Scott Pilgrimin piirrostyyli on toki mangahtavaa ja logiikka on videopelimäinen (ei tosin kokonaan japsipelivaikutteinen: "You fight like a cow!"), mutta hahmot ovat täysin kanadalaisia, mikä on piristävää. Toinen suosikkipiirtäjäni Faith Hicks on myöskin kanadalainen ja piirtää lievästi fantasiaa reaalimaailmaan sekoittavia sarjakuvia. Yksi syy miksi pidän Scott Pilgrimistä juonen ajotttaisesta paikallaan polkemisesta huolimatta on se, että se antaa sellaisen kuvan torontolaisnuorten elämästä, että se varmasti on lähellä totuutta... koskien siis ravintoloissa ja klubeilla hengailua, asumisratkaisuja ja henkilökavalkadia. Pelilogiikka puolestaan vastaa omien tuttavapiirien juttuja "Mokasin eilen, olisinpa seivannut ennen sitä niin yrittäisin uudelleen", paitsi että ajatusleikki muuttuu todeksi.
Bändimaailmajutut puolestaan tulevat selvästi tekijän omista kokemuksista, onhan O'Malley itsekin soittanut indie-emo -bändissä nimeltä Kupek. AWKWARD SONGZ -levyn
ilmaiseksi ladattavat Nosebleed Song ja Sometimes Objects ovat ainakin aika hyviä.
EDIT:
Sanottakoon vielä, että yleensä inhoan populaarikulttuuriviittauksia kaikessa mahdollisessa, mutta tässä tapauksessa en, koska mielestäni ei ole kyse siitä, että tekijä pyrkii pätemään tietoudellaan, vaan siitä, että hahmot ovat kasvaneet niin videopelien ja muun populaarikulttuurin kuorruttamassa vääristyneessä todellisuudessa, että se on muokannut heidän ajatusmaailmaansa niin, että siitä ei pääse irti. Super Mario, Street Fighter ja Monkey Island ovat Scott Pilgrimin sukupolven omaksumia yhteisiä nimittäjiä, juttuja jotka kaikki tuntevat (vaikka eivät edes pidä niistä, mutta tuntevat silti), samalla tavoin kuin Piitles ja Doors, Ginsberg ja Kerouac olivat yhteistä kosketuspintaa hipeille ja beatnikeille.
Itse tunnen suurta aseveljeyttä Pilgrimin hipsterijengiä kohtaan. Oma maailmankuvani on joskus ollut samalla tavalla vääristynyt ja eskapistinen.
