Sarjakuvan tekeminen vaatii muutakin kuin yksittäisten kuvien piirtämistä.
Kuvat rohkeasti vain näytille.
Toisaalta, ketä palvelee selkääntaputtelu? Ei ketään. Laittamalla sarjakuvaa näytille alistuu samalla siihen, että kritiikkiä tulee ja kaikki kritiikki ei ole mieluista, ei ehkä edes oikeudenmukaista. Jos ei halua kritiikkiä, on turvallisinta pitää ne omat duunit piilossa kunnes ne ovat valmiita tai sitten laittaa tosiaan "luonnoksia" jolloin voi vedota siihen että työ ei ole valmis.
Mutta ei se sillä menolla koskaan olekaan valmista. Jos karttaa kritiikkiä, saa unohtaa haaveet ammattilaisuudesta tai jopa alan koulutuksesta.
(Muistan kuinka aikoinaan, päästyäni lopulta TaiKin Graafiseen Suunnitteluun opiskelemaan, se tuli valtavana oivalluksena: koko ikäsi oot ollut erityinen ja kaikki ovat kehuneet kuinka hyvä sä oot, ja nyt yhtäkkiä olet paikassa jossa ihan kaikki on yhtä erityisiä ja monet vielä paljon sua parempia - ei ihme jos ekalla luokalla joku oppilas tappaa itsensä ihan pelkästä turhautumisesta, kuten kävi, tän uuden havainnon edessä.)
Mitä sarjakuvaan tulee, sarjakuva ei ole erillisiä kuvia ja esimerkiksi ruutujen piirtäminen yksi kerrallaan on äärimmäisen huono tapa. On ihan äärimmäisen tärkeää käsitella koko sarjakuvan kulloinkin näkyvää osaa; sivua tai aukeamaa, kokonaisuutena, luonnosvaiheesta tussaukseen ja väritykseen.
Ihan ekoja sarjakuvia piirrellessäni satsasin aina siihen että sivulla oli yksi niin hyvä kuva että se sai lukijan miettimään, ja muut kuvat olivat sitten niin viitteellisiä ettei niistä voinut lukea kuin tunnelmaa, mutta lukijalle ne antoivat
auteur-roolin - luvan kertoa tarina itse päässään ja muuttua tarinan kertojaksi. Tää toimi hyvin. Mutta ne yksittäiset hyvät kuvat eivät olleet sarjakuvaa, sarjakuvaa oli vasta se kokonaisuus.
Kivi
Äänestys