Ei todellisten henkilöiden käyttö kerronnassa häiritse lainkaan, mikäli niillä on jotain sanottavaa tai selkeä funktio tarinan kiemuroissa - kuten vaikka Prattilla.
Leopardinaisessa edellä mainutut hukattiin kuitenkin totaalisen täydellisesti. Hivenen paneutumalla Sartre/de Beauvoir -kaksikosta olisi saanut taatusti irti ihan kiinnostavaakin/hauskaa eksistentialismi-irrottelua, mutta nyt aikaansaannos oli tyhjänpäiväistä hönöilyä.
Pääsyyllinen on tottakai Yann, joka vuositasolla lykkää sarjakuvakässäreitä samaa tahtia kuin "sitä ihteään". Toisaalta en ymmärrä miten Yann saa kaikki "ideansa" läpi toimituksessa - kuten vaikka episodi "niilopielisauton" parissa. Todella heikkoa.
Ilmeisesti raha silti juoksee tilille, joten luokattomia sepustuksia tullee jatkossakin.
Schwartzin kuvitus sentään pelasti albumin "hukkaan heitettyä rahaa" -osastolta. Herran tussauksessa kylläkin kummastuttaa välillä omituiset mustat "klöntsät" hahmojen kasvoilla. Myös varjostukset ovat paikoitellen yllättävän amatöörimäisesti tussailtu. Mene ja tiedä.
