla keinoilla ei voi.
Ja vaikka jokin teos ei välttämättä sarjakuvaa olisikaan, voihan olla että jokin on tullut keksaisseeksi aivan uuden taidemuodon. Mikäs sen mukavampaa.
-
Ramin jutuista syntyy aina mulle ihme ideoita. Niinkuin nyt tämäkin. Kelatkaa. Elokuva syntyi kun keksittiin laitteisto. Samoin kirjallisuus ja kirjallinen ilmaisu pääsi kehittymään taiteeksi vasta kun keksittiin sopivia keinoja monistamiseen. Kuitenkin tätä ennen kirjoiteltiin kaiken laista. Sarjakuvia on puolestaan tehty tosi kauan. Ainakin yhtä kauan kuin tekstejä. Tässähän ei ole varsinaisesti mitään uutta Scott McCloudinsa lukeneille. Esimerkkejä esisarjakuvista löytyy.
Mutta... Kirjallisuudesta, Elokuvasta, teatterista tai vaikka multimediasta poiketen, sarjakuva ei ole mitenkään kovin julkaisuympäristösidonnainen. Varsinkin jos sarjakuvaksi lasketaan sellaisetkin teokset, joita ei ole monistettu. Tästä taas päästään siihen, että sarjakuvalla ja sen tekijöillä ei ole historiallsesti ollut pahemmin tarvetta päästä taiteen lokeroon. Kuvataiteilijoiden ympärillä pyörii tarvike ja välitysbisnes samoin muusikoiden. Sarjakuva on tästä suht vapaa koska välineet ovat edullisia ja sovellettavissa. Yksi määritelmä voisi siis olla: sarjakuva on taiteista vapainta. Krhm. ...tai siis, ehkä jos ei runoutta lasketa, mutta kumminkin.
-
Pahoittelen. Hypin muutaman pidemmän pohdiskelun ohi joten saatan tokaista jo jotain sanottuakin. McCloud fanina pitänee kuitenkin tähän keskusteluun ottaa osaa.
(Tämä on kommentti johonkin alkupään juttuun)
Aloitetaan ihan yleisesti: Minusta McCloud määrittelee sarjakuvan aikasta hyvin ja hänen taiteen määrittelynsä on varsin hyvä.
Scott McCloudin uusi juttu etenee todellakin zoomaamalla, mutta en ole ollenkaan vaikuttunut sen lukemissysteemistä (tätä viisastenkiveähän nettisarjakuva pyrkii koko ajan keksimään uudelleen).
No miksikäs ei. McCloud on parempi pohtimaan sarjakuvia ja pohtimaan sarjakuvien esitystapoja kuin kirjoittamaan tarinoita ja jokaiselle medialle on vain hyväksi saada uusia mahdollisia ilmaisumuotoja. Tuo uusin ... no mielestäni siinä mielenkiintoisempi on maksu systeemi kuin luku tapa. En päässyt tarinan maksullista versiota lukemaan mutta kyllä tuo zoomaus tuohon tuntui sopivan. Muualle... no toivottavasti ei yleisty. Ei se nyt paras mahdollinen keksintö ole.
Kuitenkin esim se että ei pääse takaisin on ilmeisesti harkittu tehokeino. Tämä sarjakuva on tehty luettavaksi niin, että siinä ei voi palata taaksepäin ja ehkä juuri sen sarjakuvan ilmaisulle se ratkaisu on oikein.
Yleisesti ottaen nettisarjakuva kuitenkin yleensä on strippi sarjakuvaa tai sitten A4:sia vaakatasossa. Muut ovat yleensä sellaisia joissa muoto on sisältöä tai kuvituksen laatua tärkeämpää - valitettavasti. Yleensä turhaa kokeellista kikkailua ilman, että se olisi osa kerrontaa. Zoidsin sivuilla näin kyllä joskus ihan piristävän lievästi animoidun sarjakuvan vaikka kielestä en ymmärtänyt mitään. Marvelin nettiin laittamien sarjakuvien lukeminen on myös aika raskasta ja hidasta osin mainosten takia mutta myös hitaan zoomin vuoksi. Kai siinäkin häiritsee nimenomaan se, että ne on alunperin tehty lehdiksi. Alkuperäinen koko sivun layout ei enää toimi kun lukutapaa häirintää zoomaamalla vain osiin siitä kerrallaan.
Mutta onko sarjakuva taidetta? Olenko taitelija jos teen sarjakuvia? Kun mietin kaikkia niitä henkilöitä jotka kutsuvat itseään taiteilijoiksi... minun on sanottava että minä en halua olla taitelija... jos siis sarjakuva on taidetta ... pitääkö minun lopettaa niiden tekeminen?
Itse asiassa kysymys siitä onko sarjakuva taidetta on turha... mikään media sinällään ei ole taidetta vaan medioiden joukossa on teoksia jotka voidaan laskea taiteeksi. Kysymys siis kuuluisi mikä on sarjakuva on taidetta... mitkä maalaukset ovat taidetaa... jne.
-
Sarjakuva on pääasiassa kuvallinen esitys, jonka osia erottaa toisistaan graafisesti rajattu tyhjä tila.
Tämä nyt on tiukka määritelmä, mukaan eivät mahdu pilakuvamaiset "yhden ruudun" sarjakuvat. Toisaalta, miksi pitäisi? Pilakuvahan voidaan aina määritellä erikseen ei sen tarvikaan tähän sopia, vai mitä mieltä olette? Joku muukin tuolla aiemmin ainakin oli samaa mieltä.
Mukaan ei ole myöskään pesiytynyt kovin paljon muun ilmaisutaiteen sanastoa (mistä joku oli huolissaan). Toki täytyy tietää mikä on esitys (siis tarina, ohje, julkistettu juttu, tms.) ja mitä "graafinen" tarkoittaa, mutta muutenhan tuo on Suomea. Määritelmä antaa myös jonkin verran liikkumatilaa digitaalisen sarjakuvan puolella, varsinkin jos "graafinen" mielletään yhtään laajemmin pitämään sisällään aikaa ja liikettä (vertaa esim. esitys- tai tv-grafiikka). Vastaavasti elokuva ei tuohon mahdu, multimedia kyllä. Kohta "pääasiassa kuvallinen" oli pakko ottaa mukaan sillä muuten esim. runoteksti olisi mahtunut määritelmään.
-
Vanha aihe takaisin framille. Olen tässä pohdiskellut kaikkien riesaksi sarjakuvan taiteellisuutta. Lopussa on kysymys johon toivoisin vastauksia, lukekaa edes se, mikäli ette jaksa lukea koko juttua.
Joku mainitsi tuolla ylempänä jossain sitaatissa, että mikä tahansa mikä tuodaan esiin taiteena on tarkasteltavissa taiteena. Se on ehkä hieman tylsä näkökulma ainakin jos sitä miettii siltä kannalta, että se on ainut näkökulma. Toimii se tietysti jos niin haluaa, varsinkin käsitetaiteessa epäilemättä perustavan oivana keinona. Ihan hyvin voi mennä kaupungille kahvilaan istumaan ja katsella ikkunasta teatteriesitystä jos siinä sellaisen haluaa nähdä. Helppoa ja halpaa, joskus hyvääkin taidetta, vähintäänkin viihdyttävää. Tai sitten ei taidetta ollenkaan. Mitä on taide ja mitä on hyvä tai huono taide on loputon suo. Ja jokaisella on oma näkemys ja kokemus teoksesta, tuotteesta tai taiteena esille tuodusta mikä-tahansa-objektista. Ja jokaisen käsitys toivottavasti saa muuttua ja voi muuttua.
Taiteen tai hyvän taiteen yhtenä mittapuuna voinee pitää teoksen syvyyttä. Tai sitä herättääkö se kokijassa tuntemuksia tai tunteita. Pystyykö teoksen kautta näkemään sen yksityiskohtien ja niiden muodostaman kokonaisuuden lisäksi jonnekin vieläkin syvemmälle. Jonnekin sellaiseen tekijään, mitä kulloisenkin taiteenlajin keinot eivät sellaisinaan pysty kuvaamaan ja jota on mahdotonta myöskään sanallistaa, mutta joka on aistittavissa teoksen läpi tai kautta, sen osien ja kokonaisuuden takana olevana (teoksen sieluna).
Pääasiassa sarjakuvat ovat aiheuttaneet minulle naurua ja ilon sekä viihtymisen ja jännityksen tuntemuksia. Tai sitten eivät juuri mitään tuntemuksia tai närkästystä. Juuri mikään sarjakuva ei ole saanut minua liikuttumaan tai herättänyt voimakkaita tunnekokemuksia ja -elämyksiä. Elokuva ja teatteri (sekä muu esittävä taide) kertovina taidemuotoina (ollessaan kertovia, mitä niiden ei välttämättä tarvitse olla) sisältävät mahdollisuuden katharsikseen (http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_an_katharsis.htm). Sarjakuvakin on useimmiten kertovaa taidetta, mutta en muista kokeneeni katharsista sarjakuvan kautta (enkä tiedä pitäisikö sen olla mahdollista tai tarkoituksenmukaista), tosin aika harvan elokuvankaan kautta, teatterissa ehkä kerran. Katharsiksen kokemisen synnyttämiseen saattaa liittyä se, että esittävien taiteiden teoksia ja elokuvia (elokuvateattereissa) katsotaan yleensä yleisönä, ihmisjoukkona. Joukkokokemus saattaa vaikuttaa oleellisesti katsomiskokemukseen. Sarjakuvan luenta on useimmiten intiimimpi tapahtuma teoksen ja kokijan välillä, siihen ei liity suurempaa kollektiivista kokemustilannetta, joka esittävän taiteen ja elokuvan yhteydessä voivat yllättävällä tavalla voimistaa teoksen aiheuttamia tuntemuksia yksittäisessä katsojassa tai kokijassa. Esimerkiksi leffojen katselu kotona videolta yksin on aika erilaista kuin vaikka saman elokuvan katsominen täydessä leffateatterisalissa tai edes kavereitten kanssa kotona. Toisaalta jokunen leffa on tehnyt hyvin voimakkaan vaikutuksen nimen omaan yksin katsottuna.
Vaan, takaisin sarjakuvaan. Muistaakseni syvimpiä tuntemuksia ja häivähdyksen katharsiksen mahdollisuudesta herätti aikoinaan "Chninkel ja suuri voima", tosin se oli hieman ankea marttyyritarina ja joku kuspää oli leikellyt joitain kuvia kirjaston kirjasta pois. Yllättäen luupäät onnistui aiheuttamaan pelontunteita, siinä on se huppupää. Sen sijaan varsinaisiksi kauhusarjakuviksi kutsutut teokset eivät aiheuta oikein mitään. Ehkä niissä pyritään shokkeeraamaan liian ilmeisellä tavalla, Luupäitten muuten sympaattisessa menossa muutos ja taitava kerronta ehkä onnistuivat tuottamaan pelontunteen. Ilmeisesti sarjakuva on paljolti juuri kerronnan taidetta. Kalervo Palsan "Eläkeläinen muistelee" aiheutti voimakasta inhoa ja vastenmielisyyttä, se oli selvästi vaikuttava teos, vaikka jätinkin sen kesken, en vastenmielisyyden, vaan väsyttävyyden takia. Jotkut jatkuvajuoniset sarjakuvalehdet, joissa tapahtuu pitkällistä hahmon tai hahmojen kasvua, sekä juonen todellista etenemistä, ja näin ollen mahdollisesti lukijan syvempää samaistumista hahmon tai hahmojen kohtaloihin, alkavat varmasti aiheuttaa voimakkaampia tuntemuksia niitä pidempään seuranneille lukijoille. Mutta perustuuko se teoksen taiteellisiin ansioihin vai pitkäaikaisen "yhteiselon" tuottamaan sympatiaan hahmoa/hahmoja kohtaan?
