Värin merkitys sarjakuvassa

[Reima Mäkinen]

Palautan taas Kupla-akatemian niidenkin mieliin jotka haluaisivat unohtaa sen.
www.kupla.net/akatemia

Siellä on 1C luokassa omat otsikkonsa mm. Värien merkitykselle, Mustan ja valkoisen merkitykselle ja Harmaan merkitykselle kuvassa. Siitä on jo aikaa kun ne kirjoitin, enkä ala nyt asioita kokonaan toistamaan.

Kerroin, että väreillä voi mm.
- luoda tunnelmaa
- saada aikaan fyysisiä reaktioita
- tukea kerronnan jaksottumista kohtauksiin
- viitata symbolitasoon
- korostaa taustan syvyttä ilmaperspektiivillä

Ainakin yksi tärkeä asia näyttää listasta unohtuneen. Värin suhde liikkeeseen, josta tässä säikeessä muut ovatkin jo ansioituneesti kirjoittaneet. Kannattaa kuitenkin muistaa että maalaustaiteessa värin funktio on eri kuin sarjakuvassa. Sarjakuvalla yleensä yritetään kertoa, maalauksella ja maalarilla taas on usein ihan eri päämäärä.

Varsinainen väriä käsittelevä osuus (se vähä mitä sitä on) on kuitenkin luokassa 2C. Nostaisin sieltä esiin pari juttua, vaikka Otto K tuossa jo ehti todetakin, että teoriat tulevat ja menevät. M.E.Chevreul nimittäin ehti miettiä värien erottamista toisistaan mustalla ääriviivalla jo 1800 -luvun alussa. Erittäin hyödyllistä on myös osata erottaa toisistaan Lisäävä (additiivinen) ja Vähentävä (subtraktiivinen) värien muodostumien (löytyy myös McCloud), se liittyy nimittäin oleellisesti myös tietokonetyöskentelyyn.

Suosittelen seuraavia opuksia aiheeseen tutustumiseen, mikäli teoria kiinnostaa. Muitakin löytyy, mutta noillakin pitäisi pärjätä.

Unto Pusa
Plastillinen sommittelu
Otatieto Oy 1979

Johannes Itten
Värit taiteessa
Kustannus Oy Taide

Joseph Abers
Värien vuorovaikutus
Vapaa taidekoulu 1979

Fernand Léger
Maalaustaiteen tehtävät
Suomen Taiteilijaseura ry 1980

Jatkan myöhemmin. Vär-mv asetelmasta.
-------------------------------------------------

Mattipekka kyseli suosikkejani. Pari yleistystä voisi heittää alkuun.
1. Kaikki ennen DTP-aikaa väritetyt toimivat kohtuullisesti (syyn saatte arvata).
2. Mv -sarjan värittäminen jälkeen päin toimii ihan yhtä huonosti kuin värien pudottaminen alun perin värilliseksi tehdystä.

Suosikkivärittäjiäni ovat mm. (eri syistä) Bill Watterson, Richard Corben, Bill "Sienkievitsi", Frank Hampson, Gerard Lauzier ja Steve Bissette.

[Mattipekka]

väreillä voi mm.
- luoda tunnelmaa
- saada aikaan fyysisiä reaktioita
- tukea kerronnan jaksottumista kohtauksiin
- viitata symbolitasoon
- korostaa taustan syvyttä ilmaperspektiivillä

Niinpä. Väreillä voi tehdä kaikkea tuota, mutta väitän, etteivät ne ole välttämättömiä niiden ilmaisemiseen.

Esitän tällaisen synteesiehdotuksen: Kaikki tarinat ovat kerrottavissa sekä mustavalkoisena, että värillisenä. Ruuduilla on kuitenkin, tarinan kuljettamisen ohella, myös silmää miellyttävä funktio. Niinpä maailmassa, joka on vapaa taloudellisista tai ekologisista paineista ja jossa taiteilijat hallitsevat kaikki tekniikat yhtä hyvin, tyylilajin valinta perustuu viime kädessä puhtaisiin kauneusarvoihin. Tästä poikkeuksena joitain aiheita (kameleontti) tai joillekin kohderyhmille (lapset) tehtäessä ratkaisua voi perustella myös havainnollisuus- tai selkeysnäkökohdilla.

