Tiitu Takalo

[Reijo Valta]

Kvaakin pikku-uutinen palkitsemisesta:

Moi, Mikko et Annikki sai Artémisian Grand Prix -palkinnon

[Reima Mäkinen]

Tämä Artémisa-palkinto on hieno uutinen. Aamulehtikin oli kuulemma tänään uutisoinut.

[Marika Oksa]

Tämä Artémisa-palkinto on hieno uutinen. Aamulehtikin oli kuulemma tänään uutisoinut.

Todellakin on hieno uutinen. Onnittelut Tiitulle! Minä, Mikko ja Annikki oli ensimmäinen Tiitu Takalolta lukemani sarjakuva, ja muistan vieläkin, miten vaikuttava se oli. En tunne Tamperetta kovinkaan hyvin (jokunen satunnainen visiitti on tullut tehtyä) ja Annikin kortteli nyt varsinkin oli aivan uusi tuttavuus. Siitä huolimatta sarjakuva kosketti ja oli ko. vuoden parhaita lukuelämyksiä. Hyvä, että on kolahtanut ranskalaisiinkin.

[echramath]

Mitä se kertoo Kvaakista että tästäkään teoksesta ei saada linkittelyä kummempaa keskustelua aikaiseksi.

Olikohan siinä ajoitus jo mahdollisimman huono, olihan se vaikuttava, mutta keväällä 2020 ei tuntunut siltä, että sairaskertomus olisi juuri se genre mitä ihan ensimmäisenä olisi kaivannut, pikemminkin pösilö eskapismi on kiinnostanut tavallistakin enemmän.

[Marika Oksa]

Olikohan siinä ajoitus jo mahdollisimman huono, olihan se vaikuttava, mutta keväällä 2020 ei tuntunut siltä, että sairaskertomus olisi juuri se genre mitä ihan ensimmäisenä olisi kaivannut, pikemminkin pösilö eskapismi on kiinnostanut tavallistakin enemmän.

Hyvä huomio. Korona-aika on tosiaan omalla kohdalla ollut se syy, miksi Takalon uusin kirja on jäänyt lukematta. Varmasti hieno kirja, mutta aiheeltaan liian raskas tähän hetkeen. Samoin Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta, Emmi Niemisen Katkenneita lankoja (käsittelee loppuunpalamista) ja Emilia Laatikaisen Kadonneet edustavat "liikaa realismia" -osastoa, joka ei vaan nappaa juuri nyt. "Tavallisissa" oloissa olisin näistä varmasti ainakin osan tullut jo lukeneeksi. Kunhan koronasta päästään ja olot normalisoituvat, tulee näihin kirjoihin kenties palattua.

[Curtvile]

Olikohan siinä ajoitus jo mahdollisimman huono, olihan se vaikuttava, mutta keväällä 2020 ei tuntunut siltä, että sairaskertomus olisi juuri se genre mitä ihan ensimmäisenä olisi kaivannut, pikemminkin pösilö eskapismi on kiinnostanut tavallistakin enemmän.

Päivää, haluan esittää pösilön eskapismin puolustuspuheenvuoron.
Se on tarpeellinen osa kulttuuria, jota ilman koko kenttä ajautuisi niin vähäpätöiseen marginaaliin ettei se ole enää edes huvittavaa.
Osasto haaveet ja toiveet, koska realismi ei anna syitä jatkaa kärsimystä.

Isommin mielestäni on kyse juuri siitä että on sairaskertomus. Elämme kulttuurissa jossa sairaudet, vammat, vanheneminen ja nimen mukaan kuoleminen ovat valtavia tabuja korona-ajan ulkopuolellakin.
Sairaalassa on käytävä, mutta sanomiset jäävät latteuksiksi kun ei oikein osaa suhtautua toisen tilaan. Saanko olla onnellinen etten se ole minä? Saako toivoa että kivut lakkaisivat, vaikka se tarkoittaa menehtymistä? Entä että toinen eläisi vielä vaikka se tarkoittaa vain lisää tuskaa ja kipua? Mitä voi sanoa kun ei tiedä sitä uutta normaalia.

Tiitu Takalo on piirtäjä ja kirjoittaja joka on selkeästi maailman mittakaavassa ammattilainen. Aihe vaan on monille raskas ja siksi helposti jää käsittelemättä.
Maailmanlaajuinen pandemia tai ei.
Kuolemaa vaan ei pääse pakoon muuten kuin elämällä sitä ennen.

[Reima Mäkinen]

Videolla jo muistaakseni mietin sitä, että jos kirjan nimi olisikin ollut "Muista että elät" tms. Itse en nimittäin pitänyt sitä liian raskaana tähän aikaan. Kirjan nimi vetää ajatukset tarpeettomasti synkkyyteen muistutellessaan kuolemasta. Ehkä tosiaan kuitenkin niin että tässä ajassa sitä ei tarvitsisi muistutella taiteessa kun se vaikkapa uutisten ja erinäisten tiedotustilaisuuksien muodossa on kuitenkin tapetilla monta kertaa päivittäin. Näin jälkeen päin sarjakuva vaikuttaa enemmänkin taistelu- tai selviytymiskertomukselta ja rinnastuu siinä mielessa vaikkapa myös eskapistisiin seikkailuihin, joissa myös kuoleman uhka on usein läsnä, kevyemmin vain. No, minä nyt olen muutenkin tykännyt lukea viimeisen vuoden aikana rutosta (Camus) ja kolerasta (Marquez, Mann) niin että kenties ehkä en sitten edusta suurta enemmistöä, joka tuntuu kaipaavan sitä kevyttä/viihdettä oli aika sitten itsessään "kevyt" tai "raskas".   

[Curtvile]

Kevyt ja viihde ovat ne yleisimmät tavat vähätellä mitään kulttuurin muotoa.

Memento Mori on hyvä motto. Jokainen kuolee, se on varmaa. Hyvin harva elää. Synkkyyttä en teoksesta löydä.

Itselle Tiitu Takalo on niitä harvoja tekijöitä ihan globaalissa kaavassa joiden slice of Life/ omaelämäkerrallinen sarjakuva on kiinnostavaa ja kulutetun ajan väärti.

[äyni]

Minä seurasin Memento Moria Tiitun blogista aina heti tuoreeltaan.

Näin terveydenhuoltoalan ammattilaisena luin sairauskertomuksen lisäksi aivan huikean taidokasta kuvausta siitä epävarmuudesta ja hämmennyksestä, missä vakavasti sairastunut ihminen elää. Aspekti, joka jokaisen potilastyötä tekevän pitäisi tiedostaa, mutta johon on todella vaikea päästä käsiksi. Ei se hämmennys, suru yms. näy useinkaan sairaaloissa ja vastaanotoilla, vaan niissä tilanteissa ihminen skarppaa, eikä niiden asioiden sanoiksi pukeminenkaan kunnolla välitä sitä lääkärille tai hoitajalle. Mielestäni Tiitu onnistui näiden teemojen välittämisessä paremmin kuin kukaan muu tähän mennessä.

[Reijo Valta]

Ranskassa on suositeltu kymmentä sarjakuvaromaania naistenpäivän lukemisiksi. Ekana listalla onMoi, Mikko et Annikki.

[Jarkko Sikiö]

Upea henkilökuva Yleltä, jossa käsitellään laajalti Tiitu Takalon töiden yhteiskunnallista ulottuvuutta.

[Reijo Valta]

Tiitu Takalo on saanut sarjakuvataiteen valtionpalkinnon.

Pikku-uutinen etusivulla.