Monessa sarjakuvateoksessa jokin osa-alue saattaa olla hyvinkin nerokas taiteellinen suoritus, mutta se ei välttämättä tee koko teoksesta yhtä syvää/hyvää taidetta, kenties kokonaisuus ei yllä esimerkiksi samalle tasolle kuin teoksen piirtäjän työ ansaitsisi. Tarinat, aiheet ja aiheiden käsittelytavat saattavat olla huikeasta tai muuten vaan toimivasta kuvituksesta huolimatta hyvin tavanomaisia ja poikkeuksettoman ohuita, eikä teokset tuo välttämättä esille mitään uutta sisällöstään. Toisin sanoen niistä ei jää mitään käteen, painoväriä joskus. No, itselläni lienee sarjakuvateoksia, joita pidän taiteena pelkästään jonkin osa-alueen takia, useimmiten piirrosten. Mutta pidänkö niitä sarjakuvataiteena vai kuvataiteena (koska olen ihastunut piirrokseen)? Pidän niistä sarjakuvina, mutta syy siihen on niiden kuvataiteellinen ansioituneisuus. Nyt alkaa pää väsyä, mutta olisi mielenkiintoista kuulla, onko joku sarjakuva saanut jonkun esimerkiksi itkemään, raivostumaan, tekemään suuria elämänmuutoksia, kirjoittamaan yleisönosastolle kirjoituksen taiteen turmelevasta vaikutuksesta (Platonin tyyliin :D) tai jotenkin muuten sohaissut tunnepesäänne?
-
Ilmeisesti sarjakuva on paljolti juuri kerronnan taidetta. Kalervo Palsan "Eläkeläinen muistelee" aiheutti voimakasta inhoa ja vastenmielisyyttä, se oli selvästi vaikuttava teos, vaikka jätinkin sen kesken, en vastenmielisyyden, vaan väsyttävyyden takia.
Niin, taide herättää suuria tunteita jos ei väsytä. Valvottuani yhden kesän verran Suomen taiteilijaseuran vuosinäyttelyä suorastaan järkytyin miten vähillä kyvyillä joku viemärinkansitaiteilija voi selittää olevansa taiteilija ja viettää apurahoitettua loma-aikaa Villa Romassa tahi Espanjassa. Lopetetaan pariksi vuodeksi tuki virallisille taiteilijoille ja annetaan nekin miljoonat sarjakuvapiirtäjille niin johan tapahtuu...
Palsa ei koskaan jätä kylmäksi. Monty Pythonin ohella en ole ikinä törmännyt mihinkään läheskään niin hauskaan kuin mitä Eläkeläinen muistelee on. Palsa oli liikaa ajastaan edellä. Mikään muu taidenäyttely ei ole saanut minua hihittelemään julkisesti - mutta 1990 Turussa Wäinö Aaltosen museossa "Vantaan raiskaaja eläkkeellä", "Jouluvieras", ja Kiasmassa 2002 mm. teokset "Mieluisa näkymä Kittilästä" ja "Vaaliliitto" kutittivat cortexia, ei voinut mitn.
-
Useatkin sarjakuvat ovat hauskuuttaneet.
Sarjainfon numerossa 115 julkaistu Palsan Suolirunkkaus aiheutti jonkinlaista järkytystä (en taatusti anna pikkusiskoni lukea tätä lehteä vielä vuosiin) ja meinasi saada minut kirjoittamaan kyseiseen julkaisuun, että jos ko. sarjakuvaa ei ole julkaistu missään aiemmin, niin ei toki olisi tarvinnut nytkään.
Hillitsin kuitenkin itseni.
Herkistymistä yllättävissä määrin ja yleistä äimistelyä aiheutti Nausicaa. Oli se vaan niin hieno ja täynnä niin hyviä kohtauksia.
Yleensä tunnepurkauksia samaistumisen merkeissä sarjakuvien yhteydessä haitannee se, että kyseessä on aina jonkun toisen piirtämä kertomus, jossa päähahmokin on nähtävissä. Ei siis ole semmoista minä-muotoista tarinaa, jossa tämä minä olisi täysin lukijan kehitettävissä (vai onko, kertokaa minulle).
-
Useatkin sarjakuvat ovat hauskuuttaneet.
Sarjainfon numerossa 115 julkaistu Palsan Suolirunkkaus aiheutti jonkinlaista järkytystä (en taatusti anna pikkusiskoni lukea tätä lehteä vielä vuosiin) ja meinasi saada minut kirjoittamaan kyseiseen julkaisuun, että jos ko. sarjakuvaa ei ole julkaistu missään aiemmin, niin ei toki olisi tarvinnut nytkään.
Voi voi. Ikävää. Siskosiko lukeee vain Demin Suosikki palstoja jatkossa? Sarjainfo tulee olemaan edelleen se julkaisu joka ei ryhdy kumartelemaan Cacciatoreille eikä kenellekään muulle. Ei ole pakko lukea, kuten ei senkään yskilö-rassukan, joka oli kauhuissaan Tom of Finland-numerosta: "Paloi saunan uunissa." Ei ole tarkoitus tehdä Sarjainfosta yhtään "rivompaa". Sarjakuvilla voi ilmaista kauniitakin asioita, ei se pelkkää suolirunkkausta ole. Mutta kuten Willem (ja Jope) ovat asian kiteyttäneet: Ei ole mitään asiaa mistä ei voi tehdä huumoria. Jos joku niin väittää, se on suuri vitsi.
Todellisuus iskee aina ikävämmin kuin sarjakuva konsanaan.
-
Vanha aihe takaisin framille... Nyt alkaa pää väsyä, mutta olisi mielenkiintoista kuulla, onko joku sarjakuva saanut jonkun esimerkiksi itkemään, raivostumaan, tekemään suuria elämänmuutoksia, kirjoittamaan yleisönosastolle kirjoituksen taiteen turmelevasta vaikutuksesta (Platonin tyyliin :D) tai jotenkin muuten sohaissut tunnepesäänne?
Ajatus, että taidetta on se, mikä taiteen viitekehyksessä tarjolle tuodaan, on ainakin käytännöllinen. Sillä väistetään näppärästi monimutkaisemmat loputtomat jargonit, ja pysytään mukavasti maan pinnalla. Itse idea on kehitetty siis taiteentutkijoiden elämän helpottamiseksi. Se ajatus ei pyrikään väittämään mitään erityisen syvällistä.
Sitten on olemassa koulukunta, jonka mielestä merkittävän taiteen on tunnusmerkki on sen kyky järkyttää. Aste-eroja on. On sarjakuvia, jotka ovat saaneet uudelleenarvioimaan vanhoja luutuneita käsityksiä. Esimerkiksi sellainen yhteiskuntasatiiri kuin Trudeaun Doonesbury kuuluu tähän.
Kun volyymia nostetaan, mennään shokeeraavuuden puolelle, ja silloin ollaan mielestäni heikoilla jäillä. Jos teoksen ainoa tarkoitus on potkia lukijaa navan alle tai saada lukija polttamaan teos saunan uunissa, ei se oikein menestyksekkäältä kommunikaatiolta vaikuta. Tietysti voi sanoa, että vika on lukijassa. Usein on sanottukin.
Koska tekijällä itsellään ei ole minkäänlaista sananvaltaa siihen, miten yleisö hänen teostaan kohtelee, siitä voi vetää ainakin kaksi johtopäätöstä. Joko päättää, että vähät välittää siitä mitä teoksesta ajatellaan, tai sitten pyritään muotoilemaan ideat siten, että joku suvaitsisi ottaa ne jopa vastaan. Omat sympatiani ovat jälkimmäisellä puolella.
Itse kysymykseen on vaikea vastata, joten jätän sen reippaasti väliin. (Epäilen onko ylipäätään olemassa jotakin yksittäistä teosta, josta voisi sanoa ne kuuluisat ylimainossanat "Tämä kirja muuttaa elämäsi!!" Tokkopa.)
-
Itse kysymykseen on vaikea vastata, joten jätän sen reippaasti väliin. (Epäilen onko ylipäätään olemassa jotakin yksittäistä teosta, josta voisi sanoa ne kuuluisat ylimainossanat "Tämä kirja muuttaa elämäsi!!" Tokkopa.)
Hmm, taisin laittaa liian isoja esimerkkejä siihen kysymykseen. Onko jokin sarjakuva saanut sinut esimerkiksi liikuttumaan?
-
Voi voi. Ikävää.
Sarjainfo tulee olemaan edelleen se julkaisu joka ei ryhdy kumartelemaan Cacciatoreille eikä kenellekään muulle. Ei ole pakko lukea...
Kuitenkin luen, jopa tilaan kyseistä julkaisua. Mielestäni siinä ei ole mitään voivoteltavaa, jos kyseinen sarjakuva herätti minussa aiemmin kuvatun kaltaisia tuntemuksia nauramisen sijaan (kaikkien huumorintaju ei ole yhteneväistä). Osoittaahan se, etten ole täysin paatunut. Eikö tämä sarjakuva ole silloin saavuttanut yhden pämääristään. Lisäksi voimme huomioida, etten kuitenkaan kirjoittanut kyseiseen julkaisuun vaan hillitsin itseni, eli mietin asiaa ennen toimeen ryhtymistä. (Enkä käynyt sivaltamaan tässäkään vastauksessa.) Lehteänikään en ole polttanut.
Kyseinen julkaisu on kuitenkin sijoitettu ainakin Lappeenrannan pääkirjastossa lasten ja nuorten osastolle. Jokainen voi itsekseen kuvitella mitä seurauksia tällä olisi voinut olla.
Todellisuus iskee aina ikävämmin kuin sarjakuva konsanaan.
Näin on.
-
Onko jokin sarjakuva saanut sinut esimerkiksi liikuttumaan?
Ghost world sai viimeksi silmät kostumaan. Päähenkilö Enid tuntui ystävältä jonka edesottamuksia seurasi välillä nauraen, välillä syvästi liikuttuen ja empatiaa tuntien. Kun opuksen pääsi loppuun, tuntui siltä kuin jättäisi jäähyväiset jollekulle todella rakkaalle. Makasin pitkään paikallani mielettömässä haikeuden tunteessa ja pohdiskelin sekä muistelin omaa elämääni, nuoruutta, kaikkia ihmisiä joita on tuntenut, kaiken ihmeellisyyttä.
Se tais olla taidetta.
-
Jari Lehtinen:
"(Epäilen onko ylipäätään olemassa jotakin yksittäistä teosta, josta voisi sanoa ne kuuluisat ylimainossanat "Tämä kirja muuttaa elämäsi!!" Tokkopa.)"
Siinä taidetaan mennä tosiaan lähes uskonnollisten elämysten puolelle, jos kunnon muutosta vaaditaan. Kyllähän se muuttuminen, tai sen aste, riippuu myös lukijan henkisestä kehitysvaiheesta. Lisäksi viattoman turmeleminen lienee helpompaa kuin "turmeltuneen pelastaminen". Tehtyä kun ei saa tekemättömäksi.