Koko väri-mustavalko-väittelyn voi mielestäni pelkistää kahteen teokseen: Richard Corbenin Neverwhere ja Moebiuksen 40 days dans le désert B.

Corbenin tyyli on häivyttää kuvista ääriviivat ja korostaa "realistisuutta". Hän tekee sen kuitenkin kuin maalari ja kurkottaa kirkkailla väreillään fotorealismin yli, kohti alitajuntaa ja symbolitasoja. Tarina kulkee sujuvasti, vaikka jokainen ruutu on itsessään pieni taulu. Oikea havaintoesimerkki Reiman yllä listaamista väriaikutuksista.

Moebiuksen tyylivalinta on edellisen täysi vastakohta. Hän leikittelee suvereenisti mustilla viivoilla ja valkoisella pinnalla eikä käytä edes puhekuplia juonen kuljettamiseen.  Hän luo suuria tunteita ja luotaa alitajuntaa niin helpon näköisesti, että itkettää. Yksi voimakkaimpia lukukokemuksiani aikoihin, vaikken osaa edes selittää kirjan juonta. Joka ikinen Reiman värinkäyttöä puoltava peruste on tässä toteutettu mustavalkoisena.

Molemmat teokset tuottavat hyvin samankaltaisen tunnetilan keinojen täydellisestä erilaisuudesta huolimatta. Jotta pakka menisi täysin sekaisin, on muistutettava, että Corben on tehnyt häikäiseviä mustavalkotöitä ja Moebius upeita akvarelleja. Millä perusteella kyseiset taiteilijat sitten päättävät toisinaan käyttää värejä ja toisinaan tussipulloa? En tiedä, ihmettelen nöyrästi ja totean:

Mestarit tekevät taideteoksia välineistä riippumatta.

[Reima Mäkinen]

Puhuit, Mattipekka, ikiaikaisesta kiistasta ja rinnastit valokuvan parissa käytyyn keskusteluun. Sarjakuvassa asia liittyy myös toiseen tukkanuottaseen. Nimittäin pelkistämiseen (ja taiteelliseen taiteilijan ilmaisuun). Värillisyys on tavallaa oma piirtämisen, tekemisen ja ajattelun alueensa. Sarjakuvassa kerrotaan kuvalla ja tekstillä. Jos ja kun osaa kertoa värillä (tai tomii niin, että värit eivät ainakaan haittaa kertomista) niin hyvä.

Vaikka väititkin, että samaan pääsee mustavalkoisella, niin kyllä minusta esimerkiksi tunnelman hienoviritteiset muutokset saattaisi olla helpompi tehdä väreillä. Ilman värejä ei myöskään saa aikaan värikontrasteja (joilla on myös niitä fysiologisia vaikutuksia). Siinä olet tietenkin oikeassa että ilman värejä kuitenkin pärjää 99,9%:ssa tapauksista mainiosti.

Vielä yksi pointti. Itse koen, että väreistä koituu niin paljon ylimääräistä työtä, että olen jättänyt ne sovinnolla vähemmälle. Se työaika on pois siitä ittestään - sarjakuvaamisesta.
Mitä kun lehtiä ja graafista suunnittelua kattoo (vertaa 20-40 vuotta taakse päin), niin värillisyys ei ole ainakaan kuvitusta vienyt yhtään parempaan suuntaan. Nykyään kaikki on värillistä (ja sitä halutaan) silti kuvat on sisällöllisesti ja muutenkin ohuempia IMHO.
Silti... kukin saa tehdä mitä lystää, on sitä pahempiakin syntejä kuin värien sekakäyttö.

[O.K.]

Kun astutaan kaiken taiteellisen ja idealistisen mumbojumbon ulkopuolelle, niin voidaan siis todeta että väriä käytetään usein puhtaasti paskan verhoamiseen. Värillä on sellainen vaikutus tavalliseen sukankuluttajaan, ettei tämä näe metsää puilta ja hyvin keskinkertainen piirros (tai mikä vain graafinen tuote) saadaan näyttämään kivalta - ja myymään. Esimerkiksi nämä Witchbladet sun muuthan ovat piirrokseltaan pääosin surkeita, mutta kiiltävä paperi ja näyttävä väritys pelastavat. Peruslukija, joka ei itse ole esimerkiksi piirtämiseen perehtynyt (varsinkin nuori sellainen) ei osaa ensinkään erottaa huonoa laatua, jos se on koristeltu tarpeeksi hyvin.

