Ohessa arvostelut kahdesta Kompastuskivestä. Kirjoitan Loposen Velin supersankarisarjoista toisaalle lähiaikoina kun ennätän.
Kompastuskiven vuosikerta 2006.
Tämä 36-sivuinen kokoelma sisältää seitsemän kristillistä sarjakuvaa ja yhden haastattelun. Commodore 64 -tyyppisellä karkealla grafiikalla tehdyn räjähdyskuvan tarkoitus kannessa jää epäselväksi. Koska edes ”Kompastuskiviä”-tekstistä ei tahdo saada selvää, kansi on mielestäni epäonnistunut.
”Jumala huolehtii” on Veli Loposen lyhäri, joka esittää samalla humoristisesti että vakavasti kuinka Jumala antoi hänelle tehtävän käyttää piirustustaitojaan. Johannes Mäkisen ”Tunkki” on kiva arkinen kertomus. Jos haluan lukea aatteellista sarjakuvaa, itseäni miellyttävät eniten juuri tällaiset arjen havaintoihin ja valintoihin liittyvät sarjat. Vertauskuvallisuus vähän ihmetyttää, sillä tarinan erittäin vastentahtoinen tunkin lainaaja rinnastetaan Jumalaan hyvän antajana. Mäkisen piirros on turhan hutaistua.
Loposen ”Tavaratalo” on ok rahaan liittyvä pikkutarina yllättävän lopun kera. Päähenkilön riutuneisuus näkyy hyvin. Loposen ja Tom Hallin ”Amon ” on kahdeksalla sivullaan lehden pisin sarja. Sitä on vaikea arvioida, kun en tiedä, onko teksti peräisin suoraan Vanhasta testamentista. Kieli on paatoksellista ja vanhanaikaista, aiheena on israelilaisten epäjumalien palvonta, joka kliseemäisesti on konkreettista ihmisten uhraamista. Tietysti väärin tehneitä rangaistaan lopussa karmeasti, ja siitäkös pitäisi olla iloinen. Tarina ei selitä, miksi pahan Amonin poika Joosia ”teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä” (huhhuh mikä ilmaisu). En innostu tällaisesta yhtään. Kiinnostava plussan antava kokeilu on se, että tarina on piirretty scifiksi.
Billy Leavellin kosmonautista kertova ”Jumala korkeuksissa” on herkkyytensä ja dialoginsa vuoksi suosikkini lehdessä. Velin ”Mies joka katsoi aurinkoon” –jutussa on jokin syvällinen juju, mutta se meni minulta ohi ja minulle jäi hölmistynyt olo.
Seuraavana oleva Kousuken haastattelu oli taitavasti tehty ja tällä kristillisten sarjisten tekijällä on kiinnostavaa sanottavaa. Sarjojen näytteet kertoivat korkeatasoisesta Tiikeri-sarjasta. Jäin vain kaipaamaan tarkempaa perusesittelyä kaverista: esim. mitä Kousuke tarkoittaa, mikä on ikä ja oikea nimi. Nyt haastattelu oli tarkoitettu niille, jotka tiesivät Kousuken ennestään. Lukija ei välttämättä jaksa lähteä etsimään lisätietoa mainitulle nettisivulle siltä istumalta.
Viimeinen sarja on oletettavasti, piirroksesta päätellen Johannes Mäkisen (krediittejä ei lue). Sen nimikin jäi harmittavasti pois, kutsutaan sarjaa vaikka ”Syntiseksi kaupungiksi”. Se on rankka juttu nykyajan Joonasta. Teksti on onnistuneen lakonista ja tunnelma välittyy. Loppu on hieman töksähtävä.
Kaikkiaan kohtuullisen viihdyttävä ja ammattitaitoinen lehti. ”Jumala korkeuksissa” ja haastattelu nousivat mielestäni muiden ainesten yläpuolelle.
Kompastuskivi 1/07.
Suhtauduin tähän numeroon epäillen. Kannessa ilmoitetaan (kovin pienellä tekstillä), että kyseessä on kristillisen lehden kauhuteemanumero, ja siinä on synkkä kaapuhahmo kantamassa ristiä orjantappurapensaikossa. En uskonut, että kristinuskoa ja kauhua voisi yhdistää myönteisesti, sillä kristillisessä kauhussa on vaarana, että tehokeinot jäävät kiehtovammiksi kuin itse sanoma. Henkilökohtaisesti myös inhoan kauhugenreä ja vältän sitä kun voin. Matti Sällin taitelemat kannet ovat erittäin hienot. Julkaisussa on 32 sivua, viisi sarjakuvaa ja yksi artikkeli.
