Noni... tulihan se luettua kun osui vihdoin kasasta käteen..
Tommi Musturin nimettömät nuo ihme valkoisen pötkö jätkän seikkailut on varsin mainioita. Ilman dialogiakin toimii näyttävyyden vuoksi.
Roope Erosen "Jape ja Kuolema" on ihan ehdoton. Jos ne leipäkuvat olisi jätetty pois (vaikka sarjaan liittyvätkin) olisi vielä parempi. Tyrmistyttävän hölmöä jälkeä ja käsittämätöntä tarinaa - hyvässä mielessä. Lapsellinen värikäs huopakynäjälki jne. Voisi joskus tulla ihan oma albumi kokonaan väreissä.
Aapo Rapi on sekä visuaalisesti omaperäinen & näyttävä, että tarinaltaan tyylikäs.
Janne Tervamäen matskuista sen sijaan henkii esiin animaatiomaisuus. Laimeaa teitokone väritystä ja yksinkertaista ääriviivaa, eikä tarinatkaan tarjoa mitään sen mielenkiitoisempaa.
Lameloksen jutussa on jotain luontaantyöntävää, vaikka määrittely mikä siinä on vikana, on hankalaa.
Katri Sipiläinen on jäljeltään kuin lastenkirjan kuvitus yhdistyisi työpöydänlaatikon epämääräisiin hipahtaviin taidekoulu kokeiluihin (heh). Tässä tapauksessa se on positiivinen määritelmä, mutta räikeät noidan fantasiaseikkailut tuo nimenomaan mieleen jonkun harry potter jälkifiiliksissä olevan teinitytön.
Henriikka Moissasen juttu oli jo alunperin julkaistu siinä Voima lehden (yms) tekemässä yhteiskunnallista sarjakuvaa kilpailun kokoavassa albumissa. Nyt se on värillisenä (tarkoittaen että paperin ja kynän mieto värisävy erottuu, ei sinänsä kyse "värillisestä" kun tehty lähes yhdellä värillä). Ja toimii edelleen, kenties jopa paremmin. En edes tiennyt että myös kemin kilpailun voittanut (ei ole tullut seurattua mitään kilpailuja), mutta muuten itselleni ihan tuntematon tekijä josta voisi odottaa enemmänkin. Tarina onnistuu yhdistämään arkisuuden, nostalgian, yhteiskunnallisen sanoman (mikä se sitten onkaan, jättää varaa tulkintaan eikä osoittele sormella), jne. Välttää naissarjakuvan kliseitä a'la kaunokirjoitus ja naishahmojen kanssa söpöily jne. Ehdoton helmi!
Reijo kärkkäinen osaa hoitaa homman kotiin myös hieman fantasiaa/mielikuvitusta ja graafisesti varsin miellyttävää matskua yhdistäen ja pikkupojan elämästä kertoen.
Run Tenreido on ihan hauska, mutta ei niin hätkähdyttävä juttu. Hyönteiset touhuaa .
Kwon Youg-deuk tuntui ensin ihan paskalta. Lähinnä kun katsoin kauhukseni että ei kai tämä ole se "Haparointia" jätkä duunaannut, heh.. Mutta loppujen lopuksi esim. tänään viimeksi puhelinmainontaa vastaanottaneena, homma alkoi toimia. lähinnä siinä tokalla sivulla parhaimmillaan (ts. eka sarjissivu).
Lilli Carren sarja on pitkä ja mystinen. 20 sivuinen "mini albumi" melkeimpä, iskettunä keskelle Gkömppiä. En minä ehkä tajua onko tässä joku idea joka johonkin ratkaisuun päätyy, mutta aika hämärää toimintaa missä henkilö elää dilemmassa jossa itseään on olemassa 2kpl.
Anders Nilsenin lintu aiheinen sarjis on ehkä riemastuttavin juttu sitten Roopen sarjakuva. Sarjan alkupuoli on varsin hidastempoista ja siinä ei tunnu oikein tapahtuvan mitään, mutta lintujen vuoropuhelu oksalla kruunaa koko jutun kärkikastiin.
