Minulla ei ole mitään tietoa muutakuin nimi tuosta' Fear itself'-minisarjasta. Voitteko vastata mikä tekee näistä 'nykyisistä' Crossovereista sekavia? Siege on viimeisin Marvel-Crossover minkä olen lukenut.
[spoiler=Fear Itselfin spoilaava arvostelu]
Fear itselfin ongelma oli, että siinä ei tuntunut olevan tarinaa ollenkaan.
Ikäänkuin siinä olisi vain kerrattu Marvel Universumin tilanne, ja sitten yhdistetty väkisin ns. vakavasti otettavien kirjoittajien (Matt Fraction, Ed Brubaker ja Greg Pak) juonikuviot ja kirjoitettu ne crossoveriksi, jota on sitten kirjoitettu tyyliin "Meillä ei ole oikeastaan mitään hajua mitä pitäisi kirjoittaa, mutta emmeköhän me keksi matkan varrella.".
Samalla on korjattu ne viimeiset Dan Jurgensin ja Brian Michael Bendisin aiheuttamat sotkut koskien Asgardia, jotka tietenkin arvoisa herra Quesada on sallinnut. Myönnettäkööt toki, että tarinat olivat kyllä hyviä, kuten aina.
Ongelma koko jutussa on, että Greg Pakin tekstit eivät mitenkään sovi yhteen sarjan kirjoittajien kanssa. Pakin tätä edeltävä crossover ja tarinat joilla hän johdatti Marvel Universumin siihen, ovat aivan hemmetin sekavia. Välillä mietin, että kirjoittaako mies alkoholin ja psykedeelisten huumausaineiden vaikutuksen alaisena, koska hänen jutuistaan ei saa oikein mitään otetta, ja on epäselvää, onko tarinat vain typeriä vai onko niissä edes semmoista.
Jotta homma kuulostaisi vielä "paremmalta", Matt Fraction ja Brubaker keksivät "tarinaa" varten päästään uuden Asgardin jumalan, jonka nimi ei ole edes norjalainen tai mitenkään muutenkaan järkeenkäyvä, ja tekevät siitä Odinin veljen, joka on "paha" ja tämä siis yhdistyy Brubakerin juonikuvioihin Kapteeni Amerikassa. Arvatkaas mitä tämä arvoisa pelon jumala käyttää aseenaan? Natsirobotti armeijaa! Älä edes kysy miten helkkarissa jka miksi näiden pitäisi liittyä toisiinsa. Kai se tarinassa selviää, mutta hitto soikoon, on jo itsessään vaikeata keskittyä Asgard dialogiaan, puhumattakaan siitä, että sitä kirjoittaa kaksi sarjakuvahistorian huonointa fantasiakirjoittajaa. Yhtä pahaa kärsimystä pakkopullan lukemisessa en ole kokenut sitten peruskouluaikojen.
Ja homma senkun vain paranee. Lisäksi arvoisa Anaconda Pelkonen (oikea nimi Serpent, mutta hitto soikoon tämäkin nimi on parempi nimi norjalaiselle jumalalle) tekee muutamasta Marvelin hahmosta todella voimakkaita jumalia tms. jotta he voivat pistää koko maailman palasiksi. Kiva.
Samaan aikaan Odin, joka muuten on siis juuri Chaos Warissa herätetty henkiin, keksii, että "Nyt hei poika kerätään kimpsut ja kampsut, ja lähdetään koko Asgardin porukka etsimään joku parempi bailumesta, koska mua pelottaa aivan hirmusesti toi Anaconda Pelkonen. Ja sitäpaitsi toi maapallo jonne mä sut itse lähetin jotta ihmiset opettais sulle nöyryyttä saa kyllä pärjätä yksinään. Etenkin sankarit! Siis jumakeikka! Ne ei ole edes koskaan jeesannut mua!". Okei. Selvä.
No sitten mätkitään porukkaa paloiksi. Kapun kilpikin taitaa hajota. Bucky Barnes kuolee. Minä nukahdan. Kun herään ja huomaan tämän psk tarinan edessäni, tekee mieli repiä koko juttu.