Tom Hallin ja Joe Endresin ”Silmä” on shokeeraava julma kertomus. Mies kohtaa silmittömän väkivallan uskottomuutensa takia. Murheellisesta lopusta jäi outo olo. Tällaisia kauhujuttuja on tehty paljon, en havainnut tässä mitään kristillistä, ja mieleen tuli, että puhuttiinko tässä taas Jumalan rankaisevuudesta.
Johannes Mäkisen lyhyehkössä ”Nooassa” on hyvää huumoria. Veli Loposen artikkeli ”Kristinusko ja kauhu” on osuva, kriittinenkin katsaus kristillisen kauhun ongelmista. Hän poimii kauhukulttuurista Raamatun aineksia ja Raamatusta esimerkkejä kauhuelementeistä. Parasta pohdintaa on se, onko edes olemassa kristillistä taidetta.
Mieleeni kyllä nousi, että voisin jopa väittää, että itse kristinuskokin on kauhua. Sen mukaanhan ihmiset ovat oletusarvoisesti menossa ikuiseen helvettiin, jollei heissä tapahdu uskoontuloa. Tuonpuoleinen rangaistus ja palkkio eivät ole järkevässä suhteessa lyhyeen maanpäälliseen elämään. Ihmisen osuudesta uskoontuloon ei ole kellään, ei teologeillakaan, selvyyttä. Kun usko tulee, uskovaiset riemuitsevat siitä, vaikka Jumala on alun perin päästänyt asiat näin vaikeaan tilanteeseen. Jumalan kerrotaan uhranneen poikansa julmasti, ja se muka jotenkin vaikuttaa pelastumismahdollisuuksiimme. Tätä primitiivistä syntipukkikäsitystä toistetaan, ja veristä miestä ristillä hehkutetaan sairaasti. Näin ei tarvitsisi olla. Kristinusko on unohtanut Jeesuksen elämän ja esikuvallisuuden. En sano, että ihmisistä tulee täydellisiä, mutta Jeesuksen opetuksia ei edes opeteta kirkoissa. Kristityt ratkovat maailman ongelmia samoilla keinoilla millä muutkin, vaikka oikeat kristityt eivät tarttuisi aseisiin. Myös ihmisten ajatuksen vapautta rajoitetaan edelleen kristillisissä yhteisöissä, Raamattua luetaan kritiikittä ja Jumalan rankaisumentaliteetti rakkauden sijasta otetaan esiin usein.
Dean Rankinen ”Psalmi 23”:ssa on sitten miellyttävän vapaa tulkinta (vampyyrit) Daavidin vaaroista, mutta kuvia turhaan selittävä teksti heikentää kokonaisuutta. Piirrostyyli on omaperäinen.
Säde ja Veli Loposen ”Joku” on mielestäni lehden parhaiten piirretty sarja. Kuvakerronta, ihmisten ilmeet ja tussauksen viimeistely ovat huipputasoa.
”Uhri?” on jälleen Mäkisen rankka sarja, tällä kertaa saatananpalvonnasta. Mustavalkoinen tyyli sopii synkkään tarinaan mainiosti. Lopussa on osuva pointti. Yksi yksityiskohta on piirretty väärin: saatananpalvojilla pentagrammi on toisinpäin. Oikein päin oleva viisisakarainen tähti nimenomaan ei liity saatananpalvontaan, vaan on ns. valkoisten okkulttisten ryhmien symboli.
Yhteenvetoa. Kauhunumerossa ”Joku” ja kauhuartikkeli olivat parasta. Kummassakin lehdessä aiheet ovat monipuolisia ja kristilliset sarjat eivät ole ennalta arvattavaa tylsää valistusta. Sekä Johannes Mäkinen että Veli Loponen pystyvät piirtämään erityylisiä tarinoita. Tekijöillä on itseironiaa (esim. nettisoite
www.hihhuli.net). Plussat kauhukokeilusta, ei-käännyttämisestä ja ulkomaisista tekijöistä. Lehden vikana on liika konkreettisuus, se, että Raamatun vertauskuvat esitetään kirjaimellisesti (kauhunumerossa silmä, arkki ja susi, aiemmassa numerossa epäjumalanpalvonta). Haasteena olisi keksiä uusia kristillisiä vertauskuvia ja arvojen valintatilanteita arkeen. Joko-tai-asetelmia hyvien ja pahojen välillä voisi vähentää ja harmaan sävyjä (jokaisen ihmisen hyvyyttä ja pahuutta) sekoittaa enemmän mukaan. Ennen kaikkea kristinuskon opettama yleismaailmallinen rakkaus olisi nähdäkseni kristillisiksi väitetyissä sarjakuvissakin tärkeämpää kuin mikään muu.