Olikohan siinä ajoitus jo mahdollisimman huono, olihan se vaikuttava, mutta keväällä 2020 ei tuntunut siltä, että sairaskertomus olisi juuri se genre mitä ihan ensimmäisenä olisi kaivannut, pikemminkin pösilö eskapismi on kiinnostanut tavallistakin enemmän.
Päivää, haluan esittää pösilön eskapismin puolustuspuheenvuoron.
Se on tarpeellinen osa kulttuuria, jota ilman koko kenttä ajautuisi niin vähäpätöiseen marginaaliin ettei se ole enää edes huvittavaa.
Osasto haaveet ja toiveet, koska realismi ei anna syitä jatkaa kärsimystä.
Isommin mielestäni on kyse juuri siitä että on sairaskertomus. Elämme kulttuurissa jossa sairaudet, vammat, vanheneminen ja nimen mukaan kuoleminen ovat valtavia tabuja korona-ajan ulkopuolellakin.
Sairaalassa on käytävä, mutta sanomiset jäävät latteuksiksi kun ei oikein osaa suhtautua toisen tilaan. Saanko olla onnellinen etten se ole minä? Saako toivoa että kivut lakkaisivat, vaikka se tarkoittaa menehtymistä? Entä että toinen eläisi vielä vaikka se tarkoittaa vain lisää tuskaa ja kipua? Mitä voi sanoa kun ei tiedä sitä uutta normaalia.
Tiitu Takalo on piirtäjä ja kirjoittaja joka on selkeästi maailman mittakaavassa ammattilainen. Aihe vaan on monille raskas ja siksi helposti jää käsittelemättä.
Maailmanlaajuinen pandemia tai ei.
Kuolemaa vaan ei pääse pakoon muuten kuin elämällä sitä ennen.