Tarina lopulta viimein päättyy siihen, kun Tony Stark saa jostain pullon viinaa ja huutaa että "Odin please, jeeshaas nyt vähäksen, ku tääl kaaoksen keskellä on aivan shaathanan skeidaa dokata!" ja sitten Odin suostuu kuin vettä vain auttamaan juoppoa ex aseenmyyjää (Stark) auttamaan antamalla hänelle taikavoimia joilla voi rakentaa uber-voimakkaat ja sitäkin typerämmän näköiset vehkeet sankareille, jotka sitten voittavat tuon Jaana Pelkostakin kovemman mimmin joka onkin mies.
(Itseasiassa, kun lukee sarjakuvan lopun ei tämä minun synopsis kuulosta yhtään niin parodioivalta.)
Epäselväksi jää, että miten helkkarissa pelko oikeastaan liittyy tähän? No, sarjan nimihän tulee Rooseveltin kuuluisasta lauseesta "Ei ole mitään pelättävää, muuta kuin pelko itse!". Tämä on itseasiassa se juttu joka linkittää tarinan Marvelin Sisällisota crossoveriin, joka siis viittasi Abraham Lincolniin joka Rooseveltin ohella oli myös Amerikan presidentti. Siinä koko sarjan ainoa viite Sisällissodan kaltaisuuteen. Se että miksi ihmeessä juuri tämä tarina liitetään tuohon, on että Odinhan pelkää tarinassa veljeään, vaikka ainoa pelon aihe on pelko itse.
MUTTA. Tämä pelko ei ole uskottavasti toteutettu, koska 1. Odin ei oikein missään vaiheessa kerro pelon syytä. 2. Vastustaja hoituu vähän turhankin helposti, sillä loppujen lopuksi Iron Man tekee kaiken työn, Odinin vaan antaessa välineet. Jos se on noin helppoa, niin miksei Odinin kaltainen uber-jumala saisi tätä jäbää voitettua sormen napsautuksella?
Ja entäs sitten Quesadan lausunto, jonka mukaan Marvel hahmot joutuisivat kokemaan pahimmat pelkonsa? Miten se liittyi tähän? Tokihan tässä Odin joutui kohtaamaan pelkonsa (täh?), samoin kuin Iron Man, joka on alkoholisti ja pelkää saavansa jostain viinaa. Minun täytyy sanoa, että en ihan totta jaksanut lukea tie-inejä, koska koko touhu oli muutenkin tylsä ja typerä. Mutta ei hauskalla, vaan nimenomaan tylsällä tavalla typerä.
Parasta kaikessa oli, että lähes kaikki lopun "muutokset" kumottiin aftermathissä. Barnes on kuollut, ja Thor lehdet ovat periaatteessa samassa pisteessä kuin ennen Jurgensia.
Eli tarinasta ei jäänyt mitään käteen, se oli huono eikä Immosen kuvitus pelastanut.[/spoiler]
Itseasiassa Avengers vs. X-Men oli aika selkeä. Samoin kuin tuo Age of Ultron tuon Wikipedian spoilerin pohjalta. Klassista supersankari meininkiä. Taidanpa vaivautua lukemaan koko setin, nyt kun jaksan keskittyä siihen. Joskus spoilereista on hyötyä, jos ei saa otetta tarinaan.
Erittäin upea päätös kaikille Bendisin jutuille.
Ja alku jollekin ihan uudelle.
Mutta jos Bendisin jutut nyt loppuvat tähän, kuka seuraavaksi ottaa haltuun Marvelit?
Suoraan ilmaistuna minusta Tie-in numerot ovat vain täytettä. Nimimerkillä Dark Avengers-Siege tarinat lukeneena.
The Cabal-Dark Reign: The List-Dark Avengers-Siege olivat päätarina.
Minusta koko juttu on tylsä ilman New Avengersien tuomia jännitys momentteja.
Jatko-osa taas on täyttä roskaa.
Tie-ineistä en enempää jauha, mutta niiden pointti onkin lähinnä käyttää hyödykseen eventin luoma kiehtova uusi maailma. Oikeilla kirjoittajilla se usein jopa onnistuu.
