Olen vähän kerrassaan lukenut Grant Morrisonin kirjaa Supergods (2011).
Supergods osoittautui kokonaisuudessaan melko poukkoilevaksi kirjaksi. Tämä on sarjakuvahistoriikkia, (sankarien kautta tarkasteltuna), elämäkertaa (kasvukertomuksen muodossa) ja muistelmateosta (omien ja muiden teosten läpi tarkasteltuna).
Alkunsa tämä sai ideasta, että Morrisonin olisi pitänyt koostaa haastatteluistaan leikekirjatyylinen kokonaisuus. Olisi tämä tässäkin muodossaan pitänyt vielä kustantajan toimesta palauttaa leikkauspöydälle. Tuntuu kuin Frankensteinin hirviö olisi päästetty lävitse sillä tekosyyllä, ettei pienen niche-markkinan täytteeksi tarkoitetulta opukselta edes odoteta laatua.
Kyllä Morrison parhaimmillaan kirjoittaa viihdyttävästi, ja toisinaan hyvinkin värikkäästi, avaten eri supersankarisarjakuvan aikakaudet, pyyhkii katseellaan tärkeimmät merkkiteokset kertoen kuinka niitä pitäisi sarjakuvaharrastajan arvostaa ja opastaa tyhmimmänkin medialukutaidottoman kovalle maalle.
Toisaalta Morrison pahimmillaan puuduttaa lukijaa listaten supersankarielokuvia (The Shadow on lipsahtanut supersankarielokuvaksi) tai selvittää miten missäkin Marvelin ja DC:n event-kokonaisuudessa alkuasetelmat menevät. Supersankarielokuviin palataan vielä kahdesti sen jälkeen kun ne kerran on jo käsitelty. Onko tätä kukaan viitsinyt lukea ennen painoon linkoamista?
Toisinaan tekee mieli kääntää opus ympäri tarkistaakseen, että kannessa tosiaan lukee Morrison. Vaikkapa kaksoistornien raunioilla itkevästä Tohtori Doomista ei hän sano mitään sellaista, mitä ei olisi jo 2001 todettu. Sataan. Kertaan.
Sarjakuvaharrastajana opuksen mielenkiintoisinta antia on kuinka Morrison näkee sankarit tai Marvel- ja DC-universumit itsessään. On myös kiehtovaa kuinka erikoisten ajatusmallien (ja millaisten uskomusten, kuten kahteen suuntaan vaikuttavan magianharjoittamisen) lävitse ideat puristuvat ennen sarjakuvaksi lihallistumistaan.
Otetaan esimerkkinä kaksisuuntainen 2D- ja 3D-todellisuuksien vuorovaikutus: Morrison odottaa sairaalassa AIDS-testin tuloksia ja kirjoittaa sarjakuvansa hahmon (eli oman 2D-avatarinsa) selviytymään testistä puhtain paperin – ja näin taikoo itsensä terveeksi. Huikeaa!
Morrison esittelee uskomuksensa ja maailmankatsomuksensa työntämättä niitä lukijalle, yksinkertaisesti vain selittäen miten ne vaikuttavat hänen työhönsä. Siten ne myös välittyvät lukijalle itsesuggeroinnin kaltaisina teorioina, joissa on järkeä riippumatta uskooko niihin itse.
Toisaalta aivan kaikkea ei ole edes tarkoitettu otettavan todeksi. Kun lukija ei aina tiedä missä todellisuus muuttuu imagonrakennukseksi eli puhtaaksi fiktioksi, laimenee myös lukuinto. Kun ollaan epäilyttävimmillä vesillä, kirjoittaa Morrison "ettei kaikki mikä on todellista (real) ole totta (true) ja päinvastoin". Hmmm...
Todellisuudessa pysyäksemme on opuksessa kiintoisaa myös se, kuinka Morrison näkee alan sisäisen todellisuuden. Alussa hieman kompastelin, ennen kuin oivalsin, että Morrisonin kirjoissa mm. John Byrne ja Frank Miller ovat käsikirjoittajia. Silti varsinaisia kuvittajia hän muistaa kehua runsaasti, mikä oman tulevaisuuden kannalta viisainta onkin.
Morrison kehuu myös toimittajia, kollegoita ja... ei tämä tosiaan mikään muistelmateos ole, yhtään pahaa sanaa ei kirjassa lipsahda. Sentään varovaisesti kritisoidaan niin Marvelin ja DC:n johtoa, mutta ei niin pahasti etteikö töitä jatkossa löytyisi.
Suoran kritiikin kohteeksi joutuvat lähinnä fanikulttuuri, aikuiset fanit ja sosiaalisen median riekkujat. Kummalliseksi opus muuttuu aivan lopussa, kun Morrison listaa friikkeinä pitämiään sarjakuvafaneja uransa ajalta. Hauskoiksi tarkoitetuista sivuista jää lukijalle erittäin paha jälkimaku, Morrisonin kuvaamat ressukat kun ovat kirjan todennäköisintä lukijakuntaa ja sääli käy mikäli tästä joku itsensä tunnistaa.
Takavuosina fanit haukkuneet bändit sukelsivat suosiossa ja jonkinlaista moraalista rangaistusta karman lakien mukaan jää oikein kaipaamaan. Morrison on tätä ennen ehtinyt jakaa fanit hyviin (lukijoihin) ja pahoihin (sarjakuvafaneihin). Ensimmäiset ovat älykkäitä ja harrastavat sarjakuvia muun populaarikulttuurin sivussa.
Kummasti Morrison vaikuttaisi kärsivän jonkinlaisesta epävarmuuden tai alemmuudentunteesta, joka vaikuttaa hänen suhteisiinsa toisiin tekijöihin, fanikuntaan ja tähtiin sarjakuvan ulkopuolella. Kaikki uran aikana kohtaamansa muusikon, filmi- ja urheilutähden hän mainitsee tunnontarkasti. Niin tarkasti, että Morrison mm. kirjoittaa tervehtineensä Sean Conneryä. Ilmeisesti söör Connery ei käsikirjoittajaa noteerannut kun ei kerran mainita, moikkasiko Connery takaisin. Puuh.
Alan sisällä Morrison ei arvostele tekijöitä suoraan, vaan kritiikki tulee teosten kritiikkinä. Kenties eniten Morrisonin mielipiteistä kertoo, kenet jätetään mainitsematta, toisinaan kun kirjan sivuilla on nimien kohdalla suorastaan reikiä. Lopussa pyydetään anteeksi, ettei kaikkia ehditty mainita nimeltä. No voi että.
2000-luvun Marvel-tuotantoa Morrison tarkastelee hieman nenän vartta pitkin, taitaa vielä kirvellä toimituksen kampeaminen vastaan, kun New X-Meniä kirjoitti. Toisaalta lapsuudesta kumpuava rakkaus DC-universumiin hahmoineen välittyy koko kirjasta, sitä ei voi kiistää.
Tätä lukiessa tuntee kuinka pakosti tekee mieli lukea DC:n Silver Age -tuotantoa ja kaikki kriisitarinat. Sekä kaikki Morrisonin tarinat. Aaargh! Morrison selvästi loitsii lukijaansa ostamaan kaiken kirjoittamansa, sekä samalla tukemaan DC-tuotantoa laajemmin.
Erikoisesti rivien välistä voi lukea, kuinka Morrison on tuntenut (tuntee?) itsensä pieneksi Alan Mooren varjossa. Toisaalta, ovatko tosiaan kaikki Mark Millarin parhaat ideat Morrisonilta lähtöisin ja vain huonot mieheltä itseltään? Kenties Morrison näkee puolestaan Millarin kasvavan hänen varjossaan.
Henkilökohtaisesti tartuin alkujaan koko opukseen uteliaisuuttani sen suhteen, mistä sarjassa Seaguy oli oikein kyse. Hieman pettymys se oli, kun ei siinä ollutkaan mitään hienompaa, salaista ulottuvuutta, valta-asetelmia siinä käsiteltiin ja narratiivi oli se ilmeinen "elämme maailmassa, jossa paha on jo voittanut". Tässä, kuten monessa muussakin sarjassa, Morrison sanojensa mukaan vain koetti ennakoida sen, mitä lukijat sarjoiltaan halajavat (tähänkin on oma, hieno teoriansa). Tai ehkä hän koetti taikoa sarjakuvateollisuutta omaan suuntaansa, mikä Seaguyn kohdalla vain epäonnistui toisin kuin monesti aiemmin.
Kirjana Supergods on auttamattoman huono, editoimaton ja leikekirjamainen mietteiden kokoelma. Vioistaan huolimatta se on ehkä kiintoisin koskaan lukemani sarjakuva-aiheinen teos. Kaiken kaikkiaan kirja saa oivaltamaan, kuinka positiivisella otteella Morrison luo sarjakuviaan, ikään kuin tehden taikaa, jossa muuttaa koko maailmaa paremmaksi kasvettuaan ensin ohjustukikohdan naapurissa. Hän vihaa kylmää sotaa, kilpavarustelua, aseteollisuutta, tosimaailman kriisipesäkkeitä ja ikäviä uutisia. Sankarit edustavat todellisessa maailmassa parempaa, idealistisempaa vaihtoehtoa. Toivottavasti hän ei koskaan menetä uskoaan sankareihin!
EDIT: Katsotaan myös, mitä olisin sanonut, jos olisin syntynyt
kirja-arvotelijaksi:
So it is disappointing to watch as “Supergods,” which never stays with a particular point for very long, comes increasingly unraveled in its final chapters, forgoing thoughtful examination in favor of shout-outs to Mr. Morrison’s industry colleagues and an unnecessary, 16-page summary of the “Batman” movie franchise.