Värinkäytön valinta on hyvin paljon kohderyhmäkysymys: jos mielii myydä sarjakuvaa keskivertoteinille, on "pinnan kiillettävä"! Se on vain taiteilijan omanarvontunnosta kiinni kuinka alas hän tässä tapauksessa vajoaa. Suomessa yleensä taitaa tekijöillä olla itsekunniotus tallella(?). Minä olisin valmis käyttämään väriä ihan vaan myyntitarkoituksessa, tietysti toivoen, ettei se näytä niin pinnalliselta kuin mitä se todellisuudessa on. Myin sieluni.

[Hege]

Tasaisia väripintoja on käytetty menestyksekkäästi Mignolan Hellboy -sarjakuvissa, varsinkin ensimmäisessä Seed of Destruction -sarjassa. Tämä on johtanut kuvituksen yksinkertaisuuteen. Esim. hahmon kertomaa: "And I land mad.", seuraava ruutu on taustaltaan tasaisen punainen. Tunteen ja tilanteen välittäminen onnistuu, samalla lukunopeus pysyy sopivana, sillä piirrettyjen yksityiskohtien määrä on pieni. Myöhemmissä tarinoissaan Mignola jätti tuon hahmon sisäisen dialogin pois, koska katsoi voivansa välittää samat asiat kuvin. Ja näitä tarinoita on julkaistu mv-muodossa Saksassa.

Nykyiset super-sarjakuvat kaiketi piirretään kolmeen kertaan, ensin itse taiteilija, sitten tussaaja tekee omat lisänsä ja lopuksi värittäjä piirtää silmäkarkkia mukaan. Silmäkarkki on kivaa pienissä erissä, mutta sellaisen lukeminen isoissa erissä on työlästä. Lisäksi tämä nykyinen yksityiskohtainen väritystapa vaatii omanlaisensa piirros- ja tussaustyylin. Pari vuotta sitten vilkaistessani Mustanaamion sisälle oli ensivaikutelma tyrmäävän huono. Piirtäjät tekivät kuvansa yhä samalla tavalla kuin vanhoina hyvinä mv-aikoina. Värittäjä koetti sitten parhaansa mukaan sijoittaa värejä mustavalkomuotoon tarkoitettuun piirrokseen. Ei toiminut.
Voisinpa nyt intoutua väittämään, että mv-sarjakuvaksi tarkoitettua teosta tulisi värittää vain tasaisilla väripinnoilla (no voi siellä olla hillitty liukuma) ja jättää ne Photoshop-hienoudet muihin teoksiin.

[O.K.]

- - Lisäksi tämä nykyinen yksityiskohtainen väritystapa vaatii omanlaisensa piirros- ja tussaustyylin.
- - Voisinpa nyt intoutua väittämään, että mv-sarjakuvaksi tarkoitettua teosta tulisi värittää vain tasaisilla väripinnoilla (no voi siellä olla hillitty liukuma) ja jättää ne Photoshop-hienoudet muihin teoksiin.

Tämä on hirmu hyvä huomio, Hege, oikeastaan ihan perusasia, mutta sen tuntuvat joskus unohtavan kokeneemmatkin tekijät.
Intouduin piirtämään asiasta havainnollistavan kuvan:


(Eli tämä kökkö, nopeasti sutaistu esimerkki yrittää havainnollistaa asiaa...)
A-rivin kuva esittää siis alunperin mustavalkoiseksi tarkoitettua työtä ja on siksi tussattu reipaammalla kädellä. Mustavalkoinen A1 toimii hyvin (no, hyvin ja "hyvin"..), mustat varjoalueet luovat kuvan valaistuksesta ja kontrasti nostaa muodon esiin.

Myynnin edistämiseksi päätetäänkin lyödä teos väreihin ja vanhan koulukunnan värittäjä askartelee siistit värialueet, intoutuu käyttämään jopa useampaa väriä valaistusefektin voimistamiseksi (A2).
 
