Sivun ruutumäärään vaikuttaa tietysti suuresti aiottu käyttötarkoitus, eli siis julkaisukoko. Perinteisissä eurooppalaisissa sarjoissa (Tintti, Asterix) on ollut neljä riviä sivulla, jenkkisarjoissa kolme (Jack Kirby, EC): Euroopassa sivukoko on ollut jenkkejä suurempi. Kuinka paljon on sivuja käytössä, kuinka pieneen tilaan haluaa juttunsa ahtaa...
Pokkareissa riittää kaksikin riviä, jättisivuun mahtuu vaikka kuinka paljon tavaraa.
Ruutujen koon vaihtelusta sain minäkin oppitunnin kun hiukan aloin tutustua mangaan. Huomasin, että kun oikeaan paikkaan laittaa oikein todella ison kuvan (sivu, aukeama), niin kyllä sillä saa aikaan vahvan efektin. Mutta silloin tarinan pitää olla mittasuhteiltaan (sekä sivumäärältään että sisällöltään) niin laaja-alainen, että tuommoinen tuntuu oikeutetulta.
(Minulle tämän opetuksen tarjosi Akira).
Niinikään hyvää opetusta kuvakerronnasta, etenkin kuvien hienosta sommittelusta, tarjoaa Miyazakin Nausicaa. Siinä on minusta erittäin hienosti toteutettu siirtymät kohtauksesta toiseen - niin että niitä "samaan aikaan toisaalla" laatikoita ei tarvita.
Elokuvan perinteiseen kuvakerrontaan kuuluu kohtauksen alussa, että ennen lähikuvia näytetään laaja yleiskuva, joka esittelee meille uuden tapahtumapaikan. Tämä on hyvä ohje myös sarjakuviin ja sen yhteydessä sopii miettiä myös kuvakoon vaihtelua: kun pienen lähikuvan jälkeen tulee isokokoinen yleiskuva uudesta paikasta, se esittää hyvin havainnollisesti, että nyt on siirrytty tarinassa eteenpäin.
Sarjakuvissa olen huomannut monien suosivan kohtauksesta toiseen siirtymistä sivulta toiseen siirryttäessä: että iso yleiskuva on joko sivulla tai aukeamalla ensimmäisenä.
Niinikään elokuvista lainattu keino on sitoa tällaisia siirtymiä yhteen "voice-overin" avulla: että esimerkiksi edeltävän kohtauksen viimeinen repliikki on tekstilaatikkona uuden kohtauksen aloittavan yleiskuvan päällä. Tämä estää isoa siirtymää tilanteesta toiseen rikkomasta kokonaisuutta liiaksi.
Otsikossa mainitusta kuvan ja tekstin suhteesta huomauttaisin, että tekstin määrällä on myös lukukokemusta rytmittävä vaikutus. Pelkillä kuvilla toteutettu kerronta on hienoa ja tyylikästä, mutta sillä tahtoo olla semmoinen paha tapa, että se lisää sarjan lukunopeutta. Jos sitä on sivu sivun perään, se tahtoo lukijalta helposti mennä nopeaksi selailuksi, vaikka kuvissa olisi kuinka hienovaraista ja tarkkaavaisuutta vaativaa sisältöä.
Vastaavasti, vaikka isoa tekstimassaa on tylsä lukea, niin kyllähän se lukijan pysäyttää kuin seinään: sen lukemiseen yksinkertaisesti menee tietty määrä aikaa.
Tietoisesti käytettynä näillä siis pitäