Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Toimintasarjakuvat => : Lurker 13.12.2009 klo 16:27:36
-
Otsikko taisi olla kiinnostava?
Aihe löytyi Robot 6:lta, joka pohti DC:n uutta Earth-1-sarjaa ja sitä vastustusta, (http://robot6.comicbookresources.com/2009/12/does-no-one-want-to-visit-earth-one-an-editorial-musing-of-sorts/) joka netissä on noussut.
Koluminin lopussa löytyy monta linkkiä, joissa julistetaan, että nyt riitti, ei enää supersankareita, kiitos ja hyvästi.
4thletter! (http://www.4thletter.net/2009/12/i-used-to-love-h-e-r/), Digital Femme (http://www.digitalfemme.com/journal/index.php?itemid=957) ja Geniusboy Firemelon (http://geniusboyfiremelon.blogspot.com/2009/12/splash-page-are-mainstream-comics.html) kaikki kuittailevat hyvästi viittahemmoille.
Täytyy myöntää, että itselläkin on alkanut olla samansuuntaisia tuntemuksia. Ei niitä enää vaan jaksa, jotenkin aika on ajanut mokomista hiukan ohi. Vielä sitä tulee joskus selailtua jotain DC:n uusinta, Marveleita ei enää aikoihin. Ne ovat jotenkin vain kuvia paperilla ilman mitään tunnetta ja mielenkiintoa...
Kvaakissa on keskusteltu viime aikoina innolla mangasta ja eurosarjakuvasta, Ken Parkerista ja Demianista sekä monista erinomaisista kotimaisista sarjakuvista. Toki supersankareistakin keskustellaan, mutta se keskustelu tuntuu niin joutavalta, ikään kuin todesta otetulta leikiltä. IMHO. Älkää loukkaantuko. Olen itsekin joskus lumoutunut Batmanista ja Hämmästyttävästä Hämähäkistä. En vain enää tavoita sitä ihmeen tuntua, en sitten millään.
-
no niinpä... saanko minä sitten aloittaa "taidesarjakuva on perseestä!" ketjun?
Miten tuon ottaa, niin DCltä kuin Marvelilta löytyy lukuissia fiksuja sarjoja ja Imagelta monta, upea Invincible ja alati loistava The savage dragon.
Todesta otetulta leikiltä? Niin, sitä kutsutaan fiktioksi.
Mieleen tulee aina kuinka eräs naikkonen puhui miten tyhmiä nämä scifijutut on, ihan älyttömiä millä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
kysyin että mikäs sitten on sellaista todellisuuden kanssa tekemisissä olevaa?
vastaus oli "Pretty Woman"
lajityyppinä supersankarit eivät ole kuolemassa joidenkin toiveista huolimatta.
-
Ja kaikki varmaan huomaavat, että Lurker pyrkii virittämään samanlaista keskustelua kuin manga- ja euroalueillakin on.
Näin juuri. Aika on kypsä, kuten moni lukijakin. Totta on, että uudistuksia on riittänyt. En ole silti ollenkaan varma, saadaanko niillä uusia lukijoita. Pikemminkin pidetään epätoivoisesti kiinni vanhoista.
Uusia lukijoita saadaan uusilla ideoilla. DC:n Vertigo sisältää paljon ykköslaatua, mutta eipä sieltä sitten niitä supersankareita juuri löydykään. Kaikenlaisia antisankareita kyllä.
Fiktiota tietty on kaikki tuo. Ei siinä mitään. Mutta hyvä fiktio tuntuu todelta.
-
Jenkkisarjakuva vammautui vakavasti sisältöä rajoittavan Comics Coden ja kustantajien toiminnan vuoksi. Käsittelin tätä artikkelissani (http://kvaak.fi/naytajuttu.php?articleID=1288).
Nyt sisältö on vapautunut, mutta henkisesti supersankarisarjakuva uudistumispyrkimyksistään huolimatta on menneisyydessään kiinni. Sellaisena sillä ei ole juuri tarjottavaa muille kuin nuorille pojille.
Sisällön lisäksi suurin jenkkisarjakuvaa kahlitseva seikka on lehtiformaatti. Parikymmensivuinen lehti on massateollisuuden tuote, luovaan mediaan se soveltuu huonosti. Tässä mielessä olen ollut tyytyväinen kokoelman mittaisiin tarinakaariin. Kenties tarinat tulevaisuudessa suunnitellaan täysin kokoelmien ehdoin ja vain editoidaan lehdiksi, ei päinvastoin.
Lehden suosiota selittää osin sen helppous uusille kustantajille: tuotteen panostuksiin sijoitetut rahat saadaan tuottamaan mahdollisimman nopeasti ja tuotteen elinvoimasta saadaan lukuja samaten.
-
Nyt sisältö on vapautunut, mutta henkisesti supersankarisarjakuva uudistumispyrkimyksistään huolimatta on menneisyydessään kiinni.
Tätä supersankareitten hohdon himmentymistä on vaikea analysoida. Olen samaa mieltä kuin tämä herra...
Chad Nevett: (http://geoffklock.blogspot.com/2009/12/mainstream-comics-are-increasingly-lame.html) "Something is missing. I don't know what."
Haetaan analogiaa jostain muualta. Sama juttu kuin katsellessa Indiana Jonesia ja kristallikallon valtakuntaa. Jotain sellaista puuttuu, joka ennen oli, vaikka ulkoiset kuoret entisenlaiset ovatkin.
-
Uusia lukijoita saadaan uusilla ideoilla. DC:n Vertigo sisältää paljon ykköslaatua, mutta eipä sieltä sitten niitä supersankareita juuri löydykään. Kaikenlaisia antisankareita kyllä.
aika paljon Vertigon puolelta löytyy sitä silkkaa ulostettakin.
Otetaan Fables, Preacher, 100 bullets ja Hellblazer pois yhtälöstä niin käteen ei paljoa jää.
Indiana Jonesin viimeisimmällä on hyvin vähän edeltäjiensä kanssa tekemistä, sama kuin Star Warsin uusilla osilla 1 ja 2.
totta kuoret voivat olla samannäköiset, mutta siihen se jääkin.
Sisällön lisäksi suurin jenkkisarjakuvaa kahlitseva seikka on lehtiformaatti. Parikymmensivuinen lehti on massateollisuuden tuote, luovaan mediaan se soveltuu huonosti. Tässä mielessä olen ollut tyytyväinen kokoelman mittaisiin tarinakaariin. Kenties tarinat tulevaisuudessa suunnitellaan täysin kokoelmien ehdoin ja vain editoidaan lehdiksi, ei päinvastoin.
Lehden suosiota selittää osin sen helppous uusille kustantajille: tuotteen panostuksiin sijoitetut rahat saadaan tuottamaan mahdollisimman nopeasti ja tuotteen elinvoimasta saadaan lukuja samaten.
en oikein osaa päättää onko sinulla ADHD vai meneekö tuo insinööriyden piikkiin. Sovitaan nyt sitten että lehtiformaatista ei vain ole yksinkertaisesti tarinankerrontaan.
Ja teiltä uupuu yhä ketjut "aika ajoi lännensarjakuvasta ohi" "strippisarjakuva on historiaa" sekä "suomalaista sarjakuvaa ei enää lueta"
-
Ja teiltä uupuu yhä ketjut "aika ajoi lännensarjakuvasta ohi" "strippisarjakuva on historiaa" sekä "suomalaista sarjakuvaa ei enää lueta"
Mutta kun ne ketjut olisivat väärin nimetyt.
Lännensarjakuva otti ajan kiinni!
Tex Willer ja Ken Parker lienevät nyt Suomessa suositumpia kuin koskaan.
Suomalaista sarjakuvaa luetaan enemmän kuin koskaan!
Sitä Suomi lukee.
Supersankarit sen sijaan, niin no, ainakin elokuvia niistä käydään katsomassa. Älkää ymmärtäkö väärin. Haluaisin, että yhä ilmestyisi erinomaisia supersankarisarjakuvia.
-
Mutta kun ne ketjut olisivat väärin nimetyt.
Lännesarjakuva otti ajan kiinni!
Tex Willer ja Ken Parker lienevät nyt Suomessa suositumpia kuin koskaan.
Suomalaista sarjakuvaa luetaan enemmän kuin koskaan!
Sitä Suomi lukee.
Supersankarit sen sijaan, niin no, ainakin elokuvia niistä käydään katsomassa.
Pyh ja pah.
Tex Willer ja Ken Parker olivat tuossa välilläkin suosittuja ja osalle ne ovat yhä kaikesta todistusaineistosta huolimatta jatkuva hämmentyneisyyden aihe ja ovat esimerkkitapauksia siitä että laadun sijasta julkaista käsittämätöntä rapaa.
Niitä(kään) ihmisiä ei voi auttaa.
Suomalaista sarjakuvaa luetaan vain osin. B. Virtasen, Viivin ja Wagnerin ja Kiroilevan Siilin lisäksi muiden myynti ei yletä edes tennarinnauhoihin.
Kaikki nuo ketjut ovat yhtä osuvia ja kypsiä valikoimiltaan kuin BDn, Mangan ja tämä nimenomainen ketju.
-
Tätä supersankareitten hohdon himmentymistä on vaikea analysoida.
Kun nyt puhutaan meidän kaltaisistamme aikuisista, kyse taitaa olla vain yksinkertaisesti siitä, että työn, perheen ja niitä pienempien arkirutiinien, asuntolainan hoidon ja auton määräaikaishuollon myötä supersankarisarjakuvien teemat ovat jääneet kauas taakse. Ne eivät yksinkertaisesti enää puhuttele. Samaa voi sanoa elokuvista, puolet ovat sellaista teinipelleilyä, jossa on yksi kohta jossa näteillä tytöillä peba heiluu ja loppu on niin maan mahdotonta toimintaa ilman älykästä juonta.
Hetken jännitys tai todellisuuspako ei sekään oikein houkuta, kun opiskeluhuolet ym. ovat jääneet kauan taakse. Tahtoisinko oikeasti lentää? Lomalle tarvittavat tavarat eivät enää mahdu selkäreppuun ja kuinka muu perhe saadaan kyytiin. Lentämällä kyllä säästyisi aamuruuhkalta, mutta mennä nyt lentämällä töihin? Typerä ajatus. Ja mitä sitten kun sataa lunta? Pitäisikö käyttää moottoripyöräilijän varusteita (ja talvella pilkkihaalaria) ja ottaa vaihtovaatteet mukaan? Pysyykö kravatti kiinni kravattineulalla, koska olisi ikävää, jos sellainen rätti heiluisi pitkin naamaa lentäessä. Kovin epäkäytännöllistä tuo lentäminen kyllä kaiken kaikkiaan on.
Keskiluokkaistuneen, keski-ikää kasvavalla nopeudella lähestyvän miehen suurin haaste on taistelu sydän- ja verisuonitauteja vastaan. Entä jos olisin supervoimakas, millä salilla on sellaiset kymppitonnin painot? Ottaisin ennemmin supervoiman, joka suojaisi huonoilta elämäntavoilta ja sydänkohtaukselta. Tai sitten on otettava itselle vaimo. Ja sitten tarvitsisin sellaisen supervoiman, joka takaa työpaikan, kun on täyttänyt yli viisikymmentä vuotta.
Elämästä on tullut hyvin, hyvin hidasta kolmenkympin jälkeen, eikä parinkymmenen sivun mittainen turpakäräjä oikein riitä tasapainottamaan sitä.
Aina toisinaan supersankaritarinoita tuottavat lahjakkaat tekijät, joilla on loistavia ideoita, mutta muutoin on yhä vaikeampaa muistaa, miksi lehdet olivat aikanaan niin rakkaita. Ryhmä-X-lehden olen ostanut vuodesta 1984, mutta Grant Morrison on jäänyt viimeisten kymmenen aikana mieleen. Yhtään numeroa en ole lukenut kahta kertaa.
Tästä ketjusta tuskin riittää jutun juurta, Suomessa supersankarisarjakuvan paikka on kirjakaupoissa, kovakantisia julkaisuja ostavat nyt samat kolmekymppiset miehet, jotka poikina tutustuivat Marvelin ja DC:n sankareihin 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa, kasvoivat niistä ulos 90-luvun puolessa välissä ja nyt etsivät opiskelupaineissa ja uraputkessa menetettyä nuoruuttaan. Kuten minä etsin.
Oikeasti tahtoisin, että voisin ostaa joka kuukausi neljä lehteä sarjakuvaa, jotka olisivat jännittävin ja hauskin asia aina siihen, kunnes tulisi taas seuraava kuukausi. Ja sitten käyn nukkumaan, että jaksan huomenna lähteä työreissuun ja illalla vetää salitreenin.
en oikein osaa päättää onko sinulla ADHD vai meneekö tuo insinööriyden piikkiin.
Koetan vähentää Kvaakissa viettämääni aikaa kirjoittamalla viestit tajunnanvirtana, mikä tietysti vähentää viestien tasoa. Ajatuksieni tasoa tosin ei ajan kanssa korjata.
-
...että laadun sijasta julkaista käsittämätöntä rapaa.
Tarkoitatko siis tällä tosiaan Ken Parkeria vai ymmärsinkö väärin?!? Jos kioskilla pitää tehdä valinta Ken Parkerin ja Hämähäkkimiehen välillä, niin tiedän kyllä itse, kumman kaa haluan olla. Sanoit kyllä, että osalle ne ovat rapaa. Kelle osalle?
Poikkeukset muuten vahvistavat säännön: All-Star Superman sai hetkeksi vanhaankin taas liekin. Tosin sekin tuntui kryptonilaiselta superhypnoosilta ja jälkeenpäin olen kysynyt itseltäni: huijattiinko minua?.
-
Minä en mutta Kyllä on niitä joille kaikki lännensarjakuva, upea Ken Parker ja laadukas Tex Willer mukaanluettuna on ihan sitä itseään.
Ja juuri sellaisen olon sain alunperin tästä ketjusta.
Myönnän supersankarigenressä on paljon sitä missä mennään niin syvältä missä aita on matalin että maahan on kynnetty erittäin syvä taisteluhauta siihen kohtaan.
Onko kaikki sitten umpisurkeaa?
ei.
-
Minä en mutta Kyllä
(...)
Onko kaikki sitten umpisurkeaa?
ei.
Curtvile, en vaan ymmärrä mitä tarkoittelet. Sinä kirjoitat kuin Paavo Haavikko! Mikä on siis kehu. Mutta kun en pysy mukana, minä onneton.
-
Curtvile, en vaan ymmärrä mitä tarkoittelet. Sinä kirjoitat kuin Paavo Haavikko! Mikä on siis kehu.
Siis kumpaa? Münchhausenin aikaista vai tätä parin viime vuoden kirjoittaja Haavikkoa?
Ongelma on että monelle on jäänyt vain ulkoinen kuori, elokuvasovitusten yksinkertaistava versiointi genrestä , esille.
Eli se kaikkein pahin neonsukkahousuisten miesten hakkauskisa ilman minkäänasteista metatasoa tai kosketuspintaa muuhun kuin omaan sisäiseen "logiikkaan"
Sarjakuvista iso osa sortuu saman kaavan tukemiseen.
Ja selventääkseni kantaani: on olemassa ihmisiä jotka eivät osaa ajatella valmiiden karsinoiden ulkopuolella ja heille on turha yrittää edes ottaa malliesimerkkejä lajityypin mestarinäytteistä(oli kyseessä sitten Ken Parker tai Astro City) koska ennakkopäätös on jo tehty ja sitä ei muuteta suotta vaikka lukemalla noita mallitapauksia.
Supersankarien lukijakunta kasvaa sangen hitaasti johtuen saatavuusongelmista. Suomessa on X-men ja Hämähäkkimies ei käytännössä muita satunnaisten spesiaalien lisäksi.
sekin on enemmän kuin vaikkapa samuraisarjakuvien määrä suomessa mutta aivan kuten peruslukijalle on vaikea selittää Blade of immortalin hienoutta on yhtä vaikea kuin perustella että kyllä supersankareillakin on annettavaa ilman että kukaan muu on lukenut The Americania, Authoritya, tuoretta Ghost rideria jne.
Ja silloinkin päätyy usein hakkamaan päätä seinään.
Vertautuu käymääni keskusteluun äärivegaanin kanssa jossa vastapuoli väitti että ruokavalio ilman lihaa on monipuolisempi kuin ruokavalio jossa sitä on.
-
Supersankarien lukijakunta kasvaa sangen hitaasti johtuen saatavuusongelmista.
Harvoin on aihetta sanoa tätä sinulle mutta optimismisi on ilahduttavaa.
-
Harvoin on aihetta sanoa tätä sinulle mutta optimismisi on ilahduttavaa.
totta.
Mutta kun miettii miten paljon materiaalia, siis sitä hyvääkin on niin on sääli(sairaudentila sekin) huomata miten vähän sitä on saatavilla.
Varsinkin käännettynä.
Tässä tulee mukaan kaanon. Jos Vihreän nuolen uusin kaari käsittelee koko aiempaa hahmon historiaa(jota ei meillä ole nähty) ja viittaa siihen ja enimmällä osalla on vain kysymys "Kuka?" niin on ymmärrettävää ettei siitä tehdä yksintein viisivuotista julkaisusopimusta, myi tai ei.
Mikä johtaa siihen ettei ko.teosta julkaista joten siihen ja sen juonenkäänteisiin pohjaavia tarinoita on turha julkaista.
-
Tässä tulee mukaan kaanon.
Kuka menettää yöunensa, jos Vihreän Nuolen Suomennoksessa ei viitata edellisiin, Suomentamattomiin tarinoihin? Painotekninen kumi käteen, ja eikun editoimaan tekstejä. Mutta tästä lisää jatkumo ketjussa...
All-Star Superman sai hetkeksi vanhaankin taas liekin. Tosin sekin tuntui kryptonilaiselta superhypnoosilta ja jälkeenpäin olen kysynyt itseltäni: huijattiinko minua?.
Kyllä. All-Stars Supermanin loppu oli karmeaa soopaa. All-Starsin on tarkoitus olla luovuuden vapauttaja, mutta johtuen DC:n ( tai lukijoiden ) hoputtelusta muuttuu painostettu kirjoittaja (tai kuvittaja) laiskaksi. All-Starsin toinen rajoite luovuudelle on, että jokaiselle hahmolle pitää olla juuri se kaksitoista osaa.
Aina toisinaan supersankaritarinoita tuottavat lahjakkaat tekijät, joilla on loistavia ideoita, mutta muutoin on yhä vaikeampaa muistaa, miksi lehdet olivat aikanaan niin rakkaita.
Miksi Da Vinci koodi, Taru Sormusten herrasta ja Cthulhu kiinnostavat lukijoita?
Se että ne ovat mytologiaa. Mytologiat, jumalat yms. ovat aina olleet ihmisille tärkeitä. Ihmisille voi kertoa miehestä joka lentää, kunhan se on kerrottu kuten tarustot ja mytologia, he uskovat että se mies todella lentää. Supersankarisarjakuva on kerrottu kuten tarustot ja mytologia. Siinä on poweria.
Nykyään moista ei enää kuitenkaan nähdä. Mytologiapohjaisen supersankarisarjakuvan suurin ikoni, Teräsmies, saa osakseen vain vanhojen tarinoiden "remakejä". Grant Morrisonin kaltaiset lahjakkuudet osaavat kuitenkin pitää silloin tällöin homman tuoreena. Morrison ja Gaiman yhdistävät mytologiaa ja satua, ja näin syntyy tuore mielikuva.
-
Kuka menettää yöunensa, jos Vihreän Nuolen Suomennoksessa ei viitata edellisiin, Suomentamattomiin tarinoihin? Painotekninen kumi käteen, ja eikun editoimaan tekstejä. Mutta tästä lisää jatkumo ketjussa...
Jatketaan tuolla toki mutta tuo on ongelma.
Ennemmin se pari kolme sivua lisää joissa referoidaan tapahtumat vaikka miten sinnepäin heittäen kuin että revitään hatusta asioita tai ollaan selittämättä tätä asiaa tai juuri tuo editoidaan asia jonnekin hevon...
Miksi Da Vinci koodi, Taru Sormusten herrasta ja Cthulhu kiinnostavat lukijoita?
Se että ne ovat mytologiaa. Mytologiat, jumalat yms. ovat aina olleet ihmisille tärkeitä. Ihmisille voi kertoa miehestä joka lentää, kunhan se on kerrottu kuten tarustot ja mytologia, he uskovat että se mies todella lentää. Supersankarisarjakuva on kerrottu kuten tarustot ja mytologia. Siinä on poweria.
Tämä on olennainen viehäte supersankareissa.
Myytit eivät silti rajoitu vain jumaluuksiin vaan myös niihin jotka uskaltavat uhmata jumalia.
Usein kuultu peruste että supersankarigenre on äärimmäisintä vaihtoehtosarjakuvaa pitää paikkansa: sinun on hyväksyttävä monia lainalaisuuksia alkaen fysiikan laeista ja biologisista epätodennäköisyyksistä.
Mutta kuten monilla uskovaisilla(minä olen virallisena pakanana huono esimerkki) on genren lukijakunnalla kuitenkin tärkeämpää superin sijasta se sankaruus.
on helppoa uskoa että mies tai nainen voi lentää.
On paljon vaikeampaa uskoa että hän olisi valmis uhrautumaan muiden puolesta, toimimaan moraalisesti oikein oli vallitseva yhteiskunnallinen normi tai opettettu sosiaalispsykologinen malli mitä tahansa.
se on suurempi kynnyskysymys.
voima on siinä että rikkoo Actonin lauseketta vastaan.
Mitta sanontaa lainanten: "ihmisen mitta ei ole mitä hän tekee vaan mitä hän tekisi voisi selviäisi siitä ilman seuraumuksia"
lajityyppi on sen vanki.
-
Hetken jännitys tai todellisuuspako ei sekään oikein houkuta, kun opiskeluhuolet ym. ovat jääneet kauan taakse. Tahtoisinko oikeasti lentää? Lomalle tarvittavat tavarat eivät enää mahdu selkäreppuun ja kuinka muu perhe saadaan kyytiin. Lentämällä kyllä säästyisi aamuruuhkalta, mutta mennä nyt lentämällä töihin? Typerä ajatus.
Luulen, että moisella kyvyllä saisi nykyistä mukavamman työn itse kukin?
Minua ei haittaa eskapismi, päinvastoin, se on hauskaa. Sen sijaan supersankarisarjakuva on lajityyppinä tarjonnut yleisesti hyvin lapsellisen näkemyksen aiheesta – sitä lukevat lähinnä lapset ja niistä kasvaneet mieslapset, jos saa sanoa rumasti. Kaikenlisäksi se on vielä niin tarkkaan määritelty, "tyypit saavat voimia joita muilla ei ole, pukeutuvat hassuihin trikoihin, ottavat käyttöön salanimen, ottavat vuodesta toiseen yhteen samojen superkonnien kanssa". Näin tarkan genren nimeäminen olisi jopa huvittavaa, ellei se olisi niin suosittua.
Ei siinä mitään, saahan silläkin tavalla hyvää sarjakuvaa aikaiseksi. Silti esimerkiksi Warren Ellisin ja Paul Duffieldin Freakangels (http://www.freakangels.com/) on mainio juuri siksi, että se näyttää mitä ihan oikeasti voisi tapahtua, jos ryhmällä nuoria havaittaisiin yliluonnollisia kykyjä.
-
Teräsmiehen pojassa oli aikoinaan enemmän ideaa, kekseliäisyyttä, surrealismia ja kasvukipujen kuvausta kuin mitä toivoa saattoi. Huvittavia ja lapsellisia tarinoita, totta kyllä, mutta silti niissä oli "sitä jotain". Mutta se on mennyttä, se oli silloin se, viattomuuden aikana.
Ks. kuva alla. Kuussa Teräspoika haisee omituiselle...
-
Otsikon väite on virheellinen, mutta todistus ei mahdu marginaaliin. Kaksi pientä huomiota sen sijaan mahtuu:
1. The Golden Age of superheroes / science fiction / [fill in the blank] is twelve.
2. Joss Whedonin Astonishing X-Men oli Chris Claremontin X-Men tehtynä oikein. Päinvastaisen trendin näkevä on vain lukenut vääriä sarjiksia.
-
Teräsmiehen pojassa oli aikoinaan enemmän ideaa, kekseliäisyyttä, surrealismia ja kasvukipujen kuvausta kuin mitä toivoa saattoi. Huvittavia ja lapsellisia tarinoita, totta kyllä, mutta silti niissä oli "sitä jotain". Mutta se on mennyttä, se oli silloin se, viattomuuden aikana.
Invincible.
-
Ehkä nämä 10 sankaria pelastavat koko genren?
http://www.newsarama.com/comics/091231-ten-for-10-characters.html
Lepakkonainen vaikuttaa innostavalta.
-
Ehkä nämä 10 sankaria pelastavat koko genren?
Marvelman
Tässä on potentiaalia tulla pitkästä aikaa hyväksi universaalisesta jatkumosta riippumattomaksi hahmoksi, mikäli homma hoidetaan oikein, eikä jätkää laiteta Sentryn ja muiden ihmeheebojen sekaan. Tätä tärkeämpi on kuitenkin ennen kaikkea itseironia: Marvel on todistanut kykenevänsä tekemään pehmeästi camp henkistä supersankarisarjakuvaa yhä 2000-luvullakin. Niin kuin DC:kin. Tätä olisi nyt korkea aika hyödyntää. Lisäksi ajatus kunnollisesta ja isosta Brittiperäisestä sankarista on miellyttävä. Alan Mooren kaltaisille miehille kynä käteen, niin johan alkaa lyyti kirjoittamaan.
The Flash
Kaikista kehuista huolimatta vanhan Salaman paluu ei ole sujunut ihan niin miellyttävästi. Final Crisis oli loppuaan lukuunottamatta äärimmäisen tylsää ja huonolaatuista luettavaa, eikä Rebirth mini-sarjakaan tunnu toimivan yhtä hyvin kuin Hal Jordanin vastaava. Geoff Johns kuitenkin sai Blackest Night eventissä pyöritetty vanhasta rynnijästä sangen persoonallisen ja värikkään hahmon muihin samaa nimeä kantaviin verrattuna. Salama hahmojen vahvuus on alusta asti ollut yksittäisissä, asiansa osaavien, ja mielikuvitusrikkaiden kirjoittajien tarinoissa. Parasta hahmossa on, että tämä henkiinherännyt Salama, Barry Allen, on oikeastaan uudemman tuntuinen kuin tämän nuoremmat vastineet. Lisäksi supervauhdin avulla ajassa matkustaminen toimii hahmolla etevästi.
Batman
Vaikka Dick Graysonin tilapäiset Batman hölmöilyt eivät ole toimineet, ovat sivuhahmot kuitenkin nousseet korkealle. Damien Wayne on ollut kaikkien aikojen kiinnostavin Robin, Tim Draken Red Robin kuviot ovat tuoreempaa ja kiinnostavampaa luettavaa kuin yksikään 2000-luvun Indiana Jones yritelmä ja Gotham City Sirens on persoonallisin on-off sankareista kertova sarjakuva sitten World War Hulkin. Lisäksi on miellyttävää nähdä myös DC:llä "pahikset sankareina" leikkejä, sillä se oli myös tänä keväänä päättyvän Marvelin Dark Reignin parhaimpia puolia. Tältä näyttää Watchmenin perintö oikein käytettynä.
Kukaan tuskin todella haluaa nähdä Frank Millerin & Jim Leen All Star Batman & Robin The Boy Wonder kamaluuden päätöstä. Mutta Morrisonin hyrräävä mielikuvitus saattaa todella olla vuoden kohokohta. Eikä missään nimessä pidä unohtaa Geoff Johnsin Batman: Earth One:a. Lisäksi meillä saattaa olla tiedossa uusia kiinnostavia hahmoja Gothamiin, kuten Batmanin 80 sivuinen jätti viittasi.
Black Widow
Black Widow on nyt jo menneenä vuotena ollut jälleen niin monessa lehdessä, että jos jollakulla ei ala olla jo ähky olo, on tämän syytä tarkistaa sarjakuvaruokavalionsa, se nimittäin olla monelle meistä pelastus. Hahmosta ei kuitenkaan päästä eroon tänäkään vuonna. Päinvastoin. Missään tapauksessa ei voi kiistää, etteikö hahmosta saattaisi hyvinkin tulla vuoden naissankari itsenäisen ja vahvan luonteensa vuoksi.
Superman
Teräsmies oli viime vuonna pääasiassa vain ylipitkissä New Krypton kuvioissa, Blackest Nightissa tai Secret Originsissa. Tänä vuonna hahmo rysäyttää ensin omalla eventillään, mutta saattaa vihdoin ja viimein päästä takaisin omiin puuhiinsa omassa lehdessään. Vaikka hahmo onkin harrastanut sekavia rettelöintejä, on se yllättäen, ja kiistämättä pitänyt viime vuosina tuoreutensa, vaikka tarinoiden laadutkin ovat vaihdelleet, ja oman lehden on valloittanut Mol-Elin kaltainen tylsä, ankea ja pitkästyttävä tolvana.
Alkuperäinen Kostaja porukka.
Captain America, Iron Man ja Thor.
Kapun kohdalla tehtiin yllättävä, ja järkevä ratkaisu, ja tilapäisesti meillä on kaksi Kapua. Mutta vuoden suurin Marvelin ilotulituksen aihe on ne alkuperäiset, ainoat oikeat johtavat Kostajat jälleen yhdessä. Tämä pistää murskaksi ainakin neljä viime vuosikymmenen suurinta käännettä. Mutta minkäs teet: Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Tässä tapauksessa mies on Brian M. Bendis, joka on pistetty korjaamaan osin itse aiheuttamaansa, että Millarin väsäämää sotkua. Seitsemän pitkää vuotta omilla teillään oleva kolmikko on saattanut kuitenkin keksiä uusia metkuja, ja onhan niitä ikäväkin ollut. Jäämme siis odottamaan uusia...siis vanhoja...Kostajia.
-
Kaikilla merkittävillä ja merkityksettömillä supersankareilla on musertavan massiivinen historian painolasti niskassaan. Kaikki uudistumispyrkimykset ovat tuhoontuomittuja, mikään ei saa muuttua. Nostalgian voima vääntää aina kaiken takaisin ennalleen, kuolleet nousevat haudoistaan, avioliitot ja jälkeläiset unohdetaan. Ja taas ollaan niinkuin silloin onnellisella 70-luvulla, joka kerta vähän vaivautuneemmin.
Kai näitä voi tehdä välillä hyvinkin, mutta ei se näytä helppoa olevan. Reboottaus tai viimeisten 30 vuoden lehtien tuntemisen edellyttäminen eivät ole loistavia vaihtoehtoja. Reboottaukset epäonnistuvat aina, vaihtuvat kirjoittavat unohtavat mitä on "oikeasti" tapahtunut. Kakkosvaihtoehto toimii vain alati hupenevalle kohderyhmälle.
-
Tuota. Pirskatti. En tiedä joko joku kerkesi tänne sanomaan mutta...eikös esim. Sleeper ole mukamas "supersankarisarjakuvaa" ja otti siihen ihan omanlaisensa vinkeähkön näkökulman? Käsittääkseni kelpaa myös sellaisille lukijoille jotka eivät supersankareista niin perusta.
Myönnetään, sittemmin Brubaker on toistanut samaa kaavaa vähemmän originellisti siinä Marvelin yhressä joku tovi sitten tulleessa (Vigilante?) teelmässä joka maistui kyllä uudelleenlämmitetyltä velliltä.
Ehkäpä silti ratkaisu on ns. genrejen sekoittamisessa. Omaperäinen idea on aina omaperäinen idea, oli nk. alalaji mikä hyvänsä.
-
Tämä keskustelu (ja haiseminen) näyttäisi rajoittuvan amerikkalaisiin supersankareihin. Käsittääkseni genre voi edelleen hyvin esimerkiksi Japanissa ja Hongkongissa missä kohdeyleisönä on säilynyt se perinteinen
lapset pojat ja nuoret.
Aikojen muuttumisesta kertoo ainakin se että telkkarin ja elokuvien sankareilla on kaikilla (tyyliin Rambo, James Bond, Charlien Enkelit, showpainijat) kaikilla supervoimana ainakin haavoittumattomuus. Useimmilla myös lentokykyä ja yliluonnolliset voimat (puhumattakaan henkisistä kyvyistä kuten hoksottimista ja reaktionopeudesta ym.)
Ei supersankarius (tai sankarius yleensä) mihinkään häviä, se sukkahousuihin pukeutuminen ei vaan nykyään ole enää mikään kovin cool-juttu. Ehkä sillä pukuilulla aikanaan viitattiin salaisen hlöllisyyden lisäksi siihen että hahmot eivat jotenkin ole tästä maailmasta (siis tavallisia tallaajia), mutta kun pukeutumiskulttuurikin on hieman muuttunut sitten 30-40-lukujen.
Joku Watchmen oli olevinaan aikanaan se viimeinen supersankarisarjakuva (ja onhan niitä tabujen rikkojia ollut muitakin). Ei sen jälkeen olisi paljon mitään tarvinnut enää tehdä. Mutta kun takana on isojen yhtiöiden arvokkaat brändit, niin kyllä ne mehustetaan aivan katkeraan loppuun asti.
-
se sukkahousuihin pukeutuminen ei vaan nykyään ole enää mikään kovin cool-juttu. Ehkä sillä pukuilulla aikanaan viitattiin salaisen hlöllisyyden lisäksi siihen että hahmot eivat jotenkin ole tästä maailmasta (siis tavallisia tallaajia), mutta kun pukeutumiskulttuurikin on hieman muuttunut sitten 30-40-lukujen.
Olen jotenkin mieltänyt että syy noille värikkäille sukkahousuille olisi ollut se että näin tarinoiden päähenkilöt ovat helposti tunnistettavia.
-
Tämä keskustelu (ja haiseminen) näyttäisi rajoittuvan amerikkalaisiin supersankareihin. Käsittääkseni genre voi edelleen hyvin esimerkiksi Japanissa ja Hongkongissa missä kohdeyleisönä on säilynyt se perinteinen lapset pojat ja nuoret.
toki mutta eurooppaalisista ja aasialaisista sankareista ei saa sanoa että ne on supersankareita.
Keisarin nudismiharrastus ja sillai.
Lönkan arviossa asujen taustasta on vinha perä ja se puolestaan menee pulp-tarinoihin ja aiempaan penny dreadful kerrontaan.
Nykymerkityshän värikkäillä sukkiksilla on olla tunnistettava codex - visuallinen ilmiasu joka anataa ymmärtää että tietyt kerronnalliset lainalaisuudet pätevät = eskapistiset asiat ;lentäminen, psikyvyt, muukalaiset, scifitekniikka, magia jne ovat mahdollisuuksia siinä missä ihmissuhdekuviot, rikollisuus ja katastrofitkin.
myönnän, suurin osahan näistä tyytyy "värikäsasuinen tyyppii hakkaa toista, ensi kerralla eri syystä" juoneen.
Onneksi missään muussa lajityypissä ei syyllistytä kaavamaisuuteen tai sisällölliseen onttouteen ikinä.
Lurkerin linkkaama lista on suht ok mutta sen jo mainitun Invinciblen lisäksi tarjoaisin juurikin The Savage Dragonin joka auteurtyönä iskee melkein kaiken muun takaisin viime tiistaihin.
siinä vaiheessa kun melkein ainoa moite on että Erik Larsen pitää beatlesista mennään aika lujaa.
sarja tosiaan sisältää kaiken ja vielä keittiön tiskialtaan päälle.
Se on paitsi copyrightannut Jumalan ja Paholaisen sekä sivuhahmona Sonnan(periaatteessa hiekkamies mutta eri materiaalilla) ja päähenkilö on DCn Teräsmiehen tavatessaan kysynyt "mikä vamma saa pukemaan pikuhousut muiden vaatteiden päälle" tietää että kyseessä on samanlainen toisenlainen sarjakuva.
-
toki mutta eurooppaalisista ja aasialaisista sankareista ei saa sanoa että ne on supersankareita.
Paitsi jos ne on oikeesti supersankareita (http://kvaak.fi/naytajuttu.php?articleID=112) eikä sankareita.
Sukkikset ovat värikkäitä, koska halpa painotekniikka ei 1930-40 -luvulla parempaan pystynyt. Sadan prossan sinistä, punasta ja keltasta ja pari välisävyä kun värierottelu tehtiin käsin kalvoista ja rastereista. Jäi sitten perinteeksi. TV:ssä ja filmillähän se näyttää typerältä vaikka toimiikin sanomalehtitasoisesti painetulla sarjakuvalehden sivulla, kun kaikki muukin ympärillä on yhtä kirjavan väristä.
Timo
-
TV:ssä ja filmillähän se näyttää typerältä vaikka toimiikin sanomalehtitasoisesti painetulla sarjakuvalehden sivulla, kun kaikki muukin ympärillä on yhtä kirjavan väristä.
Minun mielestä sellainen sinisen ja punaisen yhdistelmä sukkiksissa näyttää yllättävän hyvälle filmilläkin.
-
Reboottaus tai viimeisten 30 vuoden lehtien tuntemisen edellyttäminen eivät ole loistavia vaihtoehtoja. Reboottaukset epäonnistuvat aina, vaihtuvat kirjoittavat unohtavat mitä on "oikeasti" tapahtunut.
Mutta miksi meillä olisi syytä olettaa, etteikö jokaisen eri raiteille menneen tarinan päätteeksi tulisi muutenkin reboot/retcon? Eikö sankareiden ole tarkoituskin vain selviytyä esitetystä "ongelmasta", niin, että tämän elämä palaa ennalleen?
"Viimeiset 30 vuoden lehdet" voi vilkaista alle 10min. Wikipediasta. Mutta lukutaidoton nuorisonhan ei sitä hallitse...
Myönnetään, sittemmin Brubaker on toistanut samaa kaavaa vähemmän originellisti siinä Marvelin yhressä joku tovi sitten tulleessa (Vigilante?) teelmässä joka maistui kyllä uudelleenlämmitetyltä velliltä.
Vigilante on DC:n, joten tuosta ei ainakaan ole kyse. Wikipedia?
Ei supersankarius (tai sankarius yleensä) mihinkään häviä, se sukkahousuihin pukeutuminen ei vaan nykyään ole enää mikään kovin cool-juttu.
Nykyään moiset ovat vaihtuneet nahkaan ja titaniumiin yms.
Mikään ei siis ole muuttunut.
Minun mielestä sellainen sinisen ja punaisen yhdistelmä sukkiksissa näyttää yllättävän hyvälle filmilläkin.
Katso ed. vast. siinä syy.
-
"Viimeiset 30 vuoden lehdet" voi vilkaista alle 10min. Wikipediasta. Mutta lukutaidoton nuorisonhan ei sitä hallitse...
No mutta se on tyhmää. Ihan kuin aloittaisi jonkun TV-sarjan seuraamisen kolmannesta kaudesta ja lukisi aiemmista vain synopsikset.
Kyllä minua vierastuttaa amerikkalaisissa supersankarisarjakuvissa nimenomaan ne järjettömän suuret kokonaisuudet. Eikös sekä Marvelin, että DC:n universumit (ja rinnakkaisuniversumit) ole olevinaan yksi suunnaton mötkäle, jossa kaikki sankarit ovat jossain vaiheessa tötöilleet keskenään ja koko suurta kokonaisuutta on sitten välillä boottailtu ja eroteltu ja yhdistelty rinnakkaisuniversumeja ja vieläpä mitä.
(Varsinkin harmittaa, että Batman on mukamas samassa universumissa kuin Teräsmies. Ei ole soveliasta. Batman on sentään cool. Ja kaiken lisäksi jopa Sandman. Tosin mitä olen lukenut (kaksi ensimmäistä Absolute-möhkälettä) ei siinä viittaritareita kovin monen ruudun aikaa näytetä.)
Eurosarjoissa on sentään yleensä yksi tai jokunen tekijä, jotka ovat pitäneet langat käsissään ja koko sarjan sisäinen jatkumo on jopa ihmisen ymmärrettävissä. Jopa Judge Dredd taitaa olla melko koherentti, vaikka onkin selvästi supersankari.
Onhan meilläkin toki Mustanaamio.
-
Mustanaamio onkin tietyssä mielessä aika toimiva esimerkki. No ok, se on sössitty tuhansin tavoin, mutta:
Mustanaamio seukkaa naisen kanssa (muutamia vuosikymmeniä), menee naimisiin, ottaa ottolapsen, keksii mistä lapset tulevat, saa lapsia. Missään vaiheessa ei ole vaimoa tapettu/herätetty henkiin/paljastettu avaruusolioksi/tms. Ei ole ollut tarpeen paljastaa mustanaamion olevan oikeasti viidakkojumaluus ja sen jälkeen äkkiä rebootata takaisin juurilleen.
70 vuotta historiaa takana, silti uusi lukija on satunnaisen lehden löytäessään mukana juonessa heti toisella sivulla. Ilman wikipediaa tai salapoliisintyötä.
Mustanaamio ei muuten ole supersankari, eivätkä ole myöskään Judge Dredd tai James Bond.
-
Ongelmiahan amerikkalaisissa supersankareissa on loputtomuus, vaihtuvat tekijät ja universumi, jossa seikkailee useamman eri sarjan hahmoja. Poikkeuksena näihin on esim. Watchmen, joka kyllä mielestäni on enemmänkin sarjakuva supersankareista kuin supersankarisarjakuva.
Näistä syistä Hämähäkkimiehen kaltaiset melodramaattiset jatkuvajuoniset sarjat toimivat lopulta huonommin kuin parhaat Batman-tarinat, joissa keskitytään ihmissuhteiden sijaan rikosten ratkomiseen. Jos Hämähäkkimiehen juonenkäänteet olisivat lopullisia ja sarjalla olisi jossain vaiheessa kunnon loppu, niin mahdollisesti en olisi tympääntynyt siihen.
-
Paitsi jos ne on oikeesti supersankareita (http://kvaak.fi/naytajuttu.php?articleID=112) eikä sankareita.
Mustanaamio ei muuten ole supersankari, eivätkä ole myöskään Judge Dredd tai James Bond.
On se Mustis perinteisen määritelmän mukaan. Joka oli muistaakseni jotakin tyyliin "costumed heroes". Muistelen Eisnerin tästä jotain lohkoneen liittyen siihen että Spirit on siinä rajalla, että onks se supersankari (kun sillä on vaan se silmämaskim, hanskat ja hattu)
Itse olen jo pitkään laskenut supersankareiksi kaikki joilla on yliluonnollisia- eli supervoimia. Se on minusta selkeää, mutta tietenkin muukin sarjiksen ylöspano vaikuttaa. (Tästä määrittelystä ei muuten liene Kvaakissa vielä keskusteltukaan?)
-
Mustanaamiolla on Hero. Se on hevossankari!
-
Kyllä minua vierastuttaa amerikkalaisissa supersankarisarjakuvissa nimenomaan ne järjettömän suuret kokonaisuudet. Eikös sekä Marvelin, että DC:n universumit (ja rinnakkaisuniversumit) ole olevinaan yksi suunnaton mötkäle, jossa kaikki sankarit ovat jossain vaiheessa tötöilleet keskenään ja koko suurta kokonaisuutta on sitten välillä boottailtu ja eroteltu ja yhdistelty rinnakkaisuniversumeja ja vieläpä mitä.
Tämä lienee syys siihen miksi genreä lukevan yleisön määrä vähenee. Ulkopuoliselle (tai juuri harrastuksen aloittaneelle) on hankala päästä tarinoihin mukaan. Amerikkalaisellekin tuo on ongelma materiaalin määrän vuoksi, saati sitten meikäläisille, joille tuon selittävän taustamateriaalin hankkiminen sarjakuvamuodossa on ihan sula mahdottomuus.**
Ja jos joku vakavissaan esittää, että pitäisi opiskella Wikipediasta tms. tekstilähteestä taustoja, että voi ymmärtää sarjakuvalehteä, hän ei ole kyllä oikein hahmottanut tohtorinväitöskirjan ja sarjakuvalehden eroa.
Uskoakseni voisi olla tervehdyttävääkin, että tuo universumien vatkaaminen loppuisi ja alettaisiin taas keskittyä järkevämmän mittaisiin, itsenäisiin tarinoihin. Mutta sehän kyllä sitten tuhoasisi nuo lisenssimogulit, jotka käytännössä omistavat genren, tai ainakin sen rahaa tuottavat osat... Jaa-a, mitään ei siis taaskaan tapahdu.
**)Tästä voisi heittää jeremiaadin siitä kuinka Suomi on takapajula, sarjakuvakauppoja vain pääkaupunkiseudulla ja suppeita nekin jne. Mutta kuka oikeasti välittää?
-
No mutta se on tyhmää. Ihan kuin aloittaisi jonkun TV-sarjan seuraamisen kolmannesta kaudesta ja lukisi aiemmista vain synopsikset.
Ja mitähän tyhmää tuossakin on? Kaksi ensimmäistä tuotantokauttahan on pelkkä potaskaa. Esimerkiksi Teräsmieheni sarjassa. Ja Smallvillessa. Ja ne joissa ei ole, niin kaksi ensimmäistä on hyvää, ja loput potaskaa. Nyt meillä on kyllä tässä järkyttävä sukupolvien välinen kuilu...
Eikös sekä Marvelin, että DC:n universumit (ja rinnakkaisuniversumit) ole olevinaan yksi suunnaton mötkäle, jossa kaikki sankarit ovat jossain vaiheessa tötöilleet keskenään ja koko suurta kokonaisuutta on sitten välillä boottailtu ja eroteltu ja yhdistelty rinnakkaisuniversumeja ja vieläpä mitä.
Mutta miksi sinun tarvitsisis miettiä tuommoisia? Sen kun vain skippaat kaikki Crossoverit yms. Itse ainakin luen vain sitä mistä tykkään, eikä siinä ole mitkään universumit tiellä. Ei ole ollut, eikä tule olemaan.
Jos Hämähäkkimiehen juonenkäänteet olisivat lopullisia ja sarjalla olisi jossain vaiheessa kunnon loppu, niin mahdollisesti en olisi tympääntynyt siihen.
Ööh, mutta miksi sitten Batmanissä moinen ei haittaa?
Mustanaamio ei muuten ole supersankari, eivätkä ole myöskään Judge Dredd tai James Bond.
Miksei muka olisi? (Ja unohdetaan nyt se rekisteröitynyt tavaramerkki ajatus kokonaan).
Itse olen jo pitkään laskenut supersankareiksi kaikki joilla on yliluonnollisia- eli supervoimia.
Tällä määritykselläsi lähtisi iso läjä Marvelin hahmoja ja Batman pois supersankareista. Ehkä kannattaisi vain unohtaa tämä määrittely...koska se on pöljää.
-
Itse olen jo pitkään laskenut supersankareiksi kaikki joilla on yliluonnollisia- eli supervoimia. Se on minusta selkeää, mutta tietenkin muukin sarjiksen ylöspano vaikuttaa. (Tästä määrittelystä ei muuten liene Kvaakissa vielä keskusteltukaan?)
Ehkä pitäisi, haluaisiko joku ylläpitolainen eriyttää tästä Supersankarin määritelmä tms ketjun?
Miksei muka olisi? (Ja unohdetaan nyt se rekisteröitynyt tavaramerkki ajatus kokonaan). Tällä määritykselläsi lähtisi iso läjä Marvelin hahmoja ja Batman pois supersankareista. Ehkä kannattaisi vain unohtaa tämä määrittely...koska se on pöljää.
En osaa suoralta kädeltä määritellä. Vähän samanlainen ero kuin koiralla ja kissalla. Tiedän kyllä heti nähdessäni kumpi on kumpi.
-
Ööh, mutta miksi sitten Batmanissä moinen ei haittaa?
Koska se ei ole samalla tavalla juonivetoinen vaan monet Batman-tarinat ovat yksittäisiä rikostapauksia. Hämähäkkimiehessä kuvataan Peter Parkerin kasvutarinaa lukiolaisesta aikuiseksi, kun taas Batman on aina aikuinen miljardööri/miljonääri.
-
Ehkä pitäisi, haluaisiko joku ylläpitolainen eriyttää tästä Supersankarin määritelmä tms ketjun?
Mutta kun sellainen on (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,3762.0.html)
Yhä piirtovaiheessa olevassa kotimaisessa supersankaritarinassa mainitaan ohimennen mm. eurooppalaiseen sarjakuvaan kuuluva supersankari jollaisena tätä ei yleensä pidetä.
Mustanaamio koettaa taistella supersankarinimitystään vastaan vaikka kaikki ulkoiset määritelmät täyttyvät: koodinimi, värikäs asu, salainen henkilöllisyys, altruistinen toiminta ilman hyötytarkoitusta, semi-yliluonnolinen aspekti ja normaalin ihmisen ylittävät ominaisuudet.
Koska se ei ole samalla tavalla juonivetoinen vaan monet Batman-tarinat ovat yksittäisiä rikostapauksia. Hämähäkkimiehessä kuvataan Peter Parkerin kasvutarinaa lukiolaisesta aikuiseksi, kun taas Batman on aina aikuinen miljardööri/miljonääri.
Tämä on kuten aina, kirjoittajakohtaista.
Ihan sama kuin "kumpi voittaisi jos Kapteeni Amerikka ja Batman tappelisi?"
riippuu kirjoittajasta: joko Kapu, Lepis tai mahdollisesti KonttiOntrei
Batmanista on monia variaatioita myös Elseworldissa mutta ero juuri siinä että Batman on arkkityyppi ja Bruce Wayne on vain Batmanin sivupersoona, jäänne jostain mitä olisi voinut olla.
Batmanin selkeät Jekyll & Hyde teemat (mm.kaksinaama, Batman) ovat yksittäisiä mutta Batmanista löytyy todella, todella pitkiä juonivetoisia kaaria
-
No ehkä sitten määrittäisin supersankaruuden, en sankarin itsensä, vaan tämän viitekehyksen mukaan. Maailma ja vastustajat, siitä se lähtee.
Batmän elää maailmassa joka on täynnä supersankareita ja ihmeitä, bätmänin vastustajat ovat superrikollisia jotka näyttävät tekevän rikoksia lähinnä kiinnittääkseen lepakkomiehen huomion ja päästäkseen tappelemaan tämän kanssa. Mustanaamion tai tartsanin tai tex willerin vastustajat on tavallisia hemmoja jotka tekevät rikoksia saadakseen rahaa tai valtaa.
Toki rajoja rikotaan molempiin suuntiin. Pääsääntöisesti kuitenkin näin.
-
Tämä on yksi määritelmä ei siinä mitään.
Warren Ellis ja moni muu on kiinnittänyt huomion siihen miten supersankarit ovat reaktiivisia eivät aktiivisia eli kuten ilmaiset katalyyttitoimi:
Batmän elää maailmassa joka on täynnä supersankareita ja ihmeitä, bätmänin vastustajat ovat superrikollisia jotka näyttävät tekevän rikoksia lähinnä kiinnittääkseen lepakkomiehen huomion ja päästäkseen tappelemaan tämän kanssa. Mustanaamion tai tartsanin tai tex willerin vastustajat on tavallisia hemmoja jotka tekevät rikoksia saadakseen rahaa tai valtaa.
Batman kamppailee myös lukuisasti tavallisia rahaa ja valtaa havittelevia rikollisia vastaan, mutta entä ne sarjakuvat kuten Mark Hamillin mediakriittinen Black Pearl, jota voisi pitää realistisena stalkkeribatmanina tai Nat Gertlerin The Factor jossa on yksi supersankari mutta ainutkaan tarinoista ei kerro itse Factorista vaan ihmisistä joita toiminta koskettaa (tai ei):
Turhautuneet poliisit, mielenterveysongelmaiset, parisuhteessa kärvistelevät, rikolliset, bileisiin lähdössä olevat bi-tytöt ja uran pohjaan osuvat näyttelijät.
kyseessä on supersankarigenre vaikka spandex enimmäkseen loistaa poissaolollaan.
viitekehyksen huomiointi on tärkeä elementti mutta ymmärränkö oikein supersankari on supersankari vasta liki identtisen vastavoiman kautta?
Eli Dick Tracy on supervihollisia vastaan taisteleva tavallinen tyyppi?
-
Eli Dick Tracy on supervihollisia vastaan taisteleva tavallinen tyyppi?
Kävi itse asiassa Dick Tracy mielessä kun tuota kirjoittelin, mutta ehkä herra munan viholliset kuitenkin ovat pohjimmiltaan aika normirosvoja, vaikkakin vähän groteskeja ja tyyliteltyjä. Ainakin niissä mitä olen lukenut (suomeksi tulleita). Eikä tarvitse erikseen mainita miten lähellä tässä ollaan Jokeria, Pingviiniä tai kaksinaamaa. Tracy on kyllä mielestäni jopa lähempänä supersankaria kun musta-naamio.
Vetää rajan mihin vain, aina löytyy joku sarjakuva joka on ihan siinä rajan päällä köllöttämässä.
-
Kaikki olisi helpompaa, jos ottaisimme käsitteen "supersankari" kokonaan pois käytöstä, ja ajattelisimme näitä kaikkia mainittuja toimintahahmoina. Tuossa lienee varmaan syy tämän alueenkin nimeen...
-
Olen varmasti sitten vähemmistönä, kun minua ei kauheasti haittaa supersankarisarjakuvien pitkä jatkumo. Minusta se on pikemminkin rikkaus, josta taitava käsikirjoittaja voi ammentaa ja toteuttaa hienojakin tarinoita. Mielestäni on vain kirjoittajan taidoista kiinni, muodostuuko jatkumo ongelmaksi. Otetaanpa pari esimerkkiä:
Ed Brubakerin ja Steve Eptingin & apureiden nykyinen Kapteeni Amerikka -saaga:
Voin tietenkin parinkymmenen vuoden Marvel-zombie -rupeaman takia olla jäävi sanomaan, mutta mielestäni Ed Brubakerin juoksusta aloittava lukija voi tulla ihan pystymetsästä. Winter Soldierit, Punakallot sun muut pitkän historian sivuhahmot tuodaan tarinaan mukaan tavalla, joka selittää heidät huomaamatta auki. Toisaalta tarinan kannalta ei ole mitään merkitystä, jos Punakallon aiemmista toilailuista ei ole mitään hajua. Tarinalla on selkeä alku ja erittäin selkeä loppu 25 numeron jälkeen. Josta taas jatketaan eteenpäin uusille urille.
Greg Pakin ja useiden kuvittajien Planet Hulk:
Hulk ammutaan edellisessä tarinassa avaruuteen. Tämä kuitataan ekalla sivulla ja se mielestäni riittää. Tämän jälkeen alkaa täysin itsenäisesti toimiva kokonaisuus, jossa sivuhahmotkin ovat pääasiassa uusia tuttavuuksia. Tarina loppuu oikeasti.
Tosin jatkuu sitten World War Hulkissa, mutta sitähän kukaan ei pakota lukemaan.
Kaksi edellistä ovat mielestäni valioluokan esimerkkejä viimevuosien Marvel-tarjonnasta.
DC-universumia tunnen huonommin, mutta esim. Grant Morrisonin Seven Soldiers of Victory oli selkeästi oma komea kokonaisuutensa. Tunnen todella huonosti DC-versumia, mutta ei tuon lukeminen tuottanut minulle mitään ongelmia hirvittävästä hahmolegioonasta huolimatta, kun maestro Morrison pisti parastaan.
Tässäkin ketjussa angstailleet pahimmat supersankari-allergikot voisivat katsastaa ensin ainakin nuo kolme mainittua kokonaisuutta läpi, ennenkuin jatkavat tilitystään.
Muoks: vielä piti hehkuttaa Bendisin ja Maleevin Daredevil-juoksua. Siinä kyllä perinteinen trikoopelleily vedetään kyllä niin katu-uskottavaksi kuin mahdollista. Aivan jäätävän hyvää menoa. Tulihan tätä pitkä pätkä, mutta jos vertaa noihin lähes päättymättömiin manga-sarjoihin, tää vajaa sata numeroa on ihan novelli-mittaluokkaa.
-
Tällä määritykselläsi lähtisi iso läjä Marvelin hahmoja ja Batman pois supersankareista. Ehkä kannattaisi vain unohtaa tämä määrittely...koska se on pöljää.
Yhtä pöljää kuin kaikki lokerointi. Olen siis koko ajan puhunut supervoimista tarkoittaen yliluonnollisia voimia, tuuria, nokkeluutta yms. jota ei ihimisillä moisina lahjakkuujen keskittyminä esiinny. (Viitataan tällä nyt vaikka Kvaakin tosielämän toimintasankarit ketjuun). Siis vaikka Batmanilla, Mustanaamiolla ja James Bondilla ei virallisen määritelmän mukaan ole supervoimia, käytännössä heillä kuitenkin on. Kukaan normaali, tai edes treenattu ihminen ei pysty moisiin suorituksiin. Voisi myös ottaa huomioon markkinoinnin ja lukijan näkökulman. Jos sitä luetaan supersankarisarjakuvana se on supersankarisarjakuva.
Kaikki olisi helpompaa, jos ottaisimme käsitteen "supersankari" kokonaan pois käytöstä, ja ajattelisimme näitä kaikkia mainittuja toimintahahmoina. Tuossa lienee varmaan syy tämän alueenkin nimeen...
Arvasit oikein. Pelkkä Supersankarit -alue olisi ollut niemeltään turhan rajaava tälle lajityypille.
-
Mustanaamio onkin tietyssä mielessä aika toimiva esimerkki. No ok, se on sössitty tuhansin tavoin, mutta:
Mustanaamio seukkaa naisen kanssa (muutamia vuosikymmeniä), menee naimisiin, ottaa ottolapsen, keksii mistä lapset tulevat, saa lapsia. Missään vaiheessa ei ole vaimoa tapettu/herätetty henkiin/paljastettu avaruusolioksi/tms. Ei ole ollut tarpeen paljastaa mustanaamion olevan oikeasti viidakkojumaluus ja sen jälkeen äkkiä rebootata takaisin juurilleen.
Jo tuon kirjoittamisen aikaan oli vähän tuohon suuntaan tapahtunut...
Jep. Jukka viittaa siihen, että parhaillaan Amerikassa julkaistavassa Mustiksen pitkässä päivälehtitarinassa Diana on kuollut terrori-iskussa – tai ainakin hänen uskotaan kuolleen. Sankarin tai hänen läheisensä kuolema on tosiaan supersankaritarinoista lainattu kuvio. Tarina on juuri mainittu Mustanaamio-ketjussa (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,7467.msg325667.html#msg325667).
-
Jep. Jukka viittaa siihen, että parhaillaan Amerikassa julkaistavassa Mustiksen pitkässä päivälehtitarinassa Diana on kuollut terrori-iskussa – tai ainakin hänen uskotaan kuolleen.
Ei kai? Jukan lainaama viestihän on viime vuoden alusta, eikä Dianan kai vielä silloin luultu kuolleen?
-
Ei kai? Jukan lainaama viestihän on viime vuoden alusta, eikä Dianan kai vielä silloin luultu kuolleen?
Kyllä vain luultiin. Viisiosainen tarina alkoi jo 24.8.2009. Kahkonen antaa Mustis-keskustelussa linkin (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,7467.msg326511.html#msg326511) ensimmäiseen strippiin.
Tässä vielä todisteena strippi lokakuulta 2009.
-
Koska minä olen erimieltä jopa siitä, että mikä supersankareissa on huonoa, niin laitanpa nyt oman panokseni.
Tässä siis kaikkien aikojen ärsyttävimmät supersankari kliseet, jotka takuu varmasti saavat minut heittämään lehden seinään:
Pakolliset syntytarina viittaukset
Tämä on kaikkein ärsyttävimmillään Spider-Manissä ja Batmanissä. Joka helkkarin kerta, kun Batmanin hahmoa yritetään viedä syvemmälle, niin tietenkin se on pakko sijoittaa Waynen vanhempien kuolin iltaan. Riivatussa Ritarissa Batman muisteli lapsuuttaan, kun äiti luki hänelle Liisa Ihmemaassa kirjaa, ja nyt hän ei pysty tuota lukemaan, koska hänen äitinsä luki tuota iltaa ennen kuin vanhemmat kuolivat. Fortunate Sonissa taas kerrotaan, että Batman ei kuuntele rock musiikkia, koska...te varmaan arvaatte jos syyn? Ja jos lukisi kaikki Spider-Man tarinat, ja ottaisi juomapelin siitä kun Hämis sanoo "Suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun" tai "Ben-setä oli niin hieno mies!" uskon että henki lähtisi. Kerran hän jopa kirjaimellisesti unohti tämän KAIKKEIN KESKEISIMMÄN elementin hahmossaan, ja syyn, miksi hän on Spider-Man. Täh?!
"Sinun täytyy olla vain parempi supersankari"
Tämä on hiukan harvinaisempi, mutta tosiaan:
Myös supersankarit tarvitsevat angstatessaan auktoriteetin, joka nostaa heidät ylös. Ja mikäpä olisi parempi auktoriteetti, kuin toinen supersankari? Tämä klisee on varmaan lähtöisin Hämähäkkimies sarjakuvista, sillä juuri niissä tämä muodostui tavaksi kun Liekki alkuaikoina puhui siitä miten ei pitäisi luovuttaa, jonka vuoksi Hämähäkkimies päätti lähteä uusintamatsiin Tohtori Mustekalaa vastaan. Nykyään kun supersankari tekee virheen johon liittyy jonkun kuolema, ongelma ratkaistaan siten, että Kapteeni Amerikka tulee paikalle sanomaan "Hei! Piristy nyt! Sinun täytyy vain olla parempi supersankari jatkossa!". Aha. Näinkö se asia sitten ratkeaa? Et viittisi Kapu vähän tarkentaa? Sama juttu oli Teräsmies tarinassa Grounded.
"Kaikki läheiseni ovat kuolleet minun takia!"
Tarvitseeko tätä edes selittää? Luulisi tämän olevan vain Hämiksen ilmiö, mutta samaa angstaa myös Batman, yksi Vihreistä Lyhdyistä, Daredevil...se alkaa käydä rasittavaksi. Kaikkea tätä vielä tukee selitys miksi supersankarilla on salainen henkilöllisyys: "En voi riskeerata sitä että läheiseni vahingoittuvat!" mitkä läheiset? Juurihan sanoit että ne ovat kuolleet!
Kai te nyt varmasti tiedätte mikä minun status quo on?
Joka kerta kun uusi käänne tapahtuu hahmon elämässä, niin eikös se tietenkin tarkoita pakollista crossoveria kaikkien kanssa, ja jokaisessa kerrataan aina se status quo. Ihan kuin minua oikeastaan kiinnostaisi hittojakaan. Tai sitten puhutaan kryptisesti ja viitaten. Se on kyllä toki ihan uteliaisuutta herättävää. Mutta minusta crossoverit voisi hoitaa paremmin.
Se en ollut minä, vaan olin Parallaxin hallinnassa!
Kun sankari käyttäytyy kuin pahis, niin hyvin yleinen selitys on, että hän on ollut jonkun pahiksen hallinnassa tuona aikana. Brubaker teki tästä oikein pakollisen. Aivopesu hattu on varmaan yleisin idea nykyään lyhyissäkin tarinoissa. Miksi hahmo ei voi käyttäytyä kuin idiootti muuten vaan? Kyllä se kuulostaisi uskottavammalta, kuin ajatus siitä, että Hämis on syyllinen aivan kaikkeen maailmassa, vain koska teki aikoinaan yhden virheen.
"Hän oli meistä kaikkein parhain"
Joka kerta, kun vietetään supersankarin hautajaisia, on hänen kollegansa haudalla paasaamassa siitä, kuinka hyvä tyyppi tämä oli, ja pahimmillaan he jopa sanovat kirjaimellisesti aina tuon lauseen. Kuka jaksaa ottaa sitä enää edes vakavasti? Siis vaikka supersankari kuolemat olisivatkin pysyviä, niin tuo menee jo ihan naurettavaksi! Jos edes kerrankin käsiteltäisiin niitä asioita, jotka jäi sanomatta ja kuinka sitä ei osannut arvostaa kyseistä kolleega ja jopa ystävää, niin olisihan tuossa vähän tuntua, että nyt mennään vähän syvemmälle.
"Minä, isäsi olen kokoajan ollut syyllinen kaikkeen"
Toisinaan meininki supersankari sarjakuvissa on kuin dekkarissa.
Okei. Kokeillaanpas: Juuri kun sankari muistelee, kuinka surullista on, että hänen partnerinsa kuoli, niin eikös silloin paikalle pamahda naamiopäinen uusi rikollinen, ja kas kummaa, pitäisi arvata että kuka se on? Okei, onhan tässä semmoista klassisen draaman tuntua, ja siksi se on kiinnostavaa. Mutta voisivat nyt edes kerran yllättää, sanomatta sanaakaan siitä partnerista ennen kuin se paljastaa henkilöllisyytensä. Muuten tuo menee jopa Star Warsia arvattavammaksi.
Superpahis, joka on saanut voimansa samasta lähteestä
Enkä nyt tarkoita vain supervoimia. Pääpahis on aina se kolikon kääntöpuoli, mitä tulee supersankariin. Pahimmillaan he ovat jopa joskus olleet ystäviä, mutta sitten pahis on "kääntynyt pimeyden puolelle" tai traumatisoitunut koska hänen vaimonsa on tapettu.
Only in America!
Aina kun suuri ja merkittävä superkatastrooffi tapahtuu, niin se tapahtuu vain ja ainoastaan Amerikassa, ja todennäköisesti suurkaupungissa. Ja muilla mailla ei ole siihen osaa eikä arpaa, eikä näinkään suuri tapahtuma näy heidän medioissaan. Sen vielä ymmärrän, että New Yorkin kadulla ei kukaan erityisemmin enää hämmenny, vaikka Hulk hyppäisi kaupungin läpi. Mutta kun tulee Galactus kyseeseen, niin luulisi että muuallakin maailmassa noteerattaisiin. Tietysti helppo ratkaisu onkin sijoittaa hahmot epämääräisemmin avaruuteen, jossa tämmöiset globaalit kriisit on helpompi hoitaa muutenkin. Mutta herää kyllä kysymys, että miksi jokaisella supersankarilla täytyy olla oma kaupunkinsa? Mikseivät he kaikki voi toimia samassa?
Kuolleet tai muuten lähes olemattomat vanhemmat
Vanhemmat ovat aina joko valmiiksi kuolleita, tai sitten niiden rooli on hyvin tarpeeton kuriositeetti. Olisi kiva kerrankin nähdä supersankari, jonka vanhemmat ovat keskeisessä roolisa hänen elämässään.
Pakollinen supervahva joka tiimissä
X-Menillä näitä on aina Kolossista ties mihin, Ihmenelosilla Möykky, Kostajilla Hulk jne. Useimmiten näillä on vielä Möykyn tapaan jotenkin kiviseen ulkomuotoon liittyvä voima.
Galaksien välinen oikeudenkäynti
Oikeusdraama toimii. Okei. Avaruudessa taphtuva oikeusdraama taas on jotain eeppistä. Mutta kun jokainen avaruudessa työskentelevä supersankari on ollut vähintää yhdessä oikeudenkäynnissä, menee se jo hieman naurettavaksi. Lisäksi se on kumma, että tämä oikeus päättää aina laittaa supersankarin oikeuteen "kaikista rikoksistaan". Ja heitä ei siis ole missään vaiheessa aiemmin häirinnyt hänen toimintansa niin että puuttuisivat siihen?
Yksikään superpahis ei saa koskaan kuolemantuomiota
Oli tilanne mikä hyvänsä, näin ei käy. Lisäksi kaikkein pahin on se, että he pääsevät pakenemaan vankilasta vähän turhankin helposti. Ja ne jotka eivät ole vankilassa, ovat joko kuolleet tai paenneet paikalta huomaamatta. Ai että kukaan ei huomaa, että kadulla hengaa superpahis jota kaikki metsästävät? Ja minkään ihmeen takia he aina tekevät rikoksensa New Yorkissa?
Kun supersankarit kohtaavat toisensa ensi kertaa, he aina tappelevat
Miksi tämä on edes mitenkään välttämätöntä? Ei ketään kiinnosta kumpi voittaisi, vaan että mikä heidän suhde toisiinsa on!
Evil Overlord listan kaikki kohdat
http://www.eviloverlord.com/lists/overlord.html
Superpahikset eivät ikinä opi. Toisaalta, niin ei myöskään Hämähäkkimieskään.
Kaikki supersankarit haluavat eroon supervoimistaan
Niin. Mikä juttu tämäkin on? Eikö voisi olla kerrankin edes yhtä supersankaria, joka aidosti nauttii voimistaan, ei halua niiden katoavan ja niin edelleen? Kuinka vaikeaa on olla nauttimatta siitä, että on supersankari?
Hallitus ja poliisit ovat aina supersankareita vastaan
Sisällissodasta tuskin tarvitsee jankata? Tämä ilmiö esiintyy myös ihan Batmanin uran alkuajoilla siinä missä Teräsmiehenkin. Moderni ja kyynisempi kerronta on ihan jees, mutta modernius alkaa pikkuhiljaa kadota siitä. Enkä sitäpaitsi aio enää lukea yhtäkään Hämis tarinaa, jossa hallitus, Kostajat tai poliisit ovat häntä vastaan.
Ja tietenkin se yksi järkyttävä totuus, että tarkemmin ajatellen, kun supersankari sarjakuvista tuli "moderneja" ne eivät ole oikeastaan paljonkaan kehittyneet aiemmasta. Mutta toisaalta, yritys tuntuu olevan kova.
-
Yksikään superpahis ei saa koskaan kuolemantuomiota
Poikkeus joka vahvistaa säännön: Jokerin viimeinen maili (http://cacb.wordpress.com/2008/11/22/the-joker-walks-the-last-mile/).
-
Kai te nyt varmasti tiedätte mikä minun status quo on?
Joka kerta kun uusi käänne tapahtuu hahmon elämässä, niin eikös se tietenkin tarkoita pakollista crossoveria kaikkien kanssa, ja jokaisessa kerrataan aina se status quo. Ihan kuin minua oikeastaan kiinnostaisi hittojakaan. Tai sitten puhutaan kryptisesti ja viitaten. Se on kyllä toki ihan uteliaisuutta herättävää. Mutta minusta crossoverit voisi hoitaa paremmin.
Tämä on kyllä ihan perusteltavissa vaikka toki vähän hölmö onkin. Ihan realisesti ajateltuna jos vaikka omassa elämässäni tapahtuu joku suuri muutos, niin kyllä se tulee kerrottua melkein jokaisessa porukassa jossa pyörii. Ihan perinteistä kuulumisten vaihtoa siis: "No mitäs tässä, vaimoke tossa just paljastu rinnakkaisulottuvuudesta tulleeksi alieniksi ja siinä samalla sain pari uutta voimaa". Lukijan kannalta tietty rasittavaa jos lukee jokaisen näistä cross-overeista, ja homman voisi toki hoitaa tyylikkäämminkin, mutta kasuaalilukijan kannalta on ihan hyvä jotenkin kerrata tuoreet käänteet jotta pysyy edes vähän kärryillä. Muutaman puhekuplan käyttäminen tähän small-talkin varjolla on mielestäni ihan pätevä keino, vaikka vähän laiska ratkaisu onkin.
"Hän oli meistä kaikkein parhain"
Joka kerta, kun vietetään supersankarin hautajaisia, on hänen kollegansa haudalla paasaamassa siitä, kuinka hyvä tyyppi tämä oli, ja pahimmillaan he jopa sanovat kirjaimellisesti aina tuon lauseen. Kuka jaksaa ottaa sitä enää edes vakavasti?
Onko sitä edes tarkoitus ottaa vakavasti? Samalla laillahan oikeasti kun jengiä lakoaa niin monttubileissä näitä ylistetään maasta taivaisiin. Kuuluu hyviin käytöstapoihin. Erityisesti kun vainaja menehtyy nuorena tai tapaturmaisesti niin näitä muistellessa on tapana keskittyä positiiviseen. "Parhaat lähtee ekoina" on klisee, mutta mitä siellä hautajaisissa sitten pitäisi sanoa? "Onneksi hän eikä minä"? Jenkkikulttuurissa kun on vielä aika yleistä se että hautajaisissa pidetään niitä puheita, niin monien sanottavaksi jää lähinnä sanahelinää. Tietty voidaan keskustella siitä kuinka mielekästä on kuvata hautajaisia supersankarisarjakuvassa kun lukija kuitenkin tietää että kuolema on harvoin pysyvä.
"Minä, isäsi olen kokoajan ollut syyllinen kaikkeen"
Toisinaan meininki supersankari sarjakuvissa on kuin dekkarissa.
Okei. Kokeillaanpas: Juuri kun sankari muistelee, kuinka surullista on, että hänen partnerinsa kuoli, niin eikös silloin paikalle pamahda naamiopäinen uusi rikollinen, ja kas kummaa, pitäisi arvata että kuka se on? Okei, onhan tässä semmoista klassisen draaman tuntua, ja siksi se on kiinnostavaa. Mutta voisivat nyt edes kerran yllättää, sanomatta sanaakaan siitä partnerista ennen kuin se paljastaa henkilöllisyytensä. Muuten tuo menee jopa Star Warsia arvattavammaksi.
Haluaisitko listata muutaman esimerkin? Itselleni ei tule mieleen oikeastaan kuin ne joista nyt lukijan on ollut tarkoituskin tajuta pahiksen identiteetti ennen sankaria, ja sitten keissit joissa tarinaan tuodaan uusi sivuhahmo ja roisto samaan aikaan, ja loppuun saadaan perinteinen "Ooh, kuka olisi uskonut, Hämähäkkimiehen uusi vihollinen, Sijaisopettajamies onkin Peter Parkerin uusi sijaisopettaja!" Tämäkin taitaa tosin nykyään olla jo aika vähänkäytetty konsepti. Sivuhuomiona vielä se, että en allekirjoita kommenttiasi Star Warsin ennalta-arvattavuudesta. Uuden Trilogian lähtö-oletus on se että katsoja tietää Anakinin kääntyvän pimeälle puolelle, vanha trilogia taas on niin tunnettu että sitä on käytännössä mahdotonta nähdä spoilaantumatta. Jos joku onnistuu kuitenkin Imperiumin vastaiskun näkemään ilman ennakkotietoja niin en kyllä usko että Vader-twistiä tajuaa ennen sen paljastumista.
Superpahis, joka on saanut voimansa samasta lähteestä
Enkä nyt tarkoita vain supervoimia. Pääpahis on aina se kolikon kääntöpuoli, mitä tulee supersankariin. Pahimmillaan he ovat jopa joskus olleet ystäviä, mutta sitten pahis on "kääntynyt pimeyden puolelle" tai traumatisoitunut koska hänen vaimonsa on tapettu.
En jaksa paljoa kommentoida niitä joista olen samaa mieltä, mutta tälle vahva sama. Erityisesti Batmanin vastustajista löytyy rasittavan monta anti-Batmania. Ei tämä kuitenkaan aina huono ratkaisu ole. Esimerkiksi X-Menejä on ihan kiva lukea vaikka pahikset järjestään ovat saaneet voimansa samalla tavalla kuin sankarit. Samoin loogisesti esitetyt tapaukset kuten vaikka Punainen Haamu superapinoineen joissa pahis tarkoituksellisesti yrittää toistaa sankarin syntyolosuhteet ovat mielestäni toimiva ratkaisu.
Only in America!
Aina kun suuri ja merkittävä superkatastrooffi tapahtuu, niin se tapahtuu vain ja ainoastaan Amerikassa, ja todennäköisesti suurkaupungissa. Ja muilla mailla ei ole siihen osaa eikä arpaa, eikä näinkään suuri tapahtuma näy heidän medioissaan. Sen vielä ymmärrän, että New Yorkin kadulla ei kukaan erityisemmin enää hämmenny, vaikka Hulk hyppäisi kaupungin läpi. Mutta kun tulee Galactus kyseeseen, niin luulisi että muuallakin maailmassa noteerattaisiin. Tietysti helppo ratkaisu onkin sijoittaa hahmot epämääräisemmin avaruuteen, jossa tämmöiset globaalit kriisit on helpompi hoitaa muutenkin. Mutta herää kyllä kysymys, että miksi jokaisella supersankarilla täytyy olla oma kaupunkinsa? Mikseivät he kaikki voi toimia samassa?
Taas kerran ymmärrettävää koska pääkohderyhmä on amerikkalaiset. Samahan pätee valtaosaan leffoista ja tv-sarjoistakin, ja tietääkseni eurooppalaiset sarjakuvat usein sijoittuvat Euroopan suuriin kaupunkeihin, ja suomalaiset leffat ja sarjikset sitten tänne. Kyllähän tarinoita riittää joissa kaikenmaailman YK:t ja kilpaievat valtiot ottavat kantaa jenkkisankareiden aktiviteetteihin. Eikä siitä ole edes kauaa kun x-janarit ja Kostajat kävivät Australiassa heilumassa. Sankareiden kotikaupungit taas... No Marvelin puolellahan suurin osa pyörii New Yorkissa tai sen ympäristössä mikä on mielestäni todella typerä ratkaisu. Enemmän se että kaikki sankarit ovat samoilta kulmilta pistää miettimään, koska aika usein tulee vastaan tilanteita joissa Magneto orjuuttaa ihmisiä keskellä päivää eikä Ihmenelosia tai Kostajia näy missään. Mielestäni on ihan looginen ajatus että Batman taistelee rikollisuutta vastaan Gothamissa, Teräsmies vartioi Metropolista ja Flash pitää järjestystä yllä Central Cityssä. On ainakin jonkinlainen tekosyy sille miksi sankarit eivät törmää useammin työn merkeissä.
Pakollinen supervahva joka tiimissä
X-Menillä näitä on aina Kolossista ties mihin, Ihmenelosilla Möykky, Kostajilla Hulk jne. Useimmiten näillä on vielä Möykyn tapaan jotenkin kiviseen ulkomuotoon liittyvä voima.
En näe tätäkään huonona asiana. Supervahva, superketterä ja lentäjä vain ovat ne perusvoimat joilla tiimiin saa helposti variaatiota. Enemmän itseäni häiritsee paranesmivoiman ja telepatian raiskaus hahmojen kesken, mutta kai senkin kanssa voi elää.
Yksikään superpahis ei saa koskaan kuolemantuomiota
Oli tilanne mikä hyvänsä, näin ei käy. Lisäksi kaikkein pahin on se, että he pääsevät pakenemaan vankilasta vähän turhankin helposti. Ja ne jotka eivät ole vankilassa, ovat joko kuolleet tai paenneet paikalta huomaamatta. Ai että kukaan ei huomaa, että kadulla hengaa superpahis jota kaikki metsästävät? Ja minkään ihmeen takia he aina tekevät rikoksensa New Yorkissa?
Kuolemantuomiot ovat länsimaissa pääsääntöisesti laittomia. Yhdysvalloissa toki osavaltiokohtaista, mutta esimerkiksi New Yorkissa ei kuolemantuomiota ole käytössä. Muutenkin suurimpien hahmojen tappamisessa on aina riskinsä, koska ne tuppaavat olemaan sen verran suosittuja että tulevat kohta takaisin kumminkin. Eikö muuten ole vähän hassua että haluaisit kaikkien supersankarien toimivan samassa kaupungissa, mutta roistoille toivoisit eri toimipisteitä?
Kaikki supersankarit haluavat eroon supervoimistaan
Niin. Mikä juttu tämäkin on? Eikö voisi olla kerrankin edes yhtä supersankaria, joka aidosti nauttii voimistaan, ei halua niiden katoavan ja niin edelleen? Kuinka vaikeaa on olla nauttimatta siitä, että on supersankari?
Voima ja vastuu ja niin edelleen. Kyllähän kaikenmaailman stormeja ja liekkejä löytyy jotka ovat kokeneet kovia voimien menetyksen takia, ja aika usein se hämiskin tuntuu nauttivan elämästään. Voisin kyllä kuvitella että aina välillä sitä voisi toivoa vaan voivansa jättää ottamatta turpaan ja kaikkien muiden tavoin elää tavallista elämää. Valintakysymys toki mutta kun sankareilla tuppaa aika korkea moraali olemaan. Mainittakoon vielä että ainakin suurimpien jehujen joukossa suurimmalla osalla voimiin liittyy jokin ikävä puoli joka aiheuttaisi iloisemmassakin veikossa pientä aggressiota.
Tässä siis kaikkien aikojen ärsyttävimmät supersankari kliseet, jotka takuu varmasti saavat minut heittämään lehden seinään
Uskallan veikata että et kauheasti lue supersankarisarjiksia jos oikeasti viskaat lehden nurkkaan aina kun joku puhuu syntytarinastaan, toimii New Yorkissa, toimii eri kaupungissa kuin muut sankarit, jotain suurta tapahtuu Amerikassa, tai jos tiimissä on joku vahva tai jokin muista listaamistasi tapahtuu.
-
Tämä on kyllä ihan perusteltavissa vaikka toki vähän hölmö onkin. Ihan realisesti ajateltuna jos vaikka omassa elämässäni tapahtuu joku suuri muutos, niin kyllä se tulee kerrottua melkein jokaisessa porukassa jossa pyörii. Ihan perinteistä kuulumisten vaihtoa siis: "No mitäs tässä, vaimoke tossa just paljastu rinnakkaisulottuvuudesta tulleeksi alieniksi ja siinä samalla sain pari uutta voimaa". Lukijan kannalta tietty rasittavaa jos lukee jokaisen näistä cross-overeista, ja homman voisi toki hoitaa tyylikkäämminkin, mutta kasuaalilukijan kannalta on ihan hyvä jotenkin kerrata tuoreet käänteet jotta pysyy edes vähän kärryillä. Muutaman puhekuplan käyttäminen tähän small-talkin varjolla on mielestäni ihan pätevä keino, vaikka vähän laiska ratkaisu onkin.
Ongelma onkin, että minusta se muistuttaa Facebook päivityksille tyypillistä kryptisyyttä. Eli kerrotaan että jotain on tapahtunut, mutta ei oikeastaan kerrotakaan yhtään mitään. Jos kertoo, niin kertoo kaiken samantien ja selkeästi.
Joskus niin tehdäänkin, mutta loppujen lopuksi kerrotaan vain:
"Minä en ole...zzzttt...Tony Stark"
(ajatuskuplassa kerrotaan, että tämä on Jarvis kiitos skrullien ja kriiden kahvinkeitin fuusiogeneraattori sodan)
Ja tarinan lopussa toinen kaveri jää ihmettelemään, että mistä oli kyse. Niin myös oikeastaan usein lukijakin.
Star Warsissa Kloonisota vielä meni naurettavasta nimestä huolimatta, koska siihen liitettiin jotain traagista, mystistä ja tarinan sisäistä. Mutta tässä tapauksessa jos ei lue joka lehteä, jää hiukan vaikutelma, että nyt kirjoittaja on ottanut satunnaisia sanoja ja laittanut ne yhteen, jotta ne kuulostavat kohtalokkaalta ja omaperäiseltä.
Tämä tosin oli pahimmillaan 90-luvulla suomenkielisissä lehdissä, kun tila ei riittänyt joka lehteen. Ja Mail-Mankin pystyi kertomaan vain tarinan, mutta lukija joutui periaatteessa itse kuvittelemaan sen mielessään.
Onko sitä edes tarkoitus ottaa vakavasti? Samalla laillahan oikeasti kun jengiä lakoaa niin monttubileissä näitä ylistetään maasta taivaisiin. Kuuluu hyviin käytöstapoihin. Erityisesti kun vainaja menehtyy nuorena tai tapaturmaisesti niin näitä muistellessa on tapana keskittyä positiiviseen. "Parhaat lähtee ekoina" on klisee, mutta mitä siellä hautajaisissa sitten pitäisi sanoa? "Onneksi hän eikä minä"? Jenkkikulttuurissa kun on vielä aika yleistä se että hautajaisissa pidetään niitä puheita, niin monien sanottavaksi jää lähinnä sanahelinää. Tietty voidaan keskustella siitä kuinka mielekästä on kuvata hautajaisia supersankarisarjakuvassa kun lukija kuitenkin tietää että kuolema on harvoin pysyvä.
No enpä ole kenenkään hautajaisissa tuommoista kuullut sanottavan.
Yleensä hautajaisissa muistellaan yksilön ominaisuuksia, ja häneen liittyviä muistoja.
Tämän takia Watchmenin hautajaiskohtaus toimii. Lukija ei tunne tapahtumia, mutta jokainen hahmo muistelee hetkeä, jolloin Koomikko on jotenkin suuresti vaikuttanut heihin. Jopa tunteeton Manhattan muistelee, miten Koomikko osoitti, että Manhattan ei ole muita tai Koomikkoa parempi.
Olkoonkin hiukan...kieroutuneesti...mutta ainakaan se ei ole niin hemmetin epäloogista, kuin ajatus että jokainen supersankari on se paras, vaikka useimmat hahmoista eivät ole sarjakuvissa olleet aikoihin tekemisissä kyseisen hahmon kanssa ja vaikutelma on jopa oikeita hautajaisia tai kuolemasta puhumista hurskastelevampi.
Koen asian samalla tavalla, kuin sen että Michael Jacksonia pilkattiin vuosikymmeniä, ja nyt hän on yhtäkkiä mestari, josta ei saa sanoa mitään negatiivista edes puhuttaessa musiikista, vaikka viimeiset 10 vuotta kukaan ei edes tuntunut tietävän, että hän teki yhä musiikkia. Semmoinen unen omainen vaikutelma herää, että mies olisi tehnyt VAIN hyvää musiikkia. Että kaikki on ikään kuin liian täydellistä.
En tiedä, mutta itse olen kiinnittänyt huomiota siihen miten populaarikulttuurissakin kuoleman olleessa kyseessä eletään jossain ihme Pleasantvillessä, jossa kaikki on miellyttävää ja täydellistä, ja koskaan ei edes sada. Eli kyllä, minua häiritsee tämä muussakin fiktiossa. En tiedä varmasti, johtuuko se ajasta jota elämme, vai onko se vanhempi juttu, mutta minua se on häirinnyt jo pitkään.
Haluaisitko listata muutaman esimerkin? Itselleni ei tule mieleen oikeastaan kuin ne joista nyt lukijan on ollut tarkoituskin tajuta pahiksen identiteetti ennen sankaria, ja sitten keissit joissa tarinaan tuodaan uusi sivuhahmo ja roisto samaan aikaan, ja loppuun saadaan perinteinen "Ooh, kuka olisi uskonut, Hämähäkkimiehen uusi vihollinen, Sijaisopettajamies onkin Peter Parkerin uusi sijaisopettaja!" Tämäkin taitaa tosin nykyään olla jo aika vähänkäytetty konsepti.
Sivuhuomiona vielä se, että en allekirjoita kommenttiasi Star Warsin ennalta-arvattavuudesta. Uuden Trilogian lähtö-oletus on se että katsoja tietää Anakinin kääntyvän pimeälle puolelle, vanha trilogia taas on niin tunnettu että sitä on käytännössä mahdotonta nähdä spoilaantumatta. Jos joku onnistuu kuitenkin Imperiumin vastaiskun näkemään ilman ennakkotietoja niin en kyllä usko että Vader-twistiä tajuaa ennen sen paljastumista.
Tavallaan itse veit syvemmälle ongelman ydintä. Joo, Vader käänne on kaikille tuttu. Sen takia pidänkin "Leia on Luken sisko" "Vader tappaa Keisarin" tai "Luke ei usko että Vader on täysin paha" käänteitä suurempana spoilerina, vaikka täällä joku saattaakin olla erimieltä. Ne on ratkaisevassa roolissa tarinan kannalta. Ja tämä on myös ongelma, jos lähdetään meiningillä, että pahis on yksi läheisistä. On helppo arvata kuka, eikä tuolla muutenkaan ole väliä, mutta se mihin suuntaan tarinaa viedään on ratkaisevaa paljastuksen jälkeen, varsinkin, jos sitä on vehdattu pitkään.
Mutta onhan näitä ollut viime vuosina melko paljon:
Red Hulk. Red She-Hulk. Winter Soldier. Black Mask (Batman). Dark Avengers. Heroic Agen jälkeiset Kostajat. Uhka (Spider-Man). Siegen pääpahis. Alkuperäiset Uudet Kostajat. Secret Invasion. Ja nyt uusimpina mainittakoot, että Justice Leaguen kokoonpano spoilaa jonkun verran Forever Evilin loppua ja Hämähäkkimiehessä arvuutellaan uutta Vihreää Menninkäistä kuulemma.
Ainahan naamiot eivät ole pahiksien ja joskus ne ovat olleet vain promootiota.
Mutta tämä arvuutteluleikki alkaa käydä hiukan ääliömäiseksi isoilla kustantajilla.
Saisivat alkaa jo keksiä täysin uusia kikkoja joilla myydä tarinoita. Itseasiassa se alkaa jo vaikuttamaan siihen, mikä tarinoissa on keskeistä ja mitkä ovat niihin kohdistuvat odotukset, ja hyvin monesti pettyy.
Taas kerran ymmärrettävää koska pääkohderyhmä on amerikkalaiset. Samahan pätee valtaosaan leffoista ja tv-sarjoistakin, ja tietääkseni eurooppalaiset sarjakuvat usein sijoittuvat Euroopan suuriin kaupunkeihin, ja suomalaiset leffat ja sarjikset sitten tänne.
No ei se ole minusta hyvä juttu missään muuallakaan. Minusta ei tekisi yhtään pahaa, jos sarjakuvakirjoittajat/piirtäjät hieman matkustelisivat. Suomalaiset elokuvat ovat aina sitä puhki käytettyä metsämaisemaa tai lähiömaisemaa, jotain uutta kiitos (poikkeuksia on, mutta ei liikaa). Sarjakuvissa moinen ei ole niin itsestäänselvyys. Tintissä ja Asterixissa itsessään on kierretty varmaan koko maaailma, joten ei se nyt ihan päde. Mangaan en erityisemmin ota kantaa, kun en kaikkien näiden vuosien jälkeen vieläkään koe lukevani sitä riittävästi.
Ja huoli onkin näissä Kriiseissä ja eventeissä.
Marvel uhosi Fear Itselfin aikaan, että realimaailmaa ollaan lähellä.
Mutta se kosketuspinta on oikeastaan alkanut kadota, kun ne eivät sijoitu muualle.
YK:sta tuli mieleen, että siitä saisi itsessään jonkinlaisen Sisällissodan hengeassä menevän jutun aikaan. Eli puhun nyt oikeastaan Superman 4 elokuvan tyyppisestä. Siinä kun nostetaan esille ihan aiheellinen globaali kysymys, ja vastaaviin on tartuttukin mm. Teräsmiehessä. Mutta missä viipyy eventti, jossa supersankareiden tekojen hyötysuhde asetetaan laajalti kysynnän alle globaaleissa ongelmissa, ja miksi eivät oikeastaan voi ratkaista?
Muutenkin suurimpien hahmojen tappamisessa on aina riskinsä, koska ne tuppaavat olemaan sen verran suosittuja että tulevat kohta takaisin kumminkin. Eikö muuten ole vähän hassua että haluaisit kaikkien supersankarien toimivan samassa kaupungissa, mutta roistoille toivoisit eri toimipisteitä?
Tuomion langettaminen oikeudessa onkin eriasia kuin se että hahmo tapetaan.
Realimaailmassa tuskin Jokerikaan rikkoisi kansainvälisiä lakeja ihan seuraamuksitta.
Lisäksi huomionarvoista on, että kyse on fiktiivisessä ympäristössään eri universumeista kuin meidän omamme. Lait voivat siis olla eri. Minua ei haittaisi yhtään lukea supersankari tarina, jossa superkonnan kuolemantuomio aiheuttaa sankarissa ristiriidasn lain ja moraalin välillä. Hyväksyäkö päätös, vai...?
Siis pointtini ovat periaatteessa kaikissa näissä enemmänkin tarina elementilliset.
Uskallan veikata että et kauheasti lue supersankarisarjiksia jos oikeasti viskaat lehden nurkkaan aina kun joku puhuu syntytarinastaan, toimii New Yorkissa, toimii eri kaupungissa kuin muut sankarit, jotain suurta tapahtuu Amerikassa, tai jos tiimissä on joku vahva tai jokin muista listaamistasi tapahtuu.
No, en ole lukenut kohta kuukauteen.
Lähinnä ongelmani siis ei ole niinkään kaikki nämä asiat yhdessä tai välttämättä edes erikseen, vaan juuri se, että nämä asiat eivät vain jotenkin muutu. Supersankari tarinat eivät tunnu enää kerronnallisesti kehittyvän. Minusta kaivattaisiin enemmän tämmöisiä Millarin tyyppisiä "Mitäs jos..." mentaliteetteja ja Brubakeristäkin pääsee minusta vieläkin syvemmälle ilman että tarvitsee keksiä täysin fiktiivisiä mörköjä.