Mitä on löydetty? Mikä toimii ja mikä ei, ja miksi? Mitä muut ovat löytäneet? Ettei se jäisi vain sellaiselle "jos se toimii sinulle niin se riittää" -tasolle, mikä ei mielestäni palvele ketään, paitsi ehkä taideterapiakurssilaisia.
Tää on muuten hyvä pointti. Koko kulttuurin kehityshän perustuu sille, että rakennetaan niille perustuksille, mitä aikaisemmat ovat luoneet. Joskus rakentaminen on myös sitä, että kyseenalaistetaan ja rikotaan ja siitä syntyy taas uutta. "Miten olisi, jos näin ei olisi?" kysyi jo Priit Pärn. Siksi on hyvä tietää, mitä on tehty. Pätee nykytaiteeseen, varmaan "taide"sarjakuvaankin.
Esimerkiksi lähdetään kokeilemaan, mitä tulee ilman varmaa suunnitelmaa lopputuloksesta. (Erona siis kuvailemaasi tarkkaan etukäteissuunnitelmaan ja siihen sopivan tyylin valintaan.) Niinkuin vaikka improvisoidessa. Tai leikkiessä. Improillessakin määritellään ensin tietyt reunaehdot, joiden sisällä irrotellaan. (Oletko muuten kokeillut sarjakuvaimproilua? Se on hyvä apuväline esimerkiksi ideointiin. Tai hauskanpitoon ylipäätään. Kehittää mielikuvitusta ja ideointikykyä kuin peruslihasharjoitukset kuntoa tai mallipiirtäminen anatomian tuntemusta.)
Taidekoulujen (versus muotoilukoulujen) puolella puhutaan usein
prosessitekemisestä. Esimerkiksi Ruppert & Mulot edustavat tätä. Muotoilukouluja käyneille koko ilmaisu on usein vieras, mikä on sääli, koska ko. luovuustekniikoiden hallitsemisesta olisi hyötyä missä tahansa luovassa ammatissa.
Nykytaiteilijat puhuvat usein
tutkimisesta. Määritellään joku asia, mitä tutkitaan taiteen keinoin. Miten ihmiset reagoivat,
jos työkaveri heittäytyy laiskottelemaan tai käyttäytyy omituisesti? Tutkia voi piirtämälläkin. Croquisissa tutkitaan vaikka jotain asentoa tai jos tarvii mallia tiettyyn asentoon johonkin ruutuun, voi pyytää kaveriaan poseeraamaan ja tutkia piirtämällä, miten ne jalat ja kädet menikään.
Mä kyllä luulen, että ne ns. "taide"sarjakuvapiirtäjät tekee vaan sitä, mitä niitä huvittaa. Kuka enemmän, kuka vähemmän suunnitelmallisesti. Esim. Kutilla saisit varmaan yhtä monta erilaista vastausta lähtökohdista ja pyrkimyksistä kuin on tyyppejä. Itseäni kokeileminen kiinnostaa lähtökohtaisesti, lopputulos (tai se lukeeko niitä joku) ei ole niin tärkeää. Joskus onnistuu paremmin, joskus huonommin. Niistä saa sitten irti kuka saa, mitä saa. Mun julkaistut sarjakuvathan on äärimmäisen tylsiä ja aika konventionaalisia (esim. Etelä-Suomen Sanomissa). Taidejuttuja ei kukaan halua julkaista enkä jaksa etsiä niille julkaisijaa, tärkeintä on, että niitä on kiva tehdä. Niinkuin Huonoa seksiä.
Sarjakuvan
lukijan kannaltahan on toki herttaisen yhdentekevää, miten tekijä on juttunsa tehnyt, kunhan homma toimii juuri sen lukijan kannalta. Ja lukijahan luo itse vielä teoksen itselleen sen lukiessaan ja tulkitessaan oman pirtansa mukaan.
Sitä hiukan ihmettelen, kuinka "viihde"sarjakuvan lukuisien lukijoiden joukosta löytyy niitä, jotka jaksavat tuntea olonsa uhatuksi (mikä muu selittäisi aggressiivisen suhtautumisen?) "taide"sarjakuvan paljon pienemmän lukija- ja tekijäjoukon edessä. Ei "viihde"sarjakuva ole häviämässä mihinkään, eikä "taide"sarjakuva uhkaa viedä sen lukijoita. Eikä sarjakuva ilmaisumuotona kärsi, vaikka sitä hiukan kokeellisesti väänneltäisiinkin. Se on abstrakti käsite, niillä ei ole tunteita. Oisko siinä sitten enemmän kyse siitä, että ei saa pilkata hyvän sarjakuvan pyrkimyksiä. Sarjakuva ei ole leikin asia, vaan ilma- ja valotiiviiden muovipussien.
PS. Kokoelmiini kuuluu sormiväreillä tehty sarjakuva. Voin joskus näyttää sen, jos olette kilttejä. Ihan toimiva juttu. (Ei ole minun tekemäni.)