Väri kuitenkin auttamatta litistää kuvaa, koska voimakas kontrasti lievenee. Työ päätetään antaa digitaalikynäilijä Dan Kultasormen pelastettavaksi. DannyBoy lyö Photarin tulille ja kohta printistä tulee ulos GLOSSYA! Muttapamutta... A3-kuvasta näkee kuinka syvenevät värit riitelevät voimakkaitten mustien alueiden kanssa. Tussit ja väritys kilpailevat huomiosta ja näyttävät leijuvan eri tasoissa. Samalla viimeinenkin kontrasti pilaantuu. Pahimmassa tapauksessa itsepäisen värittäjän valaistus on ristiriidassa tussatun kuvan kanssa. A3 EI TOIMI. Ja näin vaikka alkup. kuvassa ei ole tuon enempää mustaa!

B-rivin kuva on tarkoitettu väritettäväksi ja B1 näyttääkin yksinään melko lattealta, kuvasta puuttuu syvyys (ja hartiat näköjään ) ja yksittäiset viivat korostuvat liiaksi. Tässä tapauksessa värit luovat valaistuksen ja muodon. Se onkin sitten makuasia, näyttääkö B2 vai B3 paremmalta. Tai tekijälle ei aivan makuasia, sillä valintaan vaikuttaa tietenkin tavoitteet, julkaisutapa (lehti:paperin laatu) ja aikataulu.

Vaikka esimerkissä tarkastelenkin aika amerikkalaista perussankarityyliä, niin perusajatus pätee mielestäni useimpiin piirrostyyleihin: musta ja väri pitää tapauskohtaisesti suhteuttaa toisiinsa. Aina se EI silti tarkoita: toista enemmän, toista vähemmän!

Näin minä joka tapauksessa olen asian ajatellut. Olkoon tämä opiksi niille, jotka eivät vielä tienneet - ja muistutukseksi muille. 8)

[Mattipekka]

Ammattitaitoisessa värittäjässä on myös puolensa. François Boucq ei ole mikään turha maalari itsekään, mutta hänen länkkärisarjansa Bouncer saa tarvittavan ripauksen realismia toisen värittäjän käsissä.

Tardin suht uusi alppari La Débauche taas on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten vakiintunut artisti voi uudistaa ilmaisunsa totaalisesti uuden värittäjän kanssa. Tardia ei välttämättä ensimmäiseksi kuvailisi adjektiiveilla hilpeä, raikas ja valoisa, mutta La Débauche on juuri sitä. Taiteilija on lähtenyt rohkeasti leikkiin mukaan ja piirtänyt useita hymyileviä ja jopa ilkikurisia ihmisiä! Iloiset akvarellit hävittävät loputkin Tardin synkkyydestä. Minusta tämä on loistava opus, vaikka monille T:n hardcorefaneille se luultavasti edustaa pyhäinhäväistystä ja itsensä myymistä.



Digitaalivärityksestä vielä sen verran, että se yleensä näyttää petollisen hyvältä omassa Photoshopissa. Johtuen additiivisten ja subtraktiivisten värien eroista, painettuna se tuntuu elottomammalta. Pitäisi siis uskoa, että jos ei yleensäkään pidä digivärjätyistä tarinoista, ei niistä omistakaan sen parempia painettuina tule. Perk... nyt pitää aloittaa oman digivärjätyn alpparini väritys uudestaan alusta:(

Jos Otto K. suo minun taas hetkeksi irrota reaalimaailmasta, ehdottaisin, että koska meillä on jo ammattitaitoisten sarjakuvatekstaajien ammattikunta, voisimme perustaa Suomeen myös arvostetun sarjakuvavärittäjien ammattikunnan. Nämä käsityöläiset torjuisivat sitten sankarillisesti valmisfonttien ja digivärityksen maailmanvaltaa.

"Eletään vuotta 2010 jKr. DTP on valloittanut koko maailman. Koko maailman? Ei! Yksi pieni maa pitää yhä sitkeästi puoliaan."

[O.K.]

Digitaalivärityksestä vielä sen verran, että se yleensä näyttää petollisen hyvältä omassa Photoshopissa. Johtuen additiivisten ja subtraktiivisten värien eroista, painettuna se tuntuu elottomammalta. Pitäisi siis uskoa, että jos ei yleensäkään pidä digivärjätyistä tarinoista, ei niistä omistakaan sen parempia painettuina tule.

