Oletko kokenut harrastuksellista yksinäisyyttä?

[Urosliftari]

Luet esimerkiksi loistosarjakuvan, jonka jälkeen haukot henkeäsi, ajan ja paikan taju katoaa muun tajuntasi laajenemisen myötä, on pakko ehkä nousta seisomaan ja mielessäsi soi tuo avaruusseikkailu 2001:n tunnusmusa tai joku muu shopääni. Menet pihalle katsomaan tähtiä ja kyyneleet valuvat poskillasi: että sainkin kokea tämän.

Haluaisit että joku ymmärtäisi, kokisi suunnilleen niin kuin sinä koet. Mutta ei. Jo pienestä pitäen sinua on mollattu lukemisharrastuksesi tähden. Vanhempasi ovat väheksyneet sarjakuvien lukemista. Koulussa opettaja on pitänyt Akua ihan kivana mutta josko kuitenkin mieluummin tarttuisit Peppi Pitkätossuun tai muuhun töpöhäntään.

Oletko kokenut harrastuksellista yksinäisyyttä?  Minä olen. Kerro miten ja kuinka olet itse selvinnyt siitä - jos olet. Onko sinulla traumatisoituneita asioita sarjakuviin liittyen? Terapoi itseäsi tällä palstalla, puhu, se helpottaa. Selviytymistarinasi voi auttaa toisia tai ehkä joltakulta löytyy lohdutuksen sana sinullekin.

(Huomaa kuitenkin lievä huumorin sävyttämä ote tuossa johdannossa, älä nyt herranjla ota liian tosissaan)

[keijoahlqvist]

Tuttua. Asuin lapsuuteni pikkupaikkakunnalla. Mua ei variksenpesien tuhoaminen innostanut eikä kylän kakaroita lukeminen tai piirtäminen.

Nyt on huikeata kun on netti, ja tutustuu ihmisiin ensin yhteisen harrastuksen ansiosta, sitten ehkä jopa livenä.

[Chemo]

Nyt on huikeata kun on netti

Jep, tää on keskeistä tälle ajalle. Erittäinkin marginaalissa olevat ihmiset löytävät toisensa.

Mutta aikoinaan toi oli hyvinkin tuttua kyllä (paitsi että mua ei mollattu). En mä siitä mitenkään kärsinyt kuitenkaan - ei kaikkien tartte ymmärtää sitä mitä mä diggaan. Eikä mun tartte ymmärtää esim. ralliautoilua.

[puro]

Aloitin sarjakuvien lukemisen ja keräilyn tosissaan 12-vuotiaana ja sitten en oikein missään vaiheessa lopettanut, vaikka kaverit tekivätkin niin. Jostain syystä en ole koskaan kokenut mitään syrjintää tai halveksuntaa, päinvastoin ihailua. Muihin keräilijöihin on tullut tosiaan tutustuttua pääasiassä täältä netin kautta.

Kyllä sitä välillä kokee harrastuksellista yksinäisyyttä edelleenkin, kun lukee jotain erinomaista ja haluaisi hehkuttaa jollekin. Onneksi on Kvaak. 

[Urosliftari]

Rohkeasti vaan, niin kuin Crumbbikin meille esimerkkiä antaa:


Niin, taitaa tämä Kvaakki olla hyvä purkautumiskanava samanhenkisille.

[Helena]

Mun harrastuksellinen yksinäisyys ei liity lapsuuteen, vaan tähän hetkeen. Onneksi se ei myöskään ole mitenkään traumaattista, harmillista kylläkin. Nimittäin meitä ajankohtaisten tai poliittisten pilakuvien harrastajapiirtäjiä näyttää olevan aika vähän. - Suokaa metakeskustelu, sillä tämä liittyy aiheeseen - Kvaakissakaan ei paljoa pilapiirtäjät puhu, eikä suomenkielisiä pilapiirtämisen oppaitakaan tahdo löytyä. Tietysti englanninkielisiä oppaita löytyy ja niitä on helppo tilata.

Missä te kaikki harrastajapilapiirtäjät olette, lukeeko tätä kukaan? Paljonkohan meitä on?

[tertsi]

Onhan tuota koettu.

Ei mitään pilkkamista ole koettu, mutta samalla aaltopituudella olevia ihmisiä ei ole kauheasti tullut vastaan tämän reilun 40 vuoden aikana.


Mutta sarjakuvat on parasta A-ryhmää!!  Hiihaaa!!!!!

[Izzy]

Pilkkaamista en sarjakuvien takia ole joutunut kokemaan, siinäkin tapauksessa olisin todennäköisesti puolustautunut (ja puolustaudun) pippurisesti.

Yksinäisyyttä kylläkin, ja paljon, sarjakuvahenkilöitä ei ole löytynyt kuin netistä. Kanssaihmiset eivät ole kiinnostuneet asiasta pätkääkään eivätkä aina uskalla mainita aiheesta innostuksen palon pelossa. Jotkut liiasta alkoholista aiheutuneet "kukaan ei ymmärrä mua" -purkaukset eivät yllättäen ole auttaneet...

Tietysti syytä on omassa sosiaalisessa aktiivisuudessakin, en ole mikään pulinaboksi. Mutta tuntuu, että samanhenkisiä ihmisiä pitäisi etsiä valonheittimellä.

[susyhukka]

Ei mitään pilkkaamista, mun käsityksen mukaan sellasetkin jotka itse ei varsinaisesti sarjakuvia harrasta, toteavat kyllä aina että "miten voi joku näin hienosti piirtää!" kun niille jonkun taitavasti toteutetun alpuumin käteen pamauttaa.

