Tintti

[JJalonen]

Syvä huokaus....

Nämä vaan tuntuvat aina tasaisin välein ponnahtavan yleiseksi puheenaiheeksi.

Ja niin kuin lasten todellisessa maailmassa ei olisi riittävästi korjattavaa.

Ala-asteikäisiä aikanaan valvoessani ja omaa lapsuuttani muistellessa on kuitenkin aina ollut selvää, että muksuilla on pääasiassa aikast selkeä käsitys huumorin/fiktion ja arkimaailman eroista.

Kun kymmenvuotiaana läpiluin satoja korkeajännityksiä, niin ei niistä mitään saksalaisfobioita pieneen päähän piintynyt. Tinteissäkin huumori kukkii vähän kaikkiin suuntiin.

Maahanmuuttajalasten lukukokemuksia en osaa arvioida, mutta maailmankuvaansa he kuitenkin rakentavat uuden kotimaansa lähtökohdista ja uuden kotimaansa kielellä.

Ei sitä fiktiota lukemalla rasistiksi kasveta tai hankita rodullista alemmuuskompleksia. Kyllä nuo harmit ovat ihan vaan kasvuympäristön ja kasvattajien/kaverien aikaansaannosta.

Tintin suhteen olisikin hauskaa, jos johonkin painokseen väritettäisiin afro-tintti. Muuttaisiko mustaihoinen Tintti lukukokemusta millään lailla?

[VesaK]

Tintti Kongossa -albusta on olemassa parodiaversio, jossa Tintti esiintyy alasti koko ajan. Unohtamatta Joann Sfarin Rabbin Katti 2 -opuksen näkemystä.

http://forbiddenplanet.co.uk/blog/2011/tintin-in-the-congo-in-the-raw/

Svedulandiassa on medialla faktojen tarkistaminen ihan samalla tolalla kuin meillä. Kiva, raflaava aihe, liittyy lapsiin, herättää mielipiteitä - anti mennä sitten vaan ja damn the torpedoes!  

http://forsmark-stralandetider.blogspot.fi/

[Timo Ronkainen]

Minkäslainen tämä Kannemayerin parodia on?





Timo

[Reijo Valta]

Ei Kannemayerin opus ole varsinainen Tintti-parodia, kannestaan huolimatta. Se kokooma, jossa on piirroksia, maalauksia, litografioita ja "pilakuvia" (suuri osa on samaan aikaan molempia). Muutamia sarjakuviakin. Google Booksissa voi käydä osan sivuista tsekkaamassa. Sisältää myös selittävät jälkisanat.

PAPPA IN AFRIKA

Bringing together recent drawings, paintings and prints by Anton Kannemeyer, Pappa in Afrika offers a confrontational and witty critique of European colonialism and its ongoing legacy in Africa. Kannemeyer juxtaposes factual and realistic images with outrageous comic imagery and provocative text. Parodying Hergé's Tintin in the Congo (1931), he delves into the underlying racism of the colonial project and the corruption that persists in Africa today. Kannemeyer also takes on the vigorous debates around race that enliven and shadow daily life in South Africa. In an accompanying essay, poet and journalist Danie Marais offers a compelling argument for art like Kannemeyer's that simultaneously provokes and entertains.

[Timo Ronkainen]

Tintti ja sensuroinnin arvoitus

Tintti-kirjoja suomentaneen emeritusprofessori Jukka Kemppisen mielestä sensurointi on loputon tie.

Hänen mukaansa kirjastoissa on pohdittu, voiko valikoimissa pitää esimerkiksi Grimmin veljesten satuja tai Jörö-Jukkaa.

- Tämä on vaikea kysymys, sillä nämä tarinat ovat joidenkin ihmisten mielestä julmia. Tässä nousee esiin myös sananvapaus. Jos lähdetään rajoittamaan, sille tielle ei ole loppua.

Ratkaisuksi on tarjottu klassikkosatujen nykyaikaistettuja versioita.

