Ostin juuri itsekin kyseisen julkaisun ja voin sanoa yllättyneeni pääasiassa varsin positiivisesti. Ensinnäkin juoni oli kiehtova ja jännitys vain tiivistyi loppua kohti, ja toiseksi Alan Davis on myös piirtäjänä kehittynyt muutaman vuoden takaisista Ryhmä-X-ajoistaan. Etenkin kuva Reedistä huutamassa hajoilevista tietoliikenneyhteyksistä oli harvinaisen elävä (ja itse kullekin nörtille tuttu
), ja Davis osasi tehdä yhtälailla dramaattisia paljastuksia "sivua kääntämällä" kuin myös tyylikkään rauhallisia mutta henkeviä kohtauksia Oudon Clean keskustellessa. Tietysti iso ansio kuuluu John Kaliszin väreille.
Davis on myös ihailtavan hyvin saanut tuotua vanhojen Kirby-hahmojen ulkoasun nykyaikaan ilman, että kuvitusero paistaisi räikeästi silmään. JRJR ei onnistunut siinä piirtäessään Tuhoajaa ja Replicusta Thoriin vuonna 2000, vaan siinä näkyi selkeästi, että nyt tuon yhden tyypin ulkoasun on suunnitellut joku ihan muu.
Juonessa Davis tuntuu saaneen inspiraatiota Gaimanin ja Kubertin "1602"-sarjakuvasta, jossa yhtä lailla outoon maailmaan ilmestyy uhka, joka laajenee tarinan edetessä monimutkaisemmaksi ja aiheuttaa sivujuonia kunnes uhkaa koko todellisuutta. Kummassakin lähtötilanne on hyvin arkinen ja hahmot vähitellen ns. lämmitellään kunnon taisteluun. Tosin Davis supersankaritaiteilijana fantasian sijaan on tehnyt juonesta paljon toimintapainotteisemman ja tiiviimmän.
Davis on onneksi kehittynyt Ryhmä-X-ajoistaan siinä, ettei pistä hahmojaan _ihan_koko_ajan_ latelemaan itsestäänselvyyksiä (lukaisin vastikään uudestaan vuoden 2002 taitteen Ryhmä-X:iä - se teki välillä suorastaan pahaa) ja selittämään lukijalle sanoin kaikkia pikkujuttuja. Kuitenkin samansuuntaista tyyliä on havaittavissa tästäkin tarinasta, kun hänen on pakko selittää (usein todella surkuhupaisan väkinäisesti) kaikkien hahmojen meneillään olevat harrastukset ja voimien tilanne. Ketä kiinnostaa, miksi Kehittäjä hengaa Plutossa? Ihan kuin se tyyppi olisi muutenkaan koskaan ollut kaikkein selväjärkisin heppu Marvel-maailmassa. Kun juonen isompiakaan elementtejä ei viitsitä vääntää rautalangasta, miksi kaikkia epäoleellisia pikkujuttuja sitten täytyy? Ja miten _ihmeessä_ Ihmeneloset voivat tarinan alussa samaan aikaan sekä keskustella Doomin kanssa filosofiastaan ja taistella henkensä edestä nyrkein?
Toinen ikävä puoli taas muistuttaa ikävästi Kurt Busiekin säälittävyyttä, eli mieletön nostalgiatrippailu ja viittaukset vanhoihin juttuihin. Tarvitseeko kymmenien vuosien päästä tulevaisuudessa pyöriä tasan samat sankarit ja roistot kuin nykyäänkin? Liekki ja kumpp. ei edes ihmettele, miksi sellaiset luuserit kuten Psykomies ja Punainen aave hengaavat kosmisissa matseissa vielä tuolloin. Sen vielä ymmärtäisi, jos kyseessä olisi vain Ihmenelosten päävihulaisten esittely, mutta että jumalauta taas Ultronia! Lisäksi Davis ihannoi Byrnen Ihmenelosia siinä missä Don Rosa Barksia aina _täysin_älyttömiä_ kampauksia myöten. Tjeu Liekki ja Kapu. Tarinassa jopa esiintyvä Galactisen yhtenäisyyden parlamentin tila on tuttu Reed Richardsin oikeudenkäynnistä Marvel 1/88:sta. Galactinen taistelu tietysti muistuttaa Kriiden ja Skrullien sotaa, jaloissa pyörii edelleen Herbie ja koko Metusalem-hoitokin tuntuu ripatulta Davisin omasta Ryhmä-X-tarinastaan numerosta 1/2002, jossa Ryhmä-X päätyi Tuhon luomaan kuvitteelliseen tulevaisuuteen.
Vaikka joku täällä jo aiemmin kehui, että sankarien klassisten asujen käyttö oli tyylikäs valinta uudistamisen sijaan, minusta se on vain tuota samaa 80-luvulle jumittumista. Rautamieskin on vaihtanut haarniskaansa useammin kuin sukkiaan, ja nyt sillä on edelleen tuo 80-luvun aikainen kotelo. Ja oliko Visionkin pakko herättää henkiin ja raiskata Avergers Finalen tunnelma?
Joitakin plussia: Benin lapsen nimi on Yancy. Ylipäätään Möykyn kohdalla oli hauskaa huomata, miten Davis on pystynyt kuvittelemaan varsin loogisen ja henkisesti tasapainoisen tulevaisuuden hahmolle, joka nykyajan tarinoissa on vielä aivan hajalla. Myös Näkymättömän naisen voimien kehittyminen vuosien saatossa oli nerokas ja ihan järkevä idea. Myös Ihmenelosten persoonia Davis oli osannut aikuistaa siten, että kaikki olivat kehittyneet puolillaan, eivätkä etenkään Johnny ja Ben olleet enää vain Reedin tyhmiä juoksupoikia.
Sen sijaan siitä, että Alicialle annettiin näkö, en tykännyt yhtään. Davis on selvästikin suhtautunut Aliciaan pelkkänä vammaisena unohtaen, kuinka tämä on juuri sokeutensa vuoksi niin lahjakas taiteilija, eikä yleensäkään huomioi sokeiden kulttuuria. Haluaisiko Alicia välttämättä edes näköään takaisin?
Tarina itsessään oli pienistä puutteistaan huolimatta varsin hyvä ja parhaimpia Ihmenelos-tarinoita, mitä olen koskaan lukenut. Suomen toimitukselle iso kiitos nopeasta toimitusajasta.
