Vaikka Nizzin viimeisin tarina ei häikäise omaperäisyydellään, on se ainakin hänen viime vuotisiin käsikirjoituksiinsa peilattuna jopa hyvää tasoa. Olenkin jo pitkään odottanut perinteikästä intiaanitarinaa, joten nyt ei pidä liikaa valittaa, kun sellainen on vihdoin käsillä (intiaanitarinoiden näkökulman laajentaminen tekisi kyllä hyvää).
Vaikka San Juanin kulta on kudottu tutuista perusstandardi-asetelmista, on seikailussa hyviä aineksia, joille voi antaa arvoa. Kuten jo keväällä totesin, ostin tämän numeron Italiasta jo toukokuussa ja jatko-osan (nro 632) toisella Italian keikalla kesäkuussa. Sen jälkeen onkin malttamattomana odotettu käännöstä. Enempää paljastamatta, voin kuitenkin todeta, että jatko-osa vaikuttaa vetävältä; valkonaamaa kaatuu Ute-intiaanien kädestä ihan kunnollla.
Pidin Filipuccin taiteesta (ja tarinasta), mutta puutteena on henkilöiden staattisuus; sama vaiva kuin Civitellillä. Uutta Ticciä siis tarvittaisiin. Dramatiikan tajua puuttui erityisesti sotilaiden hyökkäyksestä Ute-kylään. Traaginen tapahtuma vesittyy osittain siksi, ettei Filipucci ole ladannut ruutuihin tarpeeksi vauhtia ja ylipäätään ihmisiä. Väljät kuvat latistavat. Jos haluatte palauttaa mieliin dramaattisen ja uskottavan hyökkäyksen intiaanileiriin, tarkistakaa asia Ken Parker -lehden Chemako-tarinasta (5/1980).