- Jyväskylässä nuoret tohtorit muuttivat Lumikkia siten, että lopussa Lumikki keskusteli äitipuolensa kanssa asiat halki. Edes prinssiä ei tarvittu, kun ongelmat ratkesivat, Kemppinen sanoo.

[Curtvile]

Tintillä on sama ongelma kuin monella muullakin kirjallisella teoksella: monesti uupuu kyky nähdä kokonaiskuva täysin vrt ALAn lista kielletyistä ja kiistetyistä kirjoista

Omaan silmään otti eritoten Kuin surmaisi satakielen kritisointi rasismista 2000-luvulla. Eli teos joka kritisoi rasismia esittäen sen julmana ja epäinhimillisenä ja osaltaan edes auttoi rotusorron murtamista on rasistinen?

Eli toisin sanoen osoita epäkohta osoittamatta epäkohtaa.
Tintissä on helppoa nähdä vain vanhentuneet arvot ja virheet, mutta luettuaan kaikki Tintit on täysipäisen ihmisen vaikea nähdä Hergéa rasistina vaan nähdä tämän kasvavan paitsi kertojana myös ihmisenä.
Se ei toki välity yhdestä albumista mitenkään, mutta kun Tintti ei ole yhden albumin ihme. Yhtä hyvin voidaan ottaa yksittäinen ruutu tai sivu liki mistä tahansa sarjakuvasta ja todistaa sen "vahingollisuus" ja "aatteellisuus".
Tämä tosin vaatii irrottamista kontekstista mutta se nyt ennenkään ole ketään hidastanut.

mikäli vastauksena tähän tarjotaan tätä:

Ratkaisuksi on tarjottu klassikkosatujen nykyaikaistettuja versioita.

- Jyväskylässä nuoret tohtorit muuttivat Lumikkia siten, että lopussa Lumikki keskusteli äitipuolensa kanssa asiat halki. Edes prinssiä ei tarvittu, kun ongelmat ratkesivat, Kemppinen sanoo.

eh....no hitto ainahan voin ampua itseäni päähän.
Jos kuolen en menetä maailmaa, jos mokaan ja jäänkin eloon olen samalla viivalla halutun normin kanssa eikä enää haittaa itseä.

[Jari Lehtinen]

1980-luvulla Grimmin Tittelintuuresta tehtiin televisioon lapsille sopiwainen siewistetty wersio nimeltä (älkää naurako) Pimpeli Peikkonen.
 
Nauroitte kumminkin.

No, Pippeli Pimppanen (kuten kaikki sitä koulussa kutsuivat) ei tietenkään lopussa tarttunut itseään jalasta kiinni ja repäissyt itsensä kahtia, vaan kiukuspäissään (jota kiukkuakin oli laimennettu) katosi sen sileän tien ilmaan, hupsis tupsis.

Kun tällaista pidettiin ihanteena, on helppo käsittää, miksi ruotsalaiset psykologit vihasivat Astrid Lindgreniä. Hän teki sen anteeksiantamattoman virheen, että meni kirjoittamaan kirjansa ihmisille, ei lapsille.

”Kaikkien aikojen suurimpia syntejä mitä voi tehdä, on ”kirjoittaa lapsille”. Tyhmintä mitä voi tehdä, on kuvitella yleisönsä tyhmäksi. Yhdenkään luovalla alalla toimivan henkilön ei milloinkaan pidä puhutella yleisöään alaspäin. Ja se on tänä päivänä vialla”
- Chuck Jones, 1996.

[Timo Ronkainen]

”Kaikkien aikojen suurimpia syntejä mitä voi tehdä, on ”kirjoittaa lapsille”. Tyhmintä mitä voi tehdä, on kuvitella yleisönsä tyhmäksi. Yhdenkään luovalla alalla toimivan henkilön ei milloinkaan pidä puhutella yleisöään alaspäin. Ja se on tänä päivänä vialla”
- Chuck Jones, 1996.

Puhutaanko nyt animaattori/ohjaajasta vai tästä tyypistä?

Timo

[Jari Lehtinen]

There is only one.

[Pässi]

1980-luvulla Grimmin Tittelintuuresta tehtiin televisioon lapsille sopiwainen siewistetty wersio nimeltä (älkää naurako) Pimpeli Peikkonen.
 
Nauroitte kumminkin.

No, Pippeli Pimppanen (kuten kaikki sitä koulussa kutsuivat) ei tietenkään lopussa tarttunut itseään jalasta kiinni ja repäissyt itsensä kahtia, vaan kiukuspäissään (jota kiukkuakin oli laimennettu) katosi sen sileän tien ilmaan, hupsis tupsis.

Repäissyt itseään kahtia? Eli sellaista, mitä tehdään Saw-elokuvissa. Mutta eivät sitten menneet tekemään sitä lapsille suunnatussa tv-ohjelmassa. Mihin on maailma menossa! jne.

Vanhoja Grimmin satuja on versioitu ja työstetty satuohjelmiksi ja -elokuviksi kymmeniä kertoja ennen ja jälkeen 80-luvun, kuten myös monia muita alunperin hyvin väkivaltaisia satuja. Ne ovat versioita ja tulkintoja, mutta eivät virallisia sensurointeja. Lukijan tai kuuntelijan mielikuvitus suodattaa kirjallisesti esitetyn väkivallan pahimmat julmuudet, muutta kidutukset, silpomiset, polttamiset sekä muunlainen perinteisten satujen vakiokuvasto saattaa kuvallisesti kerrottuna pelästyttää 5-vuotiasta aika pahasti, vaikka olisi miten piirretty.

En näe pahana, että näistä stooreista on olemassa myös lapsille sopivia versioita, sillä tarinat ovat hyviä ja ne muodostavat länsimaisen satuperinteen ja folkloren selkärangan joten pilttienkin on hyvä kuulla niistä ajoissa. Ei se väkivalta ole kuitenkaan niissä pääasia, tuskin Jarinkaan mielestä.

[Darth Mika]

Muistelen, että tarhassa meille luettiin Grimmin satuja, kun nukuimme "päikkäreitä".
Olivat aika pelottavia silloin, vaikka eivät ihan pahempia tainneet meille lukea ja sensuroivat joitakin kohtia pois.

Eikös nuo ole tarkoitettu aikuisille ja tehty vanhoista kansantaruista. Voi olla myös, että niillä oli jokin piilomerkitys. Varoitettiin lapsia pahoista asioista.

Muistan, kun itse olin palosammuttimen kokoinen niin, en saanut maalla käydä kurkkimassa kaivoon. Siellä kuulemma asui jokin paha mörkö, joka kaappasi pikkulapsia ja hukutti ne kaivoon. Näin mun mummoni varoitteli mua pienenä.

[Jari Lehtinen]

Repäissyt itseään kahtia? Eli sellaista, mitä tehdään Saw-elokuvissa. Mutta eivät sitten menneet tekemään sitä lapsille suunnatussa tv-ohjelmassa. Mihin on maailma menossa! jne. kidutukset, silpomiset, polttamiset sekä muunlainen perinteisten satujen vakiokuvasto saattaa kuvallisesti kerrottuna pelästyttää 5-vuotiasta aika pahasti, vaikka olisi miten piirretty.

Piirretyillä still-kuvilla ja kertojan äänellä toteutetussa ohjelmassa koipeensa tarttuvan peikon kuvaaminen ei ole yhtään sen ongelmallisempaa kuin kuvata pieru haihtumassa Saharaan.

Jos tuntee pohjatonta sydämenpaloa laatia ohjelmia, joista kaikki vähimmätkin inhimilliset tunteet ja elämän konfliktit on huolella mitätöity ja desinfioitu, niin olisi parempi ajatus tehdä uutta tuotantoa, eikä vesittää klassikkoja. Näin syntyivätkin 1970-luvun realistiset lastenkirjat mallia "Tädin kanssa sosiaalitoimistossa".

[Doctor Phantomizer]

Meillä oli vielä ihan sama meininki pienenä kuin DM:llä, eli en sinänsä ymmärrä miksi tämmöistä sensuuria. Nuoret ja lapset ovat paljon fiksumpia kuin mitä luulisi. Mutta ymmärrän hyvin Pässin pointin. Joku raja täytyy tietysti olla.

[Pässi]

Jos tuntee pohjatonta sydämenpaloa laatia ohjelmia, joista kaikki vähimmätkin inhimilliset tunteet ja elämän konfliktit on huolella mitätöity ja desinfioitu, niin olisi parempi ajatus tehdä uutta tuotantoa, eikä vesittää klassikkoja. Näin syntyivätkin 1970-luvun realistiset lastenkirjat mallia "Tädin kanssa sosiaalitoimistossa".

Minä puhuinkin graafisesta väkivallasta enkä inhimillisistä tunteista tai konflikteista, mutta sinulle ne ovat ilmeisesti sama asia.
Pelottavaa...

[Jari Lehtinen]

Minä puhuinkin graafisesta väkivallasta

Oletkin ainoa.

Edellisessä vastauksessa kerroin, kuinka asia olisi voitu esittää ongelmitta alkuperäisteokselle uskollisesti. Saa sanoa yksinkertaisesti "ei kelpaa", jos ei kelpaa.

Puheena olevalla ajanjaksolla, 1970-1980-luvulla, turvallisen mitäänsanomattomuuden syöttäminen nuorison turmelukseksi oli yhteiskunnassa mitä toivotuinta ja poliittisesti sopivaa. Vauhdikkuus, seikkailunomaisuus, kärjekkäät karaktäärit, toisin sanoen koko raadollinen elämänmakuinen todellisuus, joka kukoisti klassisissa saduissa, katsottiin yleisesti ottaen vahingolliseksi. Kumma kyllä, vuosikymmenellä tehtaillun hajuttoman, mauttoman ja harmittoman uustuotannon tarjoamista lapsille ei katsottu minkäänlaiseksi ongelmaksi.

Mutta kun taideteoksessa määritelmällisesti on usein jokin viiltävän todellinen leikkaava särmä, joka tekee siitä painavan. Tarinoissa, joita on koeteltu satoja vuosia, yleensä sellainen on siellä sisällä. Lumikki: Äitipuoli inhoaa miehensä entisen naisen tytärtä. Kääpiöt rakastuvat pitkään tyttöön. Punahilkka: Pedowolf saa pikkutytön kysymään, miksi sinulla setä on niin suuri. Hannu ja Kerttu: piparkakkutalon yltäkylläisyydessä piilee ansa. Hamelnin pillipiipari: murheellinen lasten ristiretki. Tragedioita kaikki, jotka ansaitsisivat tulla otetuksi vakavasti. Pimpeli Peikkoset eivät ota yhtään mitään vakavasti, kaikkein vähiten lapsiyleisöä.

Yritän sanoa tällä sitä, että noiden aikojen sievistävä ja lapsettava lastenkulttuuri pyrki täydellä tarmolla leikkaamaan lastenkulttuurista taiteen pois. Sellainen ei nauttinut kannatustani silloin, kohderyhmän jäsenenä, eikä tänä päivänä. Mutta senhän me kaikki tiedämme, keiltä näistä asioista ei ikimaailmassa suin surminkaan kysytä.

Ja tämähän ei ole Tinttiä enää ollenkaan, vaan katsaus sosiaalidemokratian vastenmielisimpiin piirteisiin; ylhäältä ohjattuun, puhdasoppiseen teorian sanelemaan maailmankatsomukseen, sensuuriin, ideologiseen uudelleenkirjoitukseen, ja yksilöiden vastaanotto- ja ymmärryskyvyn aliarvioimiseen. Mutta ei huolta, sama mätä on havaittavissa myös lukuisissa muissa aatteissa.  

Kun itse en harrasta joutavanpäiväistä pseudopsykologisointia, niin taidan tyytyä toteamaan, että en ymmärrä miksi Pässi pitää avatarissaan anarkistilippua, ellei se ole mahtavaa trollausta.