Omalta kohdaltani voin tähän liittyen mainita oikeastaan vain Palsan Eläkeläinen muistelee -opuksen. Luin sen talvella, keskellä yötä, ja siitä siitä tuli sellainen helvetillisen kylmä ja lohduton fiilis. Että näin paha, itsekeskeinen ja raadollinen ihminen lopulta on. Toki olin sen asian aiemminkin tiennyt, mutta Palsa onnistui tuoreella tavalla hiertämään nenääni teemaan. Lisäksi taiteilijan tunnettu elämänhistoria antaa tarinaan oman mausteensa.
Tosiaan, jos taiteen mittarina pidetään sitä, minkä verran se liikuttaa, eli herättää tunteita, niin sitten on pakko ottaa myös kantaa siihen, mitä tunteita? Negatiivisten tunteiden herättelystä ihmiset eivät aina tykkää. (Sanon noin, vaikka se onkin taas kerran hirvittävä yleistys.) Ja siksi semmoista ei niin herkästi taiteeksi aina tunnusteta.
Esteettisten ja muiden hyvien fibojen herättäminen on taideteokselle taas kinkkistä, koska silloin luisutaan helposti kosiskelemaan suurta yleisöä (mikä taas joillekin merkitsee sitä, että taiteena teos ei ole hääppöinen). :P
-
Onko jokin sarjakuva saanut sinut esimerkiksi liikuttumaan?
Vanhoja ei dementoinut laho kaali muista enää tarkasti. Viimeisen kymmenen vuoden ajalta: Maus, Maison Ikkoku, Yokohama Kaidashi Kikou.
Sitten voisi luetella litanian animea, joka on tuonut tipan silmään tai saanut jopa ulvomaan. Sailor Moonin jakso 125. Gunbusterin loppukohtaus. To Heartin pari jaksoa. Liikuttumiseksi voisi oikeastaan katsoa myös mykistymisen. Se lista on vielä pidempi. Heti ensimmäisenä Key The Metal Idol, sitten perinteiset Wings Of Honneamiset, Miyazakit ja niin poispäin.
Hassu ja merkitsevä juttu onkin se, että kun miettii, mikä on milloinkin kolahtanut, niin siinä ei välttämättä katsota lainkaan piirrosten tai käsikirjoitusten tasoa siinä mielessä mitä esimerkiksi perinteinen lehtikritiikki edustaa. Helmiä löytää roskasta, joka ei sioille kelpaa. Se on hieno asia.
-
Esteettisten ja muiden hyvien fibojen herättäminen on taideteokselle taas kinkkistä, koska silloin luisutaan helposti kosiskelemaan suurta yleisöä (mikä taas joillekin merkitsee sitä, että taiteena teos ei ole hääppöinen). :P
Parhaalta tuntuu, jos teos kykenee vilpittömyydellään siihen, mitä toinen teos yrittää mielistelemällä tai vängällä väännetyllä tunteiden kalastelulla, yrittämällä osoittaa kokijalle, että tässä on nyt se naurun paikka ja tässä pitäisi itkeä. Mielistely ja kalastelu voivat hyvinkin onnistua herättäään niillä toivottuja tuntemuksia, mutta teoksen kokemisen jälkeen saattaa tulla huijattu olo. Tekijä voi pyrkiä manipuloimaan kokijan kokemusta monin tavoin, mm. halvalla tai pinnallisella dramatiikalla. Mitenkäs se Hurjapää sanoikaan: "puhtaista motiiveista syntyy onni" vai oliko se onnistuminen? Miten tuo lause menee englanniksi, voisi avautua vähän eri tavalla? Jos tekijällä on muitakin intentioita kuin pyrkiä manipuloimaan kokijan tuntemuksia teoksellaan, hän saattaa onnistua siinä aidosti. Jos ajatus on kirkas, sen toteuttamisen onnistuminen on todennäköisempää.
-
Ghost world on varmaan viimeisin tunnehermoja värähdyttänyt sarjakuvalukukokemus täälläkin.
Muuten liikutuksen hetkiä on muistin mukaan löytynyt hyvinkin yllättävistä paikoista. Ken Parker -jakso Koira ja metsämies oli yksi. Uskollinen koira -teema ollaan käsitelty ilman tavallista siirappia. Toimii. Samaan koira -kastiin menee ikimuistoinen Barks juttu jossa Roope pelastaa rekikoiran jäistä vaikka tietää niin tehdessään menettävänsä koko omaisuutensa. Rauli Badding Somerjoki muisteli kyynelsilmin samaa kohtausta. Juttu oli napattu jopa Badding leffaan. Lewis Trondheim on yhdessä sarjassaan onnistunut kahdeksassa (8) ruudussa kertomaan Barksin sarjojen kaikki tunnelmat todella kauniisti. Siinä päähenkilö työpöytänsä ääressä (Trondheim itse) on masentunut (ulkona on pilvistä). Hän ottaa hyllystä sarjakuvan ja kulkee läpi Barksin sarjojen maailman jännityksen ja hauskuuden, ilon ja surun, ja palaa pöytänsä ääreen elpyneenä, iloisena (ulkona paistaa aurinko). Yksinkertainen juttu, mutta hyvin tehty ja paras Barks-tribuutti ikinä ja liikuttava (se pitää nähdä!). Että näinhän se on, vau. :)
Don Rosalla on ollut myös pari mukavaa juttua. Yhdessä jaksossa hän kuvasi Roopen vanhan isän kuoleman kauniisti. Disney -sarjoissa tämmöisiä ei odota tapaavansa ja iskee siksi ehkä sitäkin vahvemmin. Ja koko Life and Times -kokonaisuus kasvatti Roopen hahmon inhimillisiin ulottuvuuksiin. Viimeksi Dream of the life time -jakso (etenkin sen loppu) oli vahva juttu.
Muita tapauksia on sitten semmoisissa, joista tämmöisiä osaa odottaakin. Muutamat Eisnerin myöhäiskauden jutut. Phoebe Gloecnerin Minnies 3'rd lover oli jopa kylmäävä. olen lukenut jutun jostain, mutta en muista mistä, jos joku tietää missä (kokoelmassa?) se on voisin hankkia. Olisko Twisted Sister kakkosessa?
Sitten on tietysti semmoisiakin tapauksia, että tietää että tämän pitäisi olla hurjan liikuttava juttu, mutta eipä vain kosketa millään lailla. En kerro mitä ne oli, etteivät ko. juttujen ystävät turhaan mielipahastu.
Sarjakuvat ja muu taide tuottavat sitten tietenkin muitakin fiiliksiä. Juttu voi kolista nokkelan, nerokkaan rakenteensa vuoksi, vaikkei se muuta viilistä tuottaisikaan kuin sen "juma, et tää on rakennettu hyvin" ajatuksen. Chester Brownin Ed klovni oli suurelta osaltaan tällainen, vaikka oli siinä muutakin. Playboy tarinoita ei kolahtanut ollenkaan (hups, nyt mainitsin yhden...) Dan Clowesilla on näitä huippuhienoja tarinoita ja onhan tätä vaikka mitä kaikkea.
Sarjakuva voi huvittaa, liikuttaa, olla jännittävä, nokkela ja ties mitä. Ja löytyipä näitä sitten vaikka ns. roskasta, niin antaa tulla vaan. Tärkeintä on tuntea jotain eikä ajatella että tämähän on paskaa, ei tästä saa tykätä.
Kalervo Palsasta en koskaan saanut mitään inhoreaktioita. Etäännyttävän rujo kuvitus auttoi siinä. (kuvitelkaa tilalle vaikka tomppafinlandimainen fotorealistisen kliininen kuvaus, kuis sitten kävisi?)Lähinnä se toi mustan naurun huulille. Eläkeläinen ei kyllä vanhene, toimii aina.
Timo
-
Sarjaan elämää suurempia lukuelämyksiä kuuluu ainakin omasta mielestäni Marc Antoine Mathieun alkuperä sarja (oliko niitä nyt neljä osaa vai kolme). Ne luettuani mikään ei enää ollut entisensä ja aloin ymmärtää entistä paremmin sarjakuvan rajattomia mahdollisuuksia kuvata sitä mihin pelkän tekstin tai kuvan avulla ei koskaan voisi päästä. Esim. Lopun alku-alun loppu on aivan uskomaton taideteos ja kun sen laskee käsistään ei voi kuin haukkoa henkeään ja toivoa että voisi joskus saavuttaa edes murto-osan tekijän nerokkuudesta. Sama vaikutus on ollut Barun upealla Auringon valtatiellä, muutamilla David Lynchin elokuvilla(no, lost highway ja mullolland drive) ja romaaneista ainakin Ian M. Banksin kulttuuri sarjalla ja William Gibsonin neurovelho trilogialla.
Sarjakuvassa on hienoa juuri se että se on niin erilainen ja ainutlaatuinen tapa kertoa. Muutamalla kuvalla voi korvata sivun tai kaksi tekstiä ja paljon toimintaa voi jättää ruutujen väliin ja lukijan mielikuvituksen valtaan. Yhdellä lauseella, kuvalla ja muutamalla yksityiskohdalla voi kertoa kokonaisen elämäntarinan.
Näkisin niin mielelläni sarjakuvan klassikot ihmisten kirjahyllyissä samanveroisina kaunokirjallisuuden klassikoiden kanssa ja että koululaisille luetutettaisiin seitsemän veljeksen rinnalla vaikka Mämmilää. Mahdoton ajatus mutta saahan sitä olla unelmia.
-
Vau. Tämä keskustelu muuttui niin älykkääksi, että kielikin taisi vaihtua latinaksi. Ainakin minä putosin kärryiltä. Jos aihe on edelleen "ovatko sarjakuvat taidetta", niin eikö mikätahansa kultuurillinen ilmaisu VOI OLLA TAIDETTA, jos se vain on tarpeeksi tasokasta? Miksi taulu voisi olla yhtään sen enempää taidetta, kuin sarjakuva? Mikä ihmeen oikeus tauluilla on isotella ja rehennellä taiteellisuudellaan ja sotkeä sarjakuvia maahan. Molemmat ovat piirtämällä/maalaamalla/joku-muu-mikä-tyylillä tehtyjä teoksia.
Jos tämä asia on jo tullut ilmi, niin pyydän anteeksi ja kieriskelen säkkikankaaseen puettuna tuhkakasassa.
-
Sarjaan elämää suurempia lukuelämyksiä kuuluu ainakin omasta mielestäni Marc Antoine Mathieun alkuperä sarja
Joo, toi on juuri näitä jotka kolahtavat nerokkaan rakenteensa vuoksi. Olisi pitänyt muistaa mainata toikin.
koululaisille luetutettaisiin seitsemän veljeksen rinnalla vaikka Mämmilää. Mahdoton ajatus mutta saahan sitä olla unelmia.
Siinä vaiheessa alkaa ilmetä lapsilla inhoreaktioita ja sarjakuvien lukeminen vähenee ja kaikki siirtyvät pelaamaan tai jotain ihan muuta. Eivätkä koske pitkällä tikullakaan sarjakuviin.
Timo
-
Siinä vaiheessa alkaa ilmetä lapsilla inhoreaktioita ja sarjakuvien lukeminen vähenee ja kaikki siirtyvät pelaamaan tai jotain ihan muuta. Eivätkä koske pitkällä tikullakaan sarjakuviin.
Timo
Yhden sarjiskurssin vetäneenä olen saanut kuvan, että tietoko- ja muut videopelit kiinnostavat nykynuorisoa enemmän kuin sarjikset. Ovatko sarjakuvat jo siinä asemassa kuin väkisin koulussa luetetut, joskin loistavat, kirjat omassa lapsuudessa (about 80-luku)?
-
Yhden sarjiskurssin vetäneenä olen saanut kuvan, että tietoko- ja muut videopelit kiinnostavat nykynuorisoa enemmän kuin sarjikset. Ovatko sarjakuvat jo siinä asemassa kuin väkisin koulussa luetetut, joskin loistavat, kirjat omassa lapsuudessa (about 80-luku)?
Enpä usko. Vuosikaudet sarjakuvaa opettaneena oon itsekin huomanut, että joskus kurssi vaan on niin täpinässä jostakin asiasta, olipa se peli kuten nykyään tai skeittilauta kuten 80-luvulla, tai isän lupaama mopopyörä, että on paras sovittaa opetus tosiasioihin.
Gutenbergin veljeksiä syytettiin omana aikanaan siitä, että painettu sana syrjäyttää kertomaperinteen ja ihmisistä tulee mielikuvituksettomia, ja lisäksi muistittomia zombeja kun tietoa ei tarvitse enää varastoida päässä.
-
Gutenbergin veljeksiä syytettiin omana aikanaan siitä, että muistittomia zombeja kun tietoa ei tarvitse enää varastoida päässä.
Juu, piti odottaa Ollilan aikaa, nettiä ja Nokiaa ennen kuin tuo toteutui. Enää ei tarvitse varastoida päähän kuin pari salasanaa ja pin-koodia. ;)
Foxtrotin huomio on oikea. Mutta mitä vanhempia lapsia kurssilla on, sitä enemmän korostuu kertomus ja sellaisen rakentaminen. Tässä mielessä elokuva ja video olivat vielä helpompia "vihollisia" sarjakuvalle. Ihmisen tarvetta kertomiseen ja kertomusten kuuntelemiseen tai lukemiseen, ei kuitenkaan pelitkään kokonaan pysty (ainakaan vähään aikaan) tyydyttämään. Sarjakuva on ihmiselle hyvin luonnollinen tapa säilöä kertomus tai kokemus. Siinä mielessä sarjakuva on mediana vahva.
-
Mutta mitä vanhempia lapsia kurssilla on, sitä enemmän korostuu kertomus ja sellaisen rakentaminen. Tässä mielessä elokuva ja video olivat vielä helpompia "vihollisia" sarjakuvalle. Ihmisen tarvetta kertomiseen ja kertomusten kuuntelemiseen tai lukemiseen, ei kuitenkaan pelitkään kokonaan pysty (ainakaan vähään aikaan) tyydyttämään. Sarjakuva on ihmiselle hyvin luonnollinen tapa säilöä kertomus tai kokemus. Siinä mielessä sarjakuva on mediana vahva.
Pelitkin kykenevät ja pyrkivät jonkinlaiseen tarinankerrontaan, varsinkin tietoisesti juonellisiksi rakennetut. Myös johonkin valmiiseen juoneen, kuten elokuvaan, pohjautuvat pelit saattavat emokytköksensä kanssa olla kertovia. Sama pätee myös täysin juonettomiin teoksiin (pelejä tarkoitan, mutta se on ehdottomasti laajennettavissa koskemaan muitakin teoksia), joissa on tavallaan uusi dramaturgia, rakenne, jossa juoni ei ole aiheen käsittelyä tai teoksen kuljetusta organisoiva periaate. Tällaista uutta dramaturgista ajattelua esiintyy ainakin paikoitellen teatterin kentällä. Uudet dramaturgiat ovat moninainen joukko eli en puhu vain jostain yhdestä tietystä kaavasta. Toteuttamisen keinot ovat valittavissa ja sovellettavissa kulloisenkin työstettävän aiheen ja materiaalin mukaan.
Takaisin peleihin ja sarjakuviin. Itse muistan täydentäneeni c64-ajalla pelien palikkamaailmoja tarinallisemmiksi kokemuksiksi olipa tarinan mahdollisuuteen annettu tietoisesti viitteitä ja mahdollisuuksia tai ei. Ensimmäisen pitkän sarjakuvan piirsin suoraan Yiear Kung-fu -pelin innoittamana. Tappelut sijoittuivat kylläkin tarinallisempaan ympäristöön kuin pelissä, mutta vastustajat kohdattiin pelin järjestyksessä. Peli asetti hahmojen ja sarjakuvan piirtämisen suhteen mielenkiintoisen haasteen, koska pääsimme pelissä vain noin viidenteen tai kuudenteen vastustajaan asti ja tuossa pelissähän seuraava vastustaja oli aina uusi yllätys, sitä ei esitelty etukäteen. Tässä vaiheessa sarjakuva sai jatkaa omillaan eli otin itse ohjat käsiini ja aloin keksiä uusia hahmoja.
-
Vau. Tämä keskustelu muuttui niin älykkääksi, että kielikin taisi vaihtua latinaksi. Ainakin minä putosin kärryiltä. Jos aihe on edelleen "ovatko sarjakuvat taidetta", niin eikö mikätahansa kultuurillinen ilmaisu VOI OLLA TAIDETTA, jos se vain on tarpeeksi tasokasta? Miksi taulu voisi olla yhtään sen enempää taidetta, kuin sarjakuva? Mikä ihmeen oikeus tauluilla on isotella ja rehennellä taiteellisuudellaan ja sotkeä sarjakuvia maahan. Molemmat ovat piirtämällä/maalaamalla/joku-muu-mikä-tyylillä tehtyjä teoksia.
Jos tämä asia on jo tullut ilmi, niin pyydän anteeksi ja kieriskelen säkkikankaaseen puettuna tuhkakasassa.
Eikös Dali väittänyt että kaikki minkä taiteilija sylkee on taidetta. Ja J Karjalainen että me ollaan taiteilijoita kaikki. Kinaaminenhan
käy kait siitä mikä on hyvää ja mikä ei. Se taas on mielipidekysymys
jota ei voi ratkaista (paitsi nyrkeillä). Mutta ainakin voidaan katsoa
mikä on kestävää.
Siis joku jonkun kirjoittama Matti Nykäsen elämäkerta on taidetta ja jos sitä luetaan vielä 400 vuoden kuluttuakin niin merkittävää
taidetta. (Kuuluu jokaiseen kotiin heti raamatun viereen...)
Ja Don Quijote on taidetta ja kun sitä on jo aika kauan lueskeltu
niin merkittävää sellaista. Eihän sen silti tarvitse hyvä olla - It's only
Cervantes but I like it.
Sarjakuvilla ei ole vielä niin pitkää perspektiiviä; mikä 50 vuotta
vanha sarja olisi relevantti yhä tänään - paitsi tietysti sarjakuvan
oman kehityksen kannalta.
Itse kyllä uskon että parin sadan vuoden kuluttua vielä julkaistaan
Barksin valitut, muttei enää koottuja. (Kootut voi olla mansikoissaan
silloin,oikein heilimöidä, kantsii ehkä sijoittaa...)
-
Complete Peanutsia eli Tenavat-stribbejä 50 vuoden takaa selailin, ja suurin osa jutuistahan oli siis justiinsa tätä päivää. Ei ihminen mikskään muutu, vaikka erilaista roinaa ja "tietoa" tulee lisää, kaikki kulkee sykleinä.
-
eikö mikätahansa kultuurillinen ilmaisu VOI OLLA TAIDETTA, jos se vain on tarpeeksi tasokasta?
Sanokaahan aihetta opiskelleet, eikö ole itseasiassa niin, että nimitys "taide" ei ota mitään kantaa tekeleen tasokkuuteen? Siis kaikki taiteeksi tarkoitettu on taidetta. Mutta jonkun 1700-luvun jälkeen on kulttuurin levittäminen käynyt halvaksi ja kuvio sotkeentunut. Conan O' Brienin show ei selvästi ole taidetta. Mutta jos ihmetellään mikä on taidetta, niin mikä sitten on viihdettä? Antiikin komediat, Alexandre Dumasin kirjat, kauniita pukuja esittelevät öljyvärimaalaukset, nämähän ovat olleet yläluokalle tarkoitettua viihdettä, vai eikö?
Kaikkiahan ärsyttävät elitistit, jotka eivät hyväksy mitään mikä haiskahtaa helpolta ja viihdyttävältä. Nykyisin on myös "viihteen" pyhyydestä kiinni pitäviä puristeja, joille kaikki "taiteelta" haiskahtava on saatanasta. Molemmat ryhmät yrittävät väkinäisen raa'asti tuoda selvyyttä hallitsemattoman monimutkaiseen kuvioon. Sanathan ovat aina epämääräisiä ja merkityksiltään muuttuvia keskustelun työkaluja. "Taiteen" ja "viihteen" eksakti määrittely saattaa olla melkoista ajanhaaskausta.
-
Mielestäni kaikki mitä ihminen tekee (vaikka tänne qvaakkiin kirjoittelu) on viihdettä. Taide ja viihde ja lusikka ja haarukka ja aspiriini ja hammasrattaat ovat kaikki kehitetty helpottamaan - viihdyttämään - ihmisen eloa tällä planeetalla. Sitten kun ihminen ei viihtymistä enää kaipaa, hän onkin jo vainaa.
-
Sanokaahan aihetta opiskelleet, eikö ole itseasiassa niin, että nimitys "taide" ei ota mitään kantaa tekeleen tasokkuuteen? Siis kaikki taiteeksi tarkoitettu on taidetta. Mutta jonkun 1700-luvun jälkeen on kulttuurin levittäminen käynyt halvaksi ja kuvio sotkeentunut.
Noina aikoina se tapahtui. Klassismi oli ilmeisesti viimeinen aikakausi, jolloin tekijöiden keskuudessa laajassa mitassa otettiin vielä vakavasti antiikista periytyvät ajatukset hyvästä ja huonosta, laadusta, parhaudesta.
Nykyisessä estetiikassa taiteen määritelmää ei kehitetä juuri ollenkaan aikalaisten tai kuolleiden faaraoiden arvostusten perustalle, vaan tutkitaan mikä on yleisön saataville asetetun teoksen käyttötarkoitus. Taideluomus on instrumentti, joka tuottaa yleisössä taide-elämyksen. Mikä on tietysti tautologiaa, ja siksi juuri vastaansanomattoman loogista.
Toisin sanoen kysymys siitä, mikä on hyvää tai huonoa taidetta, on taiteenfilosofiassa jäänyt täysin ratkaisematta. Ei sikäli, etteikö yritystä olisi ollut.
Jos kiinnostaa, pikainen katsaus siitä miten tähän tultiin:
R.G.Collingwood (Principles of Art, 1938).
Oxfordilaisena ja ennen kaikkea filosofina Collingwood kuluttaa paljon aikaa selventääkseen englannin kieleen sisältyvää ongelmaa miten erottaa toisistaan taide ja taito. "Art of Magic" on suurta taitoa vaativaa esiintymistä, jota suoritetaan yleisön edessä, mutta se ei ole C.n mielestä sitä, mitä tarkoitamme, kun puhumme taideluomuksista. Ehkäpä niin. Miksi sitten ei, voisi kysyä. On kysyttykin.
Collingwood katsoo, että musikaaliesitys eroaa taikurin esityksestä, koska taideteoksessa "ilmaistaan tunteita/tuntemuksia". Tämä on hänen ehdotuksensa taiteen kriteeriksi. Nyt herää kysymys, mitä tuntemuksia ilmaistaan sillä, että monsieur Duchamps kuskaa pisuaarin galleriaan. Collingwood ei pysty tarjoamaan vastausta. Joten areenalle saapuu...
Monroe Beardsley: Aesthetics (1958)
Beardsleyä kuvaa hyvin, että hänen ensimmäinen huomattava teoksensa oli nimeltään "Käytännöllinen logiikka". "Käytännöllinen" tarkoitti tässä "sumeaa logiikkaa" jonka suurenmoinen oivallus oli niinkin typerän kuuloinen kuin että asiat eivät välttämättä ole vain kyllä tai vain ei. 2500 vuotta länsimaista ajattelua, ja tässä on vihdoin filosofian suursaavutus, johon päädyttiin vasta kun kaikki muut ehdottomuudet oli osoitettu järjenvastaisiksi. Jaahas.
Käytännön sovellus tästä on, että esineillä ja asioilla voi olla monta eri funktiota. Vaasi on hyödyllinen esine, jossa pidetään kukkia, mutta sitä voi tarkastella myös taide-esineenä. Tapio Wirkkalan vaasit ovat ehdottomasti taide-esineitä, koska niissä ei voi pitää kukkia, kuten Kari Suomalainen huomautti. Tästä oli hyvin lyhyt askel siihen, että joku tulisi ja toteaisi, että...
George Dickie: Aesthetics - An Introduction (1971)
Kaikki mitä tuodaan tarjolle taiteena, on taidetta. Käytännönläheisen amerikkalaisen koulukunnan huomattava edustaja, filosofi John Dewey totesi jo aikoinaan, että "jos joku runoilija esittää sanateoksen runona, silloin se on runo, sanoivat muut runoilijat mitä tahansa". Modernina amerikkalaisena Dickielle ei tuota ongelmia unohtaa kaikki, mitä ennen on asiasta sanottu. Muinaiset ja klassiset taiteenteoriat on luotu maailmassa, jossa taiteena esitettiin tietynlaisia teoksia. Modernissa taiteessa esitetään taiteena aivan toisenlaisia teoksia. Heureka, asia on tavattoman yksinkertainen: Taide on sitä, mitä tuodaan tarjolle taiteena! (Institutionaalinen taiteenteoria)
Duchampsin pisuaarissa ei ole Dickielle mitään epäselvää. Se on asetettu näytteille taiteena, jolloin sitä sopii arvioida taiteena. Arvio voi olla vähemmän mairitteleva, mutta se on näytteilleasettajan ongelma.
Suuren yleisön silmissä tässä ei ole kuitenkaan mitään hauskaa. Filosofi David Novitz on tehnyt sen äärimmäisen epäomaperäisen havainnon, että kun keskustelussa kyseenalaistetaan, onko jokin taidetta vai ei, puhutaan melkein kaikesta muusta paitsi taiteen määritelmästä. Taidekritiikki sekoittuu vahvasti yhteiskuntakritiikkiin, jossa arvostellaan yhteiskuntaa, jossa luodaan tietynlaista taidetta. Novitzin mukaan olennaista on, että sellainen keskustelu ei anna aineksia luoda taiteen määritelmää.
Sarjakuvien kannalta kriittiisin kysymys saattaisi kuulua, onko sanomalehti sellainen foorumi, jonka sisältö tuodaan tarjolle taiteeksi tarkoitettuna. Jokin tässäkin taas mättää. On taas uuden taiteenteorian aika.
-
No katsos tieteessä ihminen pyrkii perustelemaan todellisuutta koskevat väitteensä. Taiteessa sitä ei vaadita, sillä taide hyväksyy intuition todellisuuden haltuunottamisen välineeksi. Se on paikallaan sillä intuitivisesti ihminen pystyy oivaltamaan todellisuuta moninkertaisesti monipuolisemmin kuin tieteellisesti. Kumpikin on kuitenkin todellisuuteen orientoitumisen välineitä. Viihe ja uskonto ei, ne on todellisuuteen sopeutumisen välineitä.
-
Pistää aina vihaksi tälläise keskustelut ja alan oikeasti pitämään teitä kaikkia aivan homehtuneina muumioitunena mummoina ja pappoina. >:(
Piirtäjälle se on tapa toteuttaa itseään.
Lukijalle... lukijalle sillä ei ole mitäään väliä onko se taidetta.
Minä luen sarjakuvaa koska sitä on kiva lukea ja se on hauskaa ajanvietettä.
Jos haluan oppia itseäni menen lukemaan sanakirjaa.
Tai oikeastaan koko mailmasta pitäisi poistaa sana taide.
Kuka on määrittelemään mitä taide on ja mitä taiteen pitäisi sisältää.
Ei kukaan.
Vaikka Elokuvassa olisi kuinka paljon ideaa ja sanomaa niin onko se siltikään taidetta?!!
Älkää miettikö edes tälläisiä asiota niin säästytään paljolta turhalta päänvaivalta.
-
Onhan Suomessa jo virallisesti hyväksytty sarjakuva taiteenlajiksi. Vai muistanko, olenko ymmärtänyt väärin? Minusta se ei silti tarkoita sitä, että sarjakuvan PITÄÄ olla taidetta.
Minusta sarjakuvan ja taidesarjakuvan välillä on selkeä ero. Sanomalehtistripit nyt eivät ihan heti taidetta muistuta, kun taas tämän vuotinen kemin novellivoittaja ei muistuttanut edes sarjakuvaa.
-
Mestari Aika on paras kriitikko...
-
Yhtä paljon se on taidetta kuin vaikkapa tanssi, jalkapallo tai kokkaaminen. Sitähän se on kun pystyy ilmaisemaan itseään... ja kun se vaatii taitoa. Eikö?
-
Yhtä paljon se on taidetta kuin vaikkapa tanssi, jalkapallo tai kokkaaminen. Sitähän se on kun pystyy ilmaisemaan itseään... ja kun se vaatii taitoa. Eikö?
Ihan hyvä määritelmä.
-
Mun mielestä sarjakuva on taidetta aivan samassa mitassa kuin muutkin taiteen muodot.
Laki nyt saattaa olla HIEMAN huononkuuloinen määrittelyn apukeino, kun taiteesta puhutaan :) mutta sanonpa silti, et tekijänoikeuslaki kyllä sisältää sarjakuvat, kun teoksista puhutaan - kunhan siis jotakin omaa sarjakuvaa tekee.
Laki (1§) sanoo:
"Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen... olkoonpa se... muu kuvataiteen teos..."
Jos tämän jälkeen sanotaan, että joku on lain mukaan taiteellinen teos mutta samalla se ei kuitenkaan olisi taidetta, kuulostaa ainakin mun mielestä kummalliselta jos ei sitten muuta.
Toki kyseessä on edelleen laki, joka ei voi kulttuuria rajata, mutta kyllähän lainsäädäntö tehdään kuitenkin yhteiskunnan heijastumaksi ja lait alunperinkin ovat ihmisten käyttäytymisestä lähtöisin.
-
Mutta edelleen, sarjakuvan EI TARVITSE olla taidetta. ;)
Kun eräillä kansalaisilla on pakkomielle tehdä jotain helvetin mukataiteellista sekavaa plättyä, mistä ei saa edes selvää, jota on hankala seurata ja se viihdyttää korkeintaan marginaalista yleisöä, ei pitäisi enää kutsua edes sarjakuvaksi.
Minä kannatan edelleen, että oikeat sarjakuvat ja taidesarjakuvat ovat oma kategoriansa.
-
Minä tiedän, että...
1) sarjakuva on taidetta
2) tiedän tietäväni.
(mitä minä lopulta tiedän?)
Bukowskin huutokaupassa 2.marraskuuta oli J.Tuomolan originaali Wiwistä ja Wagnerista:
http://www2.bukowski.fi/showpic2.php?x=400&y=300&pic=itempic/131/00489.jpg
WIVI & WAGNER. Sign. Juba -99. Piirros 3x10x28 cm.
Huutokauppa: 131
Päivämäärä: 02.11.2006
Luettelonumero: 489.
Lähtöhinta: 300-500 €
Myyntihinta 650 €
Voiko Bukowski ottaa taidehuutokauppaan autoja? Ei, vaan TAIDETTA.
-
Voiko Bukowski ottaa taidehuutokauppaan autoja? Ei, vaan TAIDETTA.
Taidetta Bukowski ei kauppaa vaan sijoituskohteita.
(Onko Bukowski koskaan myynyt kellekään teatterinäytäntöä?)
-
Minä kannatan edelleen, että oikeat sarjakuvat ja taidesarjakuvat ovat oma kategoriansa.
Samoin kuin oikeat elokuvat ja taide-elokuvat, sekä oikeat taulut ja taidetaulut?
-
Niin, toi on hyvä kysymys ja vaikka ei mulle oo osotettukaan, niin heitänpä silti oman hajatelmani sekaan.
Ehkäpä tuo "sarjakuvat/taidesarjakuvat" -jaottelu voisi ennemminkin olla sitten sarjakuvataiteen kentän sisällä tapahtuvaa henkilökohtaista arvottamista?
Eli sama suomeksi sanottuna: jokaisella on oikeus arvostaa ihan sitä suuntausta, mitä arvostaa. Toinen pitää esim. modernista taiteesta, toinen taas perinteisestä jne. mut kaikki on kuitenkin taidetta.
Eipähän tuolla sinällään nyt NIIN suurta väliä tietysti ole, onko sarjis kaikkien mielestä taidetta vai ei, pääasia on se, että itse siitä pitää ja sitä arvostaa, mut kun mulla vaan on omilta lukioajoilta liian hyvin mielessä kuviksen open kanssa käyty "kiivassanainen" keskustelu siitä, onko sarjis taidetta ja tuleeko sitä siis lainkaan esim. piirtää kuviksen tunneilla, niin on pakko tähän ketjuun purkaa angstejaan :)
-
Samoin kuin oikeat elokuvat ja taide-elokuvat, sekä oikeat taulut ja taidetaulut?
Eka esimerkki vielä toimii, toinen ei. Menee jo liikaa ohi.
-
Sarjakuva on media, niinkuin tv tai painettu sana tai valokuva. Ei media itsessään ole viihdettä tai taidetta. Yksittäisen tv-ohjelman, sarjakuvan, valokuvan tms. taiteellisuudesta tai viihteellisyydestä voidaan halutessaan sitten lätistä.
-
Kutakuinkin tuota rataa.
-
Complete Peanutsia eli Tenavat-stribbejä 50 vuoden takaa selailin, ja suurin osa jutuistahan oli siis justiinsa tätä päivää. Ei ihminen mikskään muutu, vaikka erilaista roinaa ja "tietoa" tulee lisää, kaikki kulkee sykleinä.
Jess, humoristiset, ironiset, sarkastiset jne stripit näyttävät
kestävän parhaiten (tästähän Barksissakin parhaimmillaan on
kysymys vaikkeivät strippejä olekaan). Vaan kertokaa nyt mulle
edes yksi "vakava" pitkä sarjakuva joka olisi niinkuin Hamlet tai
Don Quijote tai Seitsemän Veljestä noin niinkuin yleiseltä arvoltaan
( eli että OK, ole lukematta, mutta se on sitten ihan ikioma tyh-
myysongelmasi!) Eli joku vanha Mustis? Teris? Ihmisnelis? Manara?
Bilal...No joo, Marko Turusen Lihat Puntarissa menee kyllä lujaa
ja syvälle olematta syvältä,,,jammnmnn (hän meni pois ja mumisi
mennessään)
-
Vaan kertokaa nyt mulle
edes yksi "vakava" pitkä sarjakuva joka olisi niinkuin Hamlet tai
Don Quijote tai Seitsemän Veljestä noin niinkuin yleiseltä arvoltaan
Not tuota, kirjallisuudella on pitkä etumatka turvanaan. Sarjakuva on vasta parin viime vuosikymmenen ajan ollut pääsemässä siihen mitä kirjallisuus sai aikaan jo 1800-luvulla, noin laajuutta, rakennetta ja volyymia ajatellen. Mutta eiköhän tämänkin ketjun varrella esimerkkejä pitkistä ja isoista teoksista ole. Eisnerin pitkät sarjakuvaromaanit, Daniel Clowesin pidemmät kirjat, Marjane Satrapi, Chris Ware.... Tulee nyt tässä heti mieleen. Pidemmällä mietinnällä varmaan enempi. Alan Mooren Vartijat....
Timo
-
Vaan kertokaa nyt mulle
edes yksi "vakava" pitkä sarjakuva joka olisi niinkuin Hamlet tai
Don Quijote tai Seitsemän Veljestä noin niinkuin yleiseltä arvoltaan
Art Spiegelman - Maus.
Mooren Vartijat on valittu Time-lehden kaikkien aikojen 100 romaania-listalle; olkoonkin että tuommoiset listat ovat mitä ovat mutta kertoo se kuitenkin siitä että arvostusta löytyy. Joten mainitaan se myös, ja klassikkotasoista matskua löytyy Moorelta toki muutakin.
Mietin hetkisen riittääkö Sandmanin yleinen taso klassikoksi asti ja tulin lopputulokseen että riittää mun mielestäni - jos Taru Sormusten Herrasta on yksi viime vuosisadan klassikoista niin miksei Sandmankin sitten.
Eikä ne tuohon jää..
-
Joskus tulee mieleen että olisi käyttöä käsitteelle "tahatonta taidetta".
Vartijat on ilmiönä taidetta mutta Alan Mooren käsikirjoitus ei, eikä se piirrostoteutus kukasennyttekikään.
-
Joskus tulee mieleen että olisi käyttöä käsitteelle "tahatonta taidetta".
Vartijat on ilmiönä taidetta mutta Alan Mooren käsikirjoitus ei, eikä se piirrostoteutus kukasennyttekikään.
Dave Gibbonshan sen.
Mooren käsikirjoitus on taidetta mutta tietenkin on muistettava että taiteen käsite ei ole kovinkaan kapea.
Tietenkin vasta valmiissa muodossaan eli sarjakuvana.
Jos ajatellaan taidetta kuten se yleisimmin mielletään eli viihdettä korkeatasoisempana ilmaisuna Vartijat on taidetta.
Vaikka vartijoiden voima makaakin sen tulkinnanvaraisuudessa ja siinä että se toimii myös viihteenä.
Sarjakuvalla on etulyönti asema siinä että pulpkirjallisuutta ei ole. Nyt se on siitä ainutkertainen taidemuoto että sitä myös luetaan ja koetaan toisin kuin nk. korkeakulttuurisia hengentuotteita.
-
Otsikkoon;
Häh, tietenkin se on! Ja nykyään moni muukin kulttuurialan ihminen on oppinut ymmärtämään saman (vaikka tarpeeksi moni ei kuitenkaan...)
-
Onhan sekin taidetta, jos joku ottaa vessasta pisuaarin ja laittaa siihen nimikirjoituksen (--> M. Duchamp).
Jos sarjakuva ei ole taidetta, se on jotain paljon suurempaa. ;D HAHA! Okei... Todistakaa, että olen väärässä.
-
Onhan sekin taidetta, jos joku ottaa vessasta pisuaarin ja laittaa siihen nimikirjoituksen (--> M. Duchamp).
Kipaisepa lähikirjastosta vaikka Irmeli Hautamäen kirja Marcel Duchamp - Identiteetti ja teos tuotteina, niin tiedät mistä puhut.
-
Eikun taas ymmärrettiin väärin. Pidän Duchampia taiteilijana, ja teoksellaan hän kritisoi mielestäni hyvin taiteen rajoja.
Eikös siis se pisuaari ollut dadaa, ja hän esitti kysymyksen, että pitääkö taiteen olla itse tehtyä alusta asti, vai voiko taiteilija löytää nimiinsä taidetta? Jos olen väärässä, korjatkaa.
Yritin vain sanoa, että hassutkin asiat (jolta pisuaarijuttu ensin saattaa kuulostaa) voivat myös olla taidetta. Kaiken ei tarvitse näkyä taiteellisena. Nykyiset massaviihdeamerikkaelokuvatkin ovat niin massaa, että jos ne ovat taidetta (sillä mielestäni uuden hakeminen kuuluu taiteeseen), niin on sarjakuvakin.
Pahoittelut Duchampin nimen lokaamisesta. :-[
EDIT: Muistakaa aina huomioida ironia.
-
EDIT: Muistakaa aina huomioida ironia.
Toki, onhan kyseessä sarjakuvaportaali.
-
Eikun taas ymmärrettiin väärin.
EDIT: Muistakaa aina huomioida ironia.
Internetti-ironia jäi minulta huomaamatta (pahoittelut siitä), mutta vaihteeksi näinkin päin. (nimimerkki: en suostu käyttämään hymiöitä)
Juu, minä älähdin siitä, kun rasittaa kuinka yksioikoista tuo "kaikki on taidetta jos miesten pissalaarikin" -päättely yleensä on, varsinkin jos ei niistä taustoista tiedä mitään.
Olen paljon miettinyt miten kuvataiteen ja sen myötä koko ylimalkaisen 'taide' -käsitteen kehitys olisi mennyt ilman Duchampin röyhkeän ilkikurista nerokkuutta. usein kyllästyttää koko "onko mikäkin taidetta, ja kaikki on taidetta" -keskustelu - käsitetaiteen juuria penkomalla voi ehkä ymmärtää mikä siinä keskustelussa on vinksallaan, tai aikansa elänyttä. Toinen erinomainen lukuvinkki on Tony Godfreyn Conceptual Art -kirja, joka sai käsitetaiteen vihaajankin aikanaan tajuamaan mistä siinä koko jutussa oli kyse. Estetiikan alalla tietysti on mitä moninaisimpia esityksiä siitä mitä taide on - rajavetoja (kuten Jari Lehtinen pari sivua aiemmassa viestissään osoittaakin).
Henkilökohtaisesti koen, että taiteen ja viihteen rajojen kuuluukin sekoittua tässä ajassa - taide on perinteisesti heijastanut ihmisten henkistä ulottuvuutta, mutta kun se nykypäivänä tarkoittaa lähinnä tv:n katselua ja juorulehtien lukemista, muuttuu taidekin viihteenkaltaiseksi. Puhumattakaan taiteen kaupallisista paineista ja ulkokohtaisesta kilpailumentaliteetista, joka on tehnyt taideteoksista mainoksia.
Viihdekulttuuri taas on niin kutsuttujen taiteiden äpärälapsi, joka on aina lainannut ilmaisukieleensä elementtejä korkeataiteiden puolelta, ja nykyisin ne rajat viihteen ja taiteen välillä monasti sumenevat, hyvällä tavalla - vaikkapa tuoreen Puupäähattu-palkitun Turusen kohdalla.
Jotain Harald Hirmuista tai riisimuroja, tai Kummelia, ei siltikään millään mielekkäillä perusteilla kannata taiteeksi kutsua, silloin lähinnä osoittaa ymmärtäneensä koko taide-termin laajentamisen väärin. Allan Kaprowin filosofian mukaisesti jokainen ihminen voi kylläkin vaikka harjata hampaansa niin että se on taidetta - mutta hampaiden harjaaminen itsessään ei sitä ole.
Kyse on tietystä asenteesta, näkökulmasta ja pieteetistä.
-
...
Juu, minä älähdin siitä, kun rasittaa kuinka yksioikoista tuo "kaikki on taidetta jos miesten pissalaarikin" -päättely yleensä on ...
...
Kyse on tietystä asenteesta, näkökulmasta ja pieteetistä.
Aamen. Kun saadaan ihminen ajattelemaan ja tuntemaan, eikä vain reagoimaan kuin Pavlovin koirat, ollaan oikeilla jäljillä...
Taiteessa on niin merkittävästi mukana se katsomisen/näkemisen (tai kuuntelemisen/kuulemisen) osaaminen. Yleisöltäkin pitää saada vaatia jotakin. Muutenhan se laiskistuu. ;D (käytän tarvittaessa hymiöitä)
Useasti olen ollut Veltin kanssa eri mieltä sekalaisista asioista, ja sitäpaitsi en tunne koko tyyppiä kuin nimenä Kvaakissa. Mutta kieltämättä hänellä on hyviä perusteluja näkemyksilleen. Pisteet siitä.
-
George Clooneyn ohjaama elokuva The Monuments Men sai Hesarissa (http://www.hs.fi/kulttuuri/The+Monuments+Men+on+j%C3%A4nnitysviihdett%C3%A4+toisen+maailmansodan+taidery%C3%B6v%C3%A4yksist%C3%A4/a1391836604393) osakseen tällaista luonnehdintaa:
Komediallisesta actiondraamasta tulee huonolla tavalla sarjakuvamainen – taiteiden korkeajännitystä vanhaa sarjakuvasarjaa mukaillen. Elokuvaa voi pitää myös setien korkeajännityksenä, sillä Clooney on kerännyt elokuvaansa joukon tähtiä, joista osa on jo harmaantuvia ukkoja.
Hmm...
-
Onneksi tuossa sanotaan "huonolla tavalla sarjakuvamainen", vielä kymmenen vuotta sitten olisi kirjoitettu vain yksinkertaisesti "sarjakuvamainen".
Kehitys kehittyy.
edit:
Jäin miettimään, mitä on "hyvällä tavalla sarjakuvamainen".
En kyllä tiedä, mitä yleensäkään tarkoittaa "sarjakuvamainen".
-
Ymmärsin, että huonolla tavalla sarjakuvamainen on sama kuin korkeajännitysmäinen.
-
Ei kyllä sarjakuvamainen on yhä se perusrepliikki elokuvakritiikeissä kun puhutaan matalaotsaisena pidettävästä nk. arvottomasta viihteestä joka vetoaa vain katsojain alhaisimpiin vaistoihin.
Itse en löydä sen enempää syvällisyyttä korkeajännityssarjakuvan arvottamisesta muuta sarjakuvaa alemmas halpahintaiseksi bulkiksi.
Tietäen journalistiikan yleisen tason meillä ja muualla en silti ole sydänjuuriani myöten järkyttynyt käytetystä semantiikasta.
-
Ymmärsin, että huonolla tavalla sarjakuvamainen on sama kuin korkeajännitysmäinen.
No ei ihan. Sarjakuvat tunteva Lehtonen tarkoittaa, että kuten ns. kioskisarjoissa usein, hahmot ovat yhden asian stereotyyppejä. Ahne petturi, kokematon tumpelo, rehti partiopoika... Eivät siis kasva todellisiksi henkilöiksi.
-
No ei ihan. Sarjakuvat tunteva Lehtonen tarkoittaa, että kuten ns. kioskisarjoissa usein, hahmot ovat yhden asian stereotyyppejä. Ahne petturi, kokematon tumpelo, rehti partiopoika... Eivät siis kasva todellisiksi henkilöiksi.
Taisimme olla liian herkkänahkaisia: Lehtonen siis lie asiansa osaava toimittaja.
-
Itse kyllä useimmiten pidän nk. arvottomasta viihteestä joka vetoaa vain katsojain alhaisempiin vaistoihin.
Jos minä kuulen luonnehdinnan "huonolla tavalla sarjakuvamainen" siitä tulee lähinnä mieleen Ang Leen Hulk loputtomine "zoomataan kameralla niinkus ruudusta ulos ja sitten seuraavaan ruutuun sisään" -kohtauksenvaihtokikkailuineen.
-
Jostain syystä "elokuvamainen" on aina positiivinen ilmaisu ja "sarjakuvamainen" huono. Niitä käytetään kuitenkin aina toisistaan poikkeavin tavoin. Elokuvamainen viittaa kerronnallisiin, visuaalisiin keinoihin, montaasiin, leikkaukseen, kamera-ajoihin yms. eikä kerro sisällön tasosta mitään. Sarjakuvamainen taas tarkoittaa lähes aina kehnosti kuvattuja yksiulotteisia hahmoja, yksinkertaisia ääliömäisiä juonenkäänteitä, farssimaisuutta ja infantiilia arvomaailmaa. Ei puhettakaan kuvien rinnasteisuudesta, kuvan ja sanan yhdistämisestä, kuvasivun sommittelun avulla tapahtuvaa lukemisjärjestystä yms. jotka oikeasti olisivat sitä "sarjakuvamaisuutta". Sanan tilalle olen joutunut vaihtamaan "sarjakuvallisen".
Ja se "elokuvamainen" sarjakuva on yleensä hyvä... Mitä ihmettä se sitten taas lienee.
Timo
-
Jostain syystä "elokuvamainen" on aina positiivinen ilmaisu ja "sarjakuvamainen" huono. -- Ja se "elokuvamainen" sarjakuva on yleensä hyvä... Mitä ihmettä se sitten taas lienee.
Sarjakuvan ja elokuvan suhden toisiinsa on läheinen, ellei suorastaan intiimi, ja minusta niiden vertaaminen keskenään on vähintäänkin antoisaa puuhaa.
Arvottamista pelkän taiteenlajin takia en soisi tapahtuvan.
-
Sarjakuva on oma taidemuotonsa ja sillä on omat esityskeinonsa.
Se on mielestäni lähempänä kirjallisuutta kuin elokuvaa.
"Elokuvamainen" sarjakuva on sarjakuvallinen graafinen kertomus - storyboard jossa on puhekuplia.
Mutta jos ajatellaan jotain Lucky Lukea tai Krazy Katia - joiden väittäisin olevan puhtaammin sarjakuvaa kuin "graafinen kertomus", niin muistuttaako lukukokemus elokuvaa? Ei, vaan kirjan lukemista.
-
Lucky Luken lukukokemus muistuttaa tyylillisesti animaatioelokuvaa, josta taidemuodosta Morris ihan suoraan ammensi. Sisällöllisesti sitten vaan lännenelokuvista, jotka Morris tyynesti totesi nähneensä KAIKKI.
Sarjakuva on kirjallisuutta, joten on sillä sen kanssa varmaan jotain yhteistä.
Eikös se muuten ollut Morris, joka lanseerasi ajatuksen sarjakuvan 9. taiteena? Olen sen ihan varmasti jostain lukenut.
-
Eikös se muuten ollut Morris, joka lanseerasi ajatuksen sarjakuvan 9. taiteena? Olen sen ihan varmasti jostain lukenut.
Morriksella oli 9. Taide - niminen sarjakuva-aiheinen kolumni pitkään, että eiköhän.
-
Morriksella oli 9. Taide - niminen sarjakuva-aiheinen kolumni pitkään, että eiköhän.
Lucky Luke -tietokirjassa, tai siis -albumissa Morrisin jäljillä oli tuosta maininta. 7. taide oli elokuva, 8. taide oli televisio ja 9. sitten sarjakuva.
-
Lucky Luken lukukokemus muistuttaa tyylillisesti animaatioelokuvaa,
Tarkoitin kyllä niitä Goscinnyn ja Morrisin Lukeja. Eivät juuri muistuta animaatioita.
-
Tarkoitin kyllä niitä Goscinnyn ja Morrisin Lukeja. Eivät juuri muistuta animaatioita.
Postivaunut ja Arkajalka, ehkä parhaat Lucky Luket, muistuttavat ainakin vähän.
Tähänkään ruutuun ei tartte muuta kuin lisätä huuliharpun soittoa, niin se jo sinänsä kävisi animaatiosta.
(http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=dlattach;topic=158.0;attach=27569)
-
Kuvitellaanpa tuo yksittäinen ruutu animaatioksi: Kuvattu yläviistosta. Pistooli paukkuu ja huuliharppu soi. Kesto 10s? 5s? Toimisiko?
Kuvassa on kapseloituna tilanne jota on aivan mahdoton esittää elokuvallisesti tai kirjallisesti samalla napakkuudella kuin sarjakuvassa.
Lisäksi pitäisi ottaa huomioon tätä edeltävä ja seuraava ruutu sekä niiden asema sivussa. Joskus kuulee väitettävän että sarjakuva koostuu (yksittäisistä) ruuduista, mutta se ei pidä paikkaansa. Sarjakuva koostuu stripeistä tai sivuista.
-
Kuvitellaanpa tuo yksittäinen ruutu animaatioksi: Kuvattu yläviistosta. Pistooli paukkuu ja huuliharppu soi. Kesto 10s? 5s? Toimisiko?
Ei sarjakuva ole animaatiota. Sarjakuva joskus muistuttaa vähän animaatiota, kuten tässä. Ja Morriksen kohdalla tarkoituksellisesti, hän kun oli hulluna animaatioon.
-
Joskus kirjoja lukiessa näkee ne mielessään elokuvina. Mutta käykö niin sarjakuvien kohdalla? Onko kirja, enemmän kuin sarjakuva "köyhän miehen elokuva"?
Yksittäiset ruudut ovat kuin hieroglyfikirjoitusta. Yllä oleva ruutu tarkoittaa "Luke antaa öykkärille opetuksen". Lisäksi tuottaa jonkinlaista mielihyvää nähdä aika tiivistettynä yhteen ruutuun: Luken jalan naputus, lukuisat luodit, musiikki, tanssiaskeleet.
Elokuvassa se olisi hankala toteuttaa hauskasti, niin ettei synny mielikuvaa Lucky Lukesta sadistina.
-
Minusta sarjakuvan ainoa ongelma taiteenmuotona on sen homeisen makuinen nimi jossa on liikaa A:ta ja R:ää. Koko taiteenmuodolle pitäisi keksiä minusta aivan uusi ja päivitetty nimi.
-
Siis... elokuva ja animaatiohan on täysin sama asia, ainoastaan toteutusmuoto vaihtuu. Sarjakuva taas on osa kirjallisuutta, mikä toki visuaalisuutensa vuoksi voi ammentaa vaikutteita elokuvista ja sama toisinpäin. Eikö...?
Enkä muuten ole samaa mieltä Timo Ronkaisen kanssa siitä, että "sarjakuvamainen" on aina pelkästään negatiivinen ilmaus. Kyllä muistan ainakin Sin Cityä tituleeratun sarjakuvamaiseksi ihan positiivisessa hengessä. No, siis, joo, toki, sarjakuvaan perustuva elokuvahan se onkin, ja kai siinäkin voi nähdä yksiulotteisuutta ja muita negatiivisia piirteitä mitä "huonolla / väärällä tavalla sarjakuvamainen" -käsitteeseen yleensä liitetään. Mutta silti.
Vähän hämäriä termejä kieltämättä kyllä ovat. Ja se on kyllä totta että "elokuvamainen" on ainoastaan positiivinen termi. Tiedä häntä miksi.
Pitää olla vastaisuudessa varovainen näiden kanssa.
-
Siis... elokuva ja animaatiohan on täysin sama asia, ainoastaan toteutusmuoto vaihtuu. Sarjakuva taas on osa kirjallisuutta, mikä toki visuaalisuutensa vuoksi voi ammentaa vaikutteita elokuvista ja sama toisinpäin. Eikö...?
No kyllä se ns. kirjastokriteereillä määritellään osaksi kirjallisuutta, ja minusta niin kuuluukin olla. Minusta sarjakuvan ja kirjallisuuden ei pidä asettaa kulttuurieliittistä kuilua, vaikka kerronta muoto eroaa.
-
Sarjakuva sisältää tekstin (eli kirjallisuuden) ja kuvan (eli kuvataiteen), minkä lisäksi siinä on oma symbolikielensä (ja konventionsa). Siten kirjallisuus on tavallaan vajaata sarjakuvaa koska siitä puuttuu kuvat ja kuvataide on vajaata sarjakuvaa koska siitä puuttuu teksti, ja lisäksi näistä molemmista puuttuu sarjakuvan symbolikieli.
Siksi sarjakuva on kaksinverroin ilmaisukykyisempi kuin nämä kaksi muuta taidetta erikseen. Mutta samasta syystä sarjakuvan tekeminen on myös kaksinverroin työläämpi prosessi, tuleehan hallita sekä kirjallinen, kuvallinen ja sarjakuvallinen ilmaisu.
Ilmaisun "sarjakuvamainen" tulisikin tarkoittaa teosta jonka luomiseen on käytetty runsaasti aikaa ja taitoa.
Olisiko sarjakuva siten myös kaksinverroin "taiteellisempi" kuin nämä sen osajoukot? ;)
-
Olisiko sarjakuva siten myös kaksinverroin "taiteellisempi" kuin nämä sen osajoukot? ;)
On, on!!
-
...ja taas tämä keskustelu...lisätään vielä tanssin ja teatterin liike ja huomataan elokuvan olevan kolminkertaisesti taiteellisempaa. Musikaalielokuvissa tulee vielä neljäs lisätekijä. Ja esittäjiksi robotteja niin saadaan veistostaidekin mukaan. Robottien esittämä musikaalielokuva, tässä aletaan olla lähellä taiteellisuuden multihuipentumaa.
Stendhalin syndrooma, täältä tullaan. (https://www.youtube.com/watch?v=zEgcLrgxUOw)
-
Olisiko sarjakuva siten myös kaksinverroin "taiteellisempi" kuin nämä sen osajoukot? ;)
No ei, koska sarjakuvan distributiiviset ja kommutatiiviset säännöt ovat... hetkinen!
Déjà vu! Déjà vu!
Ei helkkari taas tätä...
-
*herää euroviisuhorroksesta*
Ei ole sillä Venn-diagrammi ja konventio ja superluokka on hölö käsite koska deskriptiiviset perheyhtäläisyydet ja Platon on perseestä ja Wittgenstein ja ja...
...ja mutta arvaatkaas mikä on taiteellisuuden multihuipentuma: VIIKSET (https://www.youtube.com/watch?v=hWJFfnHNOWI). Comme-ci comme-ca...
-
Mikä tahansa on taiteellisempaa ja parempaa, kuin mikä tahansa muu, kun se on peremmin tehtyä kuin se joku muu.
Timo
-
Ainakin Hesarin perusteella sarjakuva nyt ei ole kuin korkeintaan vähäinen osa kirjallisuutta. Nimittäin marraskuun lopulla 2019 julkaistiin tämä Juha Typön (siis Typpö) mielipidekirjoitus. Vuodenvaihteen tienoilla taas, kun toimittajat listasivat vuoden parhaita,
muistaakseni Jussi Alrothin Juha Typön osuus oli otsikoitu jotenkin näin: Pelit vakuuttivat asemansa kahdeksantena taiteena.
Koko tuo höpinä kahdeksannesta, yhdeksännestä tai pelien kohdalla sitten vissiin kymmenennestä taiteesta kalskahtaa kyllä minun korvaani hieman vanhanaikaiselta. Itsehän en arvosta ns. taiteen leimaa pätkääkään. (Ajattelen että se teoksen merkittävyys on kiinni enemmän tekijästä ja teoksesta kuin formaatista.) Mutta ilmeisesti se pelipuolella (ja muutenkin uusien alojen harrastajille) joillekin on tärkeä juttu(?).
Edit: Kirjoittajan nimi korjattu
-
Ainakin Hesarin perusteella sarjakuva nyt ei ole kuin korkeintaan vähäinen osa kirjallisuutta. Nimittäin marraskuun lopulla 2019 julkaistiin tämä Juha Typön (siis Typpö) mielipidekirjoitus. Vuodenvaihteen tienoilla taas, kun toimittajat listasivat vuoden parhaita, muistaakseni Jussi Alrothin osuus oli otsikoitu jotenkin näin: Pelit vakuuttivat asemansa kahdeksantena taiteena.
Koko tuo höpinä kahdeksannesta, yhdeksännestä tai pelien kohdalla sitten vissiin kymmenennestä taiteesta kalskahtaa kyllä minun korvaani hieman vanhanaikaiselta. Itsehän en arvosta ns. taiteen leimaa pätkääkään. (Ajattelen että se teoksen merkittävyys on kiinni enemmän tekijästä ja teoksesta kuin formaatista.) Mutta ilmeisesti se pelipuolella (ja muutenkin uusien alojen harrastajille) joillekin on tärkeä juttu(?).
Ikävä kyllä moni taiteenlaji on jo saavuttanut sen korkeimman mahdollisen huippunsa...ainakin ihmisen kohdalla. Pitkään aikaan ei ole tullut mitään mullistavaa.
Peleissä vielä on parantamisen varaa...vielä pystytään tekemään hienompia pelejä ja niiden grafiikka on silmiä hivelevää. No suurimmaksi osaksi tuokin on vain tekniikkaa ja tietokoneella piirretään nämä pelien maisemat, hahmot ja muut. Tämänkin tekee tulevaisuudessa tietokone, joten se siitä taiteesta.
Itse ajattelen, että tietokoneen tekemää ei voi sanoa taiteeksi...sitä ei ole ihminen tehnyt vaan tietokone.
Sarjakuvissakin vielä osataan piirtää...maalaustaiteessa tuota ei enää ole. Katsotaan nyt tätä nykyistä maalaustaidetta...piirrellään viivoja sikin sokin taululle ja lätkästään 50000 euroo hintalappu kylkeen. Tämä on sitten taidetta...joopa joo.
Arkkitehtuurissa...osaako kukaan nimetä yhtään arkkitehtia 2000-luvulta, jonka talot olisi hienoja katsella???
Elokuvissa vielä jotain osataan tehdä ja uskoisin ettei huippua ole vielä saavutettu, mutta sielläkin on paljon semmoista, joka ei edes kehtaa sanoa elokuvaksi. Valitettavasti piirretyt eli animet...tietokoneella renderöityjä. Kyllä ne vanhat käsipiirretyt on paljon parempia...tässäkin menty takapakkia.
Nykymusiikki kaikkine rappeineen...uuuhh!
Minä uskon, että kirjallisuudessa, ehkä teatterissa, elokuvissa, sarjakuvissa ja peleissä on vielä jotain saavutettavaa. Muut on sitten jo menettäneet pelinsä, jos ei ihmiskunta jotenkin ryhdistäydy.
Ihan hyvä, jos tulee uusia taiteita, koska vanhat taiteet on jo suurimmaksi osaksi pilattu tai tehty semmoisiksi, ettei ne enää kiinnosta ketään.
Olisi hyvä, että ihminen lopettaisi tämän pelkistyksen ja alkaisi tekemään taidetta, joka vaatii ihmiseltä harjoittelua, lahjakkuutta...semmoista mitä ei tavallinen kadulta reväisty ihminen pysty tekemään. Nykyaika on liian hetkistä...oikea taide tarvitsee aikaa ja taitoa. Joskus haluaisin mennä takaisin menneisyyteen...aikaan jolloin taide oli paljon hienompaa kuin nykyään...aikaan kun kaikki tehtiin oikein.
-
Tekis kyllä mieli heittää Typölle palautetta, semminkin kun kovin moni peli joko ammentaa sarjakuvista tai perustuu sarjakuvaan. En tiä jaxanko.
Timo
-
Tekis kyllä mieli heittää Typölle palautetta, semminkin kun kovin moni peli joko ammentaa sarjakuvista tai perustuu sarjakuvaan. En tiä jaxanko.
Timo
Typpöhän tuossa lähinna kaiuttaa Juho Kuorikosken Pelimanifesti -kirjan ideaa. Eli palaute Kuorikoskelle, että korjaa tekstejään toiseen painokseen. :-)
(Mutta siis luonnollisesti tuo kuitenkin menee Typön piikkiin...)
-
Typpöhän tuossa lähinna kaiuttaa Juho Kuorikosken Pelimanifesti -kirjan ideaa.
Äh... totta.
Timo
-
Kun nyt asia herätti mielenkiintoa niin kaivoin vielä tuon 31.12. Kulttuurisivuilla julkaistun pätkän esiin. "Syytin" aiemmin tästä toista henkilöä, mutta näkyykin olevan sama sälli asialla kuin aiemmin.
Jutussa myös vastinetta Darth Mikalle siitä mitkä asiat yleensä tekevät taiteesta taidetta. Kyse on siis muustakin kuin teknisestä osaamisesta ja ns. taiteellisesta lahjakkuudesta.
Tässä vielä linkki Sarjakuvaseuran tuottamaan manifestiin jonka alussa muistutetaan että mitä ne 6-8 taiteen aluetta sitten olivatkaan.
Apuraha- ja museo/toimitilapuolella asia on konkretisoitunut jo vuosia sitten. Siellähän mm. sirkuslaiset ovat olleet sitä mieltä että taidettahan tässä tehdään. Typpökään ei mainitse onko se seitsemäs taide sitten hänen mielestään valokuva vai mikä?
Kiistämättä mitenkään pelien ansioita palaan vielä edellisen kirjoitukseni pointtiin. Pöhköä (varsinkin taiteen kyseesä ollen) koko moinen jaottelu, laskeminen tai taiteenalojen paremmuus/olennaisuusjärjestykseen laittaminen.
(http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=dlattach;topic=158.0;attach=40167;image)
-
Lainaan huvikseni vanhaa blogitekstiäni (https://timoronkainen.net/2015/08/24/vanhojen-tekstien-perkausta/), koska en jaksa ajatella uudestaan.
Pelien täytyy olla kymmenes taide, koska Olavi Paavolainen antoi kahdeksannen paikan radiokuunnelmalle. Paavolaisen auktoriteetti tässä asiassa ei vain taida yltää maamme rajojen ulkopuolelle.
-------------------:
Varhaisen elokuvateoreetikon Ricciotto Canudon (1879–1923) mukaan elokuva olisi seitsemäs taide – kuuden aiemman ollessa antiikin muusien (ei peruna-) suojeluksessa. Sarjakuvat-kirjan kirjoittajat Heikki Kaukoranta ja Jukka Kemppinen otaksuivat ranskalaisten nimenneen chansonin kahdeksanneksi, Olavi Paavolainen antoi tämän sijan radiokuunnelmalle, puhuen sokeasta muusasta. Ranskalaiset sarjakuvantutkijat nimesivät sarjakuvan yhdeksänneksi 1960-luvun alussa.
Sarjakuvataide toimii tekijöidensä itseilmaisun välineenä siinä missä muutkin taiteet. Sarjakuva välittää tunteita ja intohimoja, se viestii ja herättää ajatuksia.
Tämä “yhdeksäs taide”, kanavoi tekijöidensä intohimoja ja herättää niitä lukijoissa aivan siinä missä maalaus tai romaanikin, vaikka sarjakuva onkin tunnustetuista ilmaisumuodoista nuorin. Sellaisena se myös hakee paikkaansa taiteen kentässä laajemmin ja mahdollistaa joustavan dialogin perinteisten taiteiden kanssa.
---------
Timo
-
Sarjakuvasta yhdeksäntenä taiteena olen kyllä kuullut puhetta (ranskalaiset aloittivat mutta muistan myös joitain vuosia sitten aktiivisen nettisivuston NinthArt...)
Mutjoo, pelit ovat ihan viime vuosina kyllä aktiivisesti kehittäneet ilmaisuaan (siis ihan muillakin tavoilla kuin jollain grafiikan laadulla tms, se olisi sama kuin sarjakuvan taiteellisuus riippuisi siitä miten hyvin se on piirretty...) siinä määrin että niitä voi alkaa tarkastella myös taiteena (mikä ei ole ollut mikään selviö pitkään, mm. urheilusuorituksia ei tavata pitää taiteena ja edes go, jonka ympärille on aiemmin muodostunut korkeimmin kehittynyt kulttuuri, ei kuitenkaan ole pelaajien itseymmärryksessä tullut taiteeksi määriteltyä).
Mutta taidelajien numerointi on lopulta tosiaan, no, vähän hassua :)
Ja siitähän kyllä olen jo pitkään marmattanut jos sarjakuvat lasketaan vain yhdeksi kirjallisuuden alalajiksi (ja siitä syystä olen vastustanut esim. kirjallisuuspalkintojen tai edes niiden ehdokkuuksien jakamista sarjakuville...)
-
Mutta taidelajien numerointi on lopulta tosiaan, no, vähän hassua :)
No niistä muusista (ei edelleenkään peruna-) se tulee tietty. Yhteensä yhdeksän, koska eri tieteilläkin oli omansa. En nyt muista mitkä, enkä jaksa kaivaa tähän. Mutta eipähän niitten joukossa ole rakennustaidetta tai muita sellaisia. Kyllä taiteiden määrä ja kirjo on isompi.
Timo
-
Typpö näkyi antaneen Hesarin arvostelussaan Helene Schjerfbeck-leffalle kaksi tähteä "koska se oli tylsä". Muutenhan elokuvaa on kehuttu. En ole rainaa nähnyt, mutta tässä on taas yksi HS-kriitikko jonka kirjoituksia tulee seurattua normaalia kriittisemmin.
-
Typpö näkyi antaneen Hesarin arvostelussaan Helene Schjerfbeck-leffalle kaksi tähteä "koska se oli tylsä". Muutenhan elokuvaa on kehuttu. En ole rainaa nähnyt, mutta tässä on taas yksi HS-kriitikko jonka kirjoituksia tulee seurattua normaalia kriittisemmin.
Itse pidin Helenestä. Olihan siinä tunnelmontia ja kuvallista maalailua, mutta sopiihan se aiheeseen. Rakkaustarinahan se oli, rakkaudesta toisiin ja taiteeseen.