No näinhän se vähän tahtoo olla. Monet kokemattomammat värittäjät eivät ota kunnolla huomioon sitä, että työ painetaan lopuksi paperille, eikä paperi ja CMYK toista kirkkaita ja syviä värejä. Toimivan painovärityksen tekeminen tietokoneella vaatii ahkeraa pantonekarttojen vilkuilua (esim.) ja tiukkaa perstuntumaa siitä, mihin neliväritekniikka pystyy. Käsin värittämällä pääsee paljon lähemmäksi lopullista tulosta.

Tietokoneväritys on kyllä vielä niin tutkimaton meri - mitenkäs kauan se nyt on ollutkaan käytössä? -, että toivoa sen suhteen en olisi valmis heittämään vaikka nykyiset tekeleet ovat mitä ovat. Tekijöiden kokemus ja digitaalitekniikka kehittyy koko ajan. On tekijöiden valinta halutaanko tietokoneväritystä viedä lähemmäksi perinteisten väritystekniikoiden tyyliä vai haetaanko jotain aivan uutta.

Jos Otto K. suo minun taas hetkeksi irrota reaalimaailmasta, ehdottaisin, että koska meillä on jo ammattitaitoisten sarjakuvatekstaajien ammattikunta, voisimme perustaa Suomeen myös arvostetun sarjakuvavärittäjien ammattikunnan. Nämä käsityöläiset torjuisivat sitten sankarillisesti valmisfonttien ja digivärityksen maailmanvaltaa.

Kannatetaan! Suomessa taitavat vain piirtäjät pääosin itse värittää työnsä, eikö?

Ja keskiaikatyyliin, yksinoikeus värittämiseen olisi värittäjäkillalla ja kaikenlaisilta DTP-pelleiltä hakattaisiin kädet irti... heh heh.

[Reima Mäkinen]

Yksi värityksen tehtävä/mahdollisuus vielä unohtui lsitastani (tuon koristelun ohella) ja sehän on tietenkin kuvan selkeyttäminen. Yksinkertaisin esimerkki tästä on hahmon erottaminen tai erottuminen taustasta.

Lueskelin juuri Herra Jean albumin nro 2. Siinähän värittäjän (jonka nimeä en muista, mutta jota Dupyu & Berberian ovat muistaneet haastatteluissa kiitellä) osuus on selkeän positiivinen. Voisi ehkä jopa sanoa, että sellainen pseudo 50-luku ja ligne clair -vaikutelma lisääntyy huomattavasti juuri värittäjän ansiosta. Eikä tämä ole ollenkaan negatiivinen asia. Värittäminen on siis nöyrää puuhaa, se jos mikä on alisteista piirrokselle ja itse kertomukselle.

[Avalkis]

Löysin tämän mielenkiintoisen foorumin noin viikko sitten
ja tässä ensimmäinen postaukseni.
Juuri tällaista informaatiota/keskustelua mitä täältä löytyy olin etsinyt
ja sattumalta eksyin (itseasiassa linkkisivuille olin
Taru sormusten herrasta -sarjakuva-linkkiäni aikoinaan ehdottanutkin ).

Keskustelu on tosiaan ollut mielenkiintoista.
Värillisyyden ja mustavalkoisuuden ohella on muuten niiden
"välimuodon" käsitteleminen unohtunut, eli harmaasävyväritys.

Mitä sarjakuvia/julkaisuja teille tulee mieleen missä tätä tyyliä käytetään?

Olen tekemässä sarjakuvaa (ja olen juonenkirjoitusvaiheessa ja hahmojen
piirrosasun kehittämisessä) ja tämä nyt ei olisi ensimmäisiä asioita
mitä tarvitsee miettiä, mutta kuitenkin, en vielä tiedä painanko
(tai pikemmin tulostanko) albumin värillisenä, harmaasävyisenä vai mustavalkoisena.
(Kannet joka tapauksessa väreissä.)

Tässä esimerkki samasta kollaasista näillä kolmella tavalla esitettynä
(isoin pyöreä kuva on vielä kesken; se on aluperin kokoluokkaa 5x A4
joten skannausvälit pitää fixata):

http://koti.mbnet.fi/psychic/pics/taide/sb_collage1.jpg
http://koti.mbnet.fi/psychic/pics/taide/sb_collage2.jpg
http://koti.mbnet.fi/psychic/pics/taide/sb_collage3.jpg

Tässä vielä yksi noista vierekkäin (O.K.:n esimerkin tapaan; mutta eipä millään saa näkymään tässä oikein img-käskyilläkään tai html:llä joten linkkinä):
http://koti.mbnet.fi/psychic/pics/taide/sb_collage4.jpg

Harmaasäyvyvärityksessä vaivahan on käytännössä sama kuin
värittämisessä ja värittäisinkin ensin kaikki sivut ja sitten
muuttaisin harmaasävyisiksi, jonka jälkeen muuttaisin kontrastit sopiviksi.
(Se tulostaisinko värillisenä riippuu myös erään printterin
tulostuslaadusta joka minulla saattaisi olla käytettävänä.)

Täällä osa kollaasin kuvista nähtävänä isompina ja paljon muutakin:
http://koti.mbnet.fi/psychic/_fin_art_pen.html

PS. Sivukomenttina vierastan Harald Hirmuista väreissä (esim. albumit ja piirretyt);
punainen parta ja muutenkin parran raja (jota ei mustavalkoisessa
luonnollisesti ole) häiritsevät.
Tämä johtuu luonnollisesti tottumisesta Hesarin jokapäiväisiin strippeihin.
Muilla sama tai vastaavanlaisia "ongelmia"?

[Reima Mäkinen]

Kupla-akatemiassa on pätkä myös harmaasävyistä ja muutenkin aika laajasti harmaan tekemisestä. Värien painaminen on törkeän kallista. Kannattaa ehkä miettiä, että mihin niitä värejä tai harmaasävyjä tarvitsee. Lastensarjakuvissa ne on must, mutta muuten taiteilija saa itse valita tyylin joka tukee parhaiten hänen kerrontaansa.

[Mattipekka]

Sarjakuvassa asia (väri) liittyy myös toiseen tukkanuottaseen. Nimittäin pelkistämiseen

Ottaisin vielä tarkempaan syyniin pelkistämisen vastakohdan, eli fotorealismin sarjakuvissa.

Mustavalkovalokuvaajat vastustivat aikanaan värin käyttöä sillä perusteella, että se jäljentää todellisuutta liian kirjaimellisesti. Se ei jätä tilaa katsojan tulkinnalle. MV-valokuvaajat halusivat (ja värivalokuvaajat pyrkivät samaan tänä päivänä) säilyttää edes pienen fantasian tunnun kuvissaan, vaikka kamera on luonteeltaan dokumentoiva väline.

Sarjakuvamaalarit hyödyntävät samaa ajatusta käänteisessä järjestyksessä. He työskentelevät fantasiasta kohti todellisuutta. Väri on tällöin erittäin tärkeä realismia lisäävä osatekijä. Tästä syntyy mielenkiintoinen kysymys: Kuinka realistinen sarjakuva voi olla ilman, että sen sadunomaisuus, illuusio, katoaa?

Valokuvista, edes mustavalkoisista, koostetut sarjakuvat eivät toimi. Ne edustavat tarkasteluasteikon toista ääripäätä, Sarjakuvia, jotka ovat liian realistisia ollakseen sujuvasti luettavia.

Richard Corben edustakoon mittarin toista ääripäätä: Hänen työnsä ovat riittävän epärealistisia toimiakseen hyvin sarjakuvina.

Sopivan realismin raja on jossain näiden kahden välissä. Yksi asia tuntuu selvältä: Mitä fotorelistisemmaksi kuvat muuttuvat, sitä ilmeettömämpiä hahmoista tulee ja sitä staattisemmiksi sommitelmat muuttuvat.

Corbenin teos Doomscult (Heavy Metal June 1983) on rohkea yritys löytää tämä raja. Siinä hän on käsitellyt retussiruiskulla valokuvia omaan maalaukselliseen tyyliinsä. Tulos on häkellyttävä. Noin puolet sarjakuvasta toimii ja toinen puoli on valokuvamaisuutensa takia liian jäykkää.

Kuten täällä on aiemmin todettu, fotorealistinen sarjakuva on selkeästi hitaampaa lukea kuin pelkistetty. Tämä vahvistaa teoriaa, että sarjakuva todellakin ja olennaisesti on nopeasti avautuvien symbolien lukemista.

Mielenkiintoisen näkökulman fotorelismiin tuo Itse valtiaat-sarjakuva. Tässähän päähenkilöt ovat selvästi epärealistisia. Ne on kuitenkin valaistu ja värjätty "fotorealistisesti". Tästä syntyy sama jäykistävä vaikutus kuin valokuvia käytettäessä. On huomattava, että Vaaliot ovat tehneet erittäin oikeaoppista työtä kuvakulmien ja -kokojen vaihtelemisessa. Kaikkien alan tarinankuljetusta koskevien teorioiden mukaan tämän pitäisi olla sujuvasti etenevä sarjakuva. Nimenomaan fotorealismi muodostuu helpon lukemisen esteeksi.

Lisäksi on vielä sellainen pointti, että mitä lähemmäksi realismia mennään, sitä herkemmin lukija huomaa virheet. Symboleita lukiessaan lukija on valmiiksi irtautunut reaalimaailmasta, joten tekijä voi keskittyä olennaiseen, eli sarjakuvan kerrontaan.

Värillisyys on tavallaa oma piirtämisen, tekemisen ja ajattelun alueensa. --- Jos ja kun osaa kertoa värillä (tai tomii niin, että värit eivät ainakaan haittaa kertomista) niin hyvä.

Totta ja tämä pätee myös realistisuuden asteisiin. Fotorealismismi vaikuttaa suuresti tarinankerrontaan. Sen käyttö vaatii suurempia siirtymiä ts. isompia leikkauksia kuvien välillä johtuen huomattavasti hitaammasta kuvanluvusta. Perussarjakuvasta tutut silmänräpäyskuvat tai zoomaukset eivät toimi fotorealismissa ollenkaan.

[Reima Mäkinen]

Mattipekka, olen pitkälti samaa mieltä kanssasi siitä mikä toimii ja mikä ei toimi. Muutama huomio kuitenkin.

Corbenin töistä tekee mielenkiintoisen (ja poikkeavan) myös se, että hahmojen kasvoissa hän ei pyri kovinkaan tarkkaaan realismiin (noh, ei kyllä kaikessa anatomiassakaan, mutta...).
Evoluutiohistoriallisen painolastin vaikutuksesta ihminen lukee käsittääkseni toisten kasvoja tarkemmin kuin mitään muuta. (toinen ihmissilmän erikoisuus on pienten liikkeiden havaitseminen, mutta se ei liity sarjakuvaan) Siis kasvojen alueella pienetkin muutokset, ilmeet, saavat osakseen huomiota. Ihminen tulkitsee kasvoja tietoisesti ja alitajuisesti ja sitä kautta kasvoilla on aina suuri merkitys. Realistisuus/tarkkuus/datan määrä hahmon kasvoissa on siis lukemisen kannalta huomattavasti oleellisempi seikka kuin realistisuus vartaloissa tai taustoissa (jotka katsotaan nopeammin ja joilla ei ole yhtä suurta merkitystä). Tämä siis kommenttina lukunopeuteen. Eri asia on sitten, miten tällaiset realistisuuden "saumat" pystytään esteettisesti tyydyttävästi toteuttamaan.

Vaalioiden Itsevaltiaat ei ole "normaalia" sarjakuvaa. Se on kasattu annetuista kuvista. Sarjakuvallisen ilmaisun näkökulmasta näistä annetuista kuvista puuttuu mm. liikevaikutelman aikaansaamiseksi tarvittavia kuvia sekä tietenkin ototkset eri kuvakulmista. Animaatiossa iso osa liikkeestä, ja siirtymistä sekä leikkauksista luodaan äänimaailman avulla. Tästä syystä kyseinen sarja ei ole relevantti esimerkki mitä tulee sarjakuvailmaisuun.  Mielestäni fotorealismi ei ole sen määrittelevä, tai helpon lukemisen esteeksi muodostuva piirre. Itsevaltiaat sarjakuvan hallitseva ja määrittelevä piirre on annetun kuvamateriaalin "köyhyys". 2D animaatiosta leikelty sarjakuva ei olisi välttämättä juurikaan sen sujuvammin luettavissa.

