Sain juuri uusimman käsikirjoituksen valmiiksi tekstinkäsittelyohjelmassa: valmishan se muuten ei sitten vielä olekaan, koska kun alan suunnitella sivuja ja ruutujen suhteita toisiinsa tuo tarina todennäköisesti muuttuu vielä ja luultavasti niin että sivumäärä kasvaa. Aavistelen, että tulen tarvitsemaan pari maisemaruutua, jotka vievät paljon tilaa. Halusin kirjoittaa kansansadun sarjakuvaksi, ja minulla nyt sitten on sellainen.
Vanha pariskunta adoptoi pojakseen etanan. Perhe on rutiköyhä, ja etana auttaa ottovanhempiaan neuvomalla aarteen etsinnässä; aarre tosin osoittautuu pieneksi piikatytöksi, joka kalastetaan suonsilmästä huolella ja vaivalla kasvatetusta lammesta verkolla, jonka alkuperä ei sekään ole ihan tavanomainen. Muori ja vaari alkavat tämän jälkeen löytää rahapusseja oudoista paikoista; samalla lapset kasvavat; etana kyllä lähinnä vain massiivisesti kokoa. Tarinan puolivälissä ilmestyvä (ja taas katoava) sulkahattumies liehittelee neidonikään kasvanutta piikatyttöä, kun etana ja tyttö paistattelevat päivää lammen rannassa; etana ratkeaa raivosta ja luo nahkansa, minkä jälkeen hän on ihan tavallisen näköinen nuorimies. Hän vain tuntuu olevan ainoa, joka huomaa muutoksen, muut kohtelevat häntä juuri niinkuin ennenkin. Piikatyttö toteaa vanhuksille, että toivottavasti se sulkahattumies ei tule häiriköimään toiseen kertaan, ja muori tajuaa, että tytöllähän on ihailija. Ex-etana puhuu hänkin naimisiinmenosta, ja muori alkaa haaveilla miniästä. Poika haluaisi tietysti piikatyttönsä, mutta ensin kutsutaan kylään naapuri tyttärineen, ja sitten kun se ei tuota tulosta, käydään kartanolla ja tavataan taas se sulkahattumies ja siskonsa ja senkin suunnitelman pettäessä kalastetaan taas sillä suonsilmälammella, ja tehdään lammessa asuvan näkin tyttärelle vielä talokin. Lopuksi poika saa vihdoin suunvuoron ja sillätavalla sitten myös piikatytönsä, joka viimeinkin huomaa, että mies ei ole enää mikään selkärangaton.
Siinäpä se pähkinänkuoressa. Kuinkahan vaikea tällainen tarina on nieltäväksi? Ja jos tarinan päähenkilö on etana noin tarinan puoliväliin, niin mitenhän sen muodonmuutokseen mahtaa lukija suhtautua? Lähinnä epäilen että niinkuin muissakin eläinsulhas-/-morsiantarinoissa eläinhahmo on usein charmikkaampi kuin se nuori ihminen, joka siitä sukeutuu.
Aihe: Käsikirjoitusten kehitystyö (Luettu 4866 kertaa)