Mutta tottahan se on, että kun kaverit yrittää houkutella mukaan pelaamaan jotain trivial pursuitia, ja mulla sattuukin kotona olemaan uusia tussiteriä tai jotain uudenlaista paperisorttia, niin...

[tolppis]

Hah!

Koen sitä jopa TÄÄLLÄ! Kun joko porukka on a) liian taiteelliseen sarjakuvaan keskittynyttä tai b) Aku Ankkoihin keskittynyttä 

Kun olen tällainen genreurautunut viihdelukija (dekkarisarjikset, länkkärit ja kaikenmaailman omituisuudet kiinnostavat) joka ei edes ota koko harrastusta kauhean vakavasti vaan lukee tyystin omaksi huvikseen (hyödystä viis) niin vaikea tännekään on oikein mitään kirjoittaa...

Nyyh nyyh ja snif 

[Urosliftari]

Hah!
... niin vaikea tännekään on oikein mitään kirjoittaa...

Nyyh nyyh ja snif 

No tämä oli kerta kaikkiaan hauska kommentti, jota hieman turhentaa ehkä tuo edellä lainattu lopetus, kun katsoo kuiteskii että Tolppis on kohta parisentuhatta kommenttia tullut Kvaakkiin laittaneeksi niin kai jotain on ollut mitä kirjoittaa

Kiitos, this made my day 

[Piber]

Ääh... Olen aina tykkänyt yksinäisyydestä ihan pienestä naskalista pitäen. Ilmankos minulle sanotaan aina että olen liian kalpea, koska ulkona en paljon viihtynyt.
Suorastaan pyrin siihen.
Saattaa mennä viikonloppu niin että kirjastosta haetaan iso kasa sarjakuvia mennään kotiin ja oleskellaan siellä.
Minusta se on mukavaa ja rauhoittavaa.
Joskus alle vyötärön mittaisena "kaverini" tapasivat kiusata minua kun he tulivat pyytämään ulos. Vastasin aika useasti että en voi koska luen Aku Ankkaa.
No nyt piirustus"taitojani" kaivataan kaikissa töissä joissa piirtämistä tarvitaan, että siinä mielessä kiva.
Ja mihin ihminen toista ihmistä tarvitsee kun aina on sarjakuvia, käsi ja jallu! Pyhä kolmiyhteys.

[Antti Vainio]

Lukion rehtori joka vihasi minua muutenkin koska ei halunnut kouluunsa nuorisorikollisia nauroi päin naamaa kun kerroin että haluan oppia ranskaa jotta voin ymmärtää sarjakuvia. Se oli yksi Tuusulan rikkaimmista kusipäistä (joka ei ole sinänsä mikään köyhien paikka) koska se sai joka vuosi rojalteja niistä paskoista englanninkielen oppikirjoista mitä mekin luettiin sen omassa koulussa. Ei tullut ryhmää ja kun on lahjaton matikassa niin "luin" sitten saksaa. Mulla on korkkareissa vieläkin vaikeuksia. Tämä vaan on hölmöä kun olisi halunnut oppia sitä ranskaa mutta ihan aito anglo-natsi esti sen. Minun englanti on täydellinen nyt koska olen viettänyt aikaani brittiläisen roskaväen kanssa ja niiden sarjakuvat ovat parantuneet vuodesta -85.

Poistin osan viestistä, koska Kvaakin netiketti kieltää ihmisten haukkumisen. Jatka vielä, niin ehkä bannaan. -ylläpito

[Matti Karjalainen]

Lukiossa ja yläasteella sarjakuvien harrastamiseen suhtauduttiin vähän hymähdellen, enkä saanut kauheasti ymmärrystä osakseni kun Tampereelle suuntautuneelta opintomatkalta mukaani tarttui joku harvinaisempi Tenavat-albumi. "Jätkä ostaa hirveällä hinnalla lastenkirjoja!"

Lähdettyäni opiskelemaan onnistuin tapaamaan useita sarjakuvasta kiinnostuneita ihmisiä, ja muistan melko elävästi miten paljon riemastuinkaan, kun kerroin olevani menossa noutamaan pakettia Kukunorista, ja vasta tapaamani ystävä tajusi heti mistä oli kyse.

Sarjakuvaharrastuksen kannalta - ja muutenkin - oli opiskeluaika hyvää aikaa. Kavereiden myötä tutuksi tulivat myös sellaiset sittemmin omiksi suosikeiksi kohonneet sarjakuvat kuin Maison Ikkoku, Sandman, Buddy Bradley, Arne Ankka ja Nemi, jota luettiin netistä ennen kuin strippejä alettiin suomentaa.

Luulen tosin, että meidän pienryhmäämme suhtauduttiin AMK:ssa hieman nurjasti, sillä muistan kuulleeni AMK:n jakkupukuisten kaupan & hallinnon kokoomusnuorten suusta vähän oudoksuvia ja halveksuvia kommentteja "kahvion nurkkapöydässä istuvista kirjastolaisista, jotka juttelevat tuntikausia sarjakuvista, kauhuelokuvista ja muusta sellaisesta".

[VesaK]

Hyvin toimii edelleen: Kun porukka sarjakuvista horisevia tyyppejä ahtautuu täyteenammuttuun baariin/kahvilaan, vapautuu sarjisväelle paikkoja viimeistään vartin kuluessa.