Mitä tulee fotonovellaan mediana tai ilmaisun lajina. Se toimii mielestäni jotenkin joissakin sarjakuvan lajityypeissä, kuten vaikkapa saippuasarjoissa tai parodioissa. Osittain tämä "toimiminen" on varmaan kiinni siitä, millaisia juttuja on totuttu näkemään, mutta ahkera lähikuvien käyttö yhdistettynä liioiteltuun ilmehtimiseen on romanssisarjan kieltä siinä missä jäykät kokokuvat luovat automaattisesti jäykän pysähtynyttä komiikkaa. Realistinen (muodoiltaan ja väreiltään tai harmaasävyiltään) ilmaisu tuo siis helposti mukaan koomisen vaikutelman ja joihinkin sarjoihin se sopii. Toisaalta taas, jos valokuvasta (tai rinnakkain asetetuista valokuvista) haluaa saada dynaamisen, joutuu todella painimaan (esim. sommittelun ja valaisun kanssa). Niinpä realistinen (valokuva) muuttuu toimintasarjassa helposti pökkelöksi.

[Mattipekka]

Sarjakuvallisen ilmaisun näkökulmasta näistä annetuista kuvista puuttuu mm. liikevaikutelman aikaansaamiseksi tarvittavia kuvia sekä tietenkin ototkset eri kuvakulmista.

En tunne Itse valtiaat-sarjakuvan tekoprosessia, mutta albumia tutkimalla olen ajatellut, ettei sitä ihan pelkillä animaation ruutukaappauksilla ole tehty. Minusta nimenomaan kuvakulmia ja -kokoja on käytetty vaihtelevasti, mikä johti ajattelemaan, että kenties ainakin osa ruuduista olisi renderoitu nimenomaan sarjakuvaa varten. Sehän ei olisi mikään suuri työ ottaen huomioon käytetty 3D-tekniikka. Puhuvia päitä on ehkä vähän liikaa, mutta kyllä se kuvakuljetukseltaan minusta on vähintään keskitasoinen sarjakuva. Pitäisin sitä yhä relevanttina esimerkkinä, riippumatta siitä, mikä sen todellinen tuotantohistoria on.

Myönnän olevan vaikeaa tarkkaan erotella, kuinka suuri osa kielteisestä lukukokemuksesta menee suoraan esteettisten mieltymysten piikkiin ja mikä sitten on "fotorealismin" osuus. Subjektiivinen kokemukseni kuitenkin on, että Itse valtiaissa kasvojen lukemiseen menee enemmän aikaa kuin "normaalissa" sarjakuvassa. Katse joutuu ikäänkuin kiertelemään ja keräilemään informaation palasia, kun taas perussarjakuvassa vilkaisu riittää. Onko tämä sitten fotorealismin vai huonon "piirroksen" vika?

Mitä tulee fotonovellaan mediana tai ilmaisun lajina. Se toimii mielestäni jotenkin joissakin sarjakuvan lajityypeissä, kuten vaikkapa saippuasarjoissa tai parodioissa.

Minulla on näköjään liian suppea kokemus valokuvapohjaisista sarjakuvista. En tiennyt, että fotonovelli on kohonnut jo omaksi tyylilajikseen. Täytyypä etsiä jostain. Haluaisitko suositella muutamia onnistuneita teoksia?

[Reima Mäkinen]

"En tunne Itse valtiaat-sarjakuvan tekoprosessia, mutta albumia tutkimalla olen ajatellut, ettei sitä ihan pelkillä animaation ruutukaappauksilla ole tehty."

Ainakin kaks ekaa on tehty ruutukaappauksista ilman lisärendauksia.

"Haluaisitko suositella muutamia onnistuneita teoksia?"

Aika nihkeesti niitä löytää muuta kuin säkällä. Dodgerissa oli jotain, samoin Demissä oli muutama vuosi sitten pari Taina Värrin kuvaamaa sarjista. Eurooppalaiset taidefanzinet aina silloin tällöin näyttää tätäkin, mutta lajityypistä on vähä turha keskustella, ellei ole nähnyt italialaisia fotonovelleja. (Tiä onko Espanjassa tehty) Joka tapauksessa italiaanot on vieneet tän ihan omiin sfääreihinsä ja muutenkin kuin pornon osalta.  (Eipä ole liian laajat omatkaan lukukokemukseni tällä saralla.)