No niin, Lännentien Storia del Westin jälkeisetkin tarinat tuli nyt luettua päätökseensä, eikä tuo nyt sellaista huttua ollut kuin pelkäsin. Jos noita nyt vähän tässä läpikävisi.
Vuosi 1982 oli aikamoista hapuilua Lobo Kidistä, Davy Crockettista ja yksittäisistä tarinoista ei paljoa mieleen jäänyt. Vuoden paras tarina taisi olla numeron 7 "Mies ja hänen coltinsa". Tuomari Roy Bean täytti loppuvuoden tarinat ja ne olivat ihan siedettävää kertakäyttöviihdettä. Hämäävästi kaiken toiminnan suoritti kuitenkin Beanin veljenpoika ja tuomarin apuri. Näissä tarinoissa Bean oli muutenkin hintelä pikkumies, joka osasi kaiken lisäksi lukea, oli oikeudenmukainen, eikä pyrkinyt vain rikastumaan tuomittavien kustannuksella. Ei vastaa käsitystäni asian todellisesta laidasta.
Vuosi 1983 alkoi todella huonosti parilla Rick Master-tarinalla, jotka eivät saaneet mitään tuulta alleen ja mieli painui maihin. Siitä eteenpäin mentiinkin sitten suoraan toiseen kultakauteen, eli 'Suuren lännen poika' alkoi. Etukäteen olin hyvin skeptinen näiden sarjojen suhteen, koska mielestäni Tim Carterin maitopartainen hahmo oli jo valmiiksi hyvin epätodennäköinen sankari länteen. Onneksi kuitenkin erehdyin ja pääsin samalla tutustumaan tämän kaveriin Dusty Ryaniin, juopporattiin, joka valitsee viskipullon käteensä vaikka taistelun tuokseessa ja juo itseltään tajun pois. Hieno mies. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen sarja ainakin Tex Willerin ystäville.
Kun 'Suuren lännen poika' loppui puolivälissä vuotta 1986 oli loppuvuosi taas pelkkää huonoa mainosta sarjalle. Sietämätön 'Biisonipartio' raivostutti parin numeron verran ja mukana oli pari uusintapainatustarinaa. Pari uutta yksittäistarinaa olivat ihan hyviä tosin.
Vuonna 1987 saimme tutustua Billin veljeksiin, jotka menettelivät OK kertakäyttöviihteenä, sekä El Kidiin ja Kapteeni Herraldeen, jotka taas olivat oikeinkin luettavia ja hyviä tarinoita. Kapteeni Herralde erityisesti yllätti rajuudellaan ja näitähän jäi joitakin jopa julkaisematta alkuperäisestä Collana Rodeon-sarjasta. Yksittäistarinana nähtiin vielä Rio Kid, kertakäyttöviihdettä, ja loput numerot olivat uusintapainatuksia.
Vuosi 1988 alkoi El Kidin päätösosan jälkeen todella synkästi. 'Cochise', siis voi luoja mitä paskaa Bonellilta. Intiaanitarzan sooloilee ympäri länttä ja kohtaa hirmuliskoja, unohdettuja kansoja sun muuta tuubaa. Välillä tarinoissa ei ole edes varsinaista juonikaarta. Cochise löytää jäljet verilöylystä. Etsii murhaajat käsiinsä ja tappaa nämä. Suoraan, ilman mitään koukkuja, ihan kuin Aku Ankkaa lukisi. Lisäksi Cochise muistuttaa ulkoiselta habitukseltaan intiaania vielä vähemmän kuin esim. Burt Reynolds, Lee Van Cleef tai Alain Delon, jotka pääsivät esittämään punanahkoja ainakin kertaalleen elokuvissaan. Nämä luettuaan ei voi kuin ihmetellä miten tätä viitsittiin julkaista viisikin numeroa.
Loppuvuosi taas oli Lännentielle juhlaa. 'Hondo' oli sankari, jonka seikkailuja olisi lukenut vielä paljon enemmänkin. Rankempi kuin Tex Willer, mutta miellyttää varmasti molempien lukijakuntaa. Näissä seikkailuissa parivaljakkona toimii Hondo, intiaanien parissa kasvanut valkoihoinen, entinen armeijan tiedustelija ja tämän apassiystävä Natanis. Hondo ei turhaa sääliä tunne, vaan ampuu suurimman osan vastustajistaan suoraan saapasmäkeen. Hän toimii välillä jopa laskelmoivan julmasti ollessaan kostoretkellä, jotta roistot eivät pääsisi liian helposti mullan alle.
Toivottavasti tätä sarjaa saadaan joskus vielä nähdä lisää Suomeksi. Ainut valituksen aihe olivat jälleen kerran värikannet, jotka tekivät sankarista lähinnä pellen näköisen.
Vertailuna nyt vaikkapa Mustanaamion lopetusilmoituksiin, niin eipä tässäkään paljoa varoiteltu viimeisessä numerossa. Renne Nikupaavola toivottelee seuraavaan numeroon. Etusivulla on Lännentien tilaustiedot, eikä mikään muukaan lopettamiseen viittaa. Hienosti siis hoidettu tämäkin. Itse syytän Cochisea, se söi varmasti paljon sarjan uskollisesta lukijakunnasta, eikä edes Hondo pystynyt enää tilannetta pelastamaan:)
