Erikoista, että tälläinen "omasta päästä" piirtämiseen liitetty nerokultti elää vielä tänäkin päivänä. Onko tämän kaiken takana kuvaamataidonopettajien salaliitto vai varmaankin monen täällä saavuttama hyvän piirtäjän status koulussa, jonka jälkeen voi oppia uutta vain assosioimalla pimeässä?
Kovin monista sarjakuvista puuttuu- mielestäni turhaan- selkeä suhde todellisiin hahmoihin ja niiden linjoihin, jos nyt käsitetään todellinen sellaisessa muodossa kuin se sarjakuvassa esitetään- kaksiulotteisena. Nykyisin niin mutkattomasti on mahdollista tuottaa tai haalia itselleen kuvastoa, ettei luulisi sarjakuvakentän ainakaan yksipuolistuvan valokuvien hyötykäytöstä. Sekä läpi- että mallista piirtämällä saavutetaan parhaiten ymmärrettävyys ja ymmärrys kuvattuun aiheeseen, siitä voi sitten lähteä pelkistelemään ja lisäämään koukeroita.
Olen itse vuosia harrastanut "oman pään" käyttöä ihan onnistuneinkin tuloksin,
mutta viime aikoina on alkanut pänniä sen kliseisyys. Pitääkö sarjakuvahahmo-
jen aina näyttää lumiukoilta,missä muutamalla kaarevalla viivalla ja täplällä on
luotu tunnistettavan näköinen, mutta elottoman oloinen parin ilmeen jumittaja?
Tämä on yleinen ongelma,eikä maalauksellisuuden tai rosoisuuden lisäyksellä
piiloteta stereotyyppistä sisältöä, tuntuvat yksityiskohdat henkilökohtaisesti
kuinka merkityssisältöisiltä hyvänsä.Omalle päälle on parhaaksi jos se saa käyttöönsä suoraan ulospäin viestiviä tunnetiloja, tilanteita ja tietoja, näin ajatus on käynyt mielessä ja se näkyy paperillakin.
Ja sitten vielä tuosta muiden sarjakuvien läpipiirtämisestä...
Sarjakuvallakin on sen verran valtavat arkistot, että niistä luulisi löytyvän mieletön
määrä lähdemateriaalia. Suora käyttö voi raikastaa jotain unohdettua tuotosta
ja saada lukijassa aikaan löytämisen riemua tähän tuotokseen törmätessään.
Tietoa voi yhdistellä niin monella tapaa, jos ajatellaan vaikka anagrammeja,
ruokareseptejä tai sämplättyä musiikkia.
Ja kyllähän se Beatleskin kopioi muiden juttuja ja sovelsi niitä eteenpäin...