Christopher Forgelius = roskaa. Ei edes meduusa työntymässä naisen ruumiinaukkoihin pelasta tätä, joka on sinänsä harvinainen saavutus!
Michelangelo Setolan tarinasta ei oikein voi sanoa mitään, mutta minun silmää aina miellyttää jos kyse on esim. irtopäiden kanssa pelaamisesta tms.
Andre Lemoksen sarjis näyttää jonkun taidenäyttelyn julisteelta. Levotonta ja häiritsevää.
Benjamin Bergman tavallaan tuo mieleen nuo palvomani Roope Erosen jutut. Tiedostetusti kömpelöä jälkeä missä perspektiivit ja värit yliampuvan törkeitä mutta Bergmanilla siihen soppaan heitetään huvittavaa "näennäisen älykästä" b-sci-fi soopaa joka tekee siitä varsin älyvapaan "psykedeelisen" ja samalla ylivertaisen.
Andrea Bruno nakkaa sarjan tyylikkäitä kuvia jotka ei kuitenkaan muodosta mitään kovin mielenkiintoista "sarjakuvaa".
Jyrki Heikkisen juttuun taas pystyy samaistumaan hyvin etenkin tiettyihin kohtiin. Miehelle tyypillistä jälkeä ja makukysymys miten se toimii. Alkupuoli tarinasta toimi itselleni paremmin.
Rupert & Mulot on taidokas ja tyylikäs. Ei sarjakuvaa, mutta tuollainen kokeellinen veto jossa kaikki sivut liittyy toisiinsa, mutta niiden vaikutus jää tavallaan itsensä tulkittavaksi, koska jokainen sivu tarjoaa vain läjän erilaisia kuvia samasta henkilöstä.
Anna Sailamaan meinasin ensin sekoittaa Katja Tukiaiseen, mutta on tässä vielä omaakin jälkeä. Tavallaan niin tyttösarjista kuin olla jo voi, mutta jää plussan puolelle. Tehokeinona muuten mustavalkoisen sarjakuvan nurmikon värittäminen vihreällä puuvärillä on aika karmaiseva.
Amanda Vähämäen sarjis on myös yksi tarinan helmiä. Kyllä se on ihan puhdas fakta että kun sarjakuvassa on vähän väkivaltaa ja nuorisoa, niin toimii
Mutta mikäs mikäs logiikka virhe tuolla on kun rastapäinen jamaika väreissä hampunlehti paidassa oleva renttu paiskoo toista jätkää turpaan? Jotain realismia sentään!
Olivier Scrauwen hoitaa vielä jotenkin etelä-amerikan mieleen tuovalla sukuelintensyöjä miekkosista kertovalla tarinalla homman sopivasti loppusuoralle.
Välissä oli useampaan kertaan Tommin tekstittömiä tarinoita jotka toimi erittäin hyvin.
Voi olla että jotain unohtui mainita. Sarjisten väliin mahtuu myös aimo annos pelkkää taidetta. Yksittäisiä kuvia tai pieniä kokonaisuuksia. Vaikka taisi olla nimenomaan tämä topic jossa minun mainittiin olevan enemmän "sarjakuva ihminen" kuin "taide ihminen", väittäisi kuitenkin päinvastoin. Mutta se on totta, että jos Glömpille ominaisesta taiteesta puhutaan, joka menee usein mielestäni aika omituisen estetiikan puolelle, täytyy sanoa etten näe sillä taiteella kovin kiinnostavia ominaisuuksia itsessään. Se voisi toimia muulla, esim. levyjen kannet. Mutta itsessään sellainen räikeä ja kömpelö rävellys joka muistuttaa kuin... mitenhän sen ilmaisisi. Mitä poptaide on populaarikulttuurille, tämä taide on taidekoulu/hassuttelu/fiilistely porukalle?
Mutta sanomattakin selvää että suositeltava sijoitus.
Aihe: Glömp #9 (Luettu 9222 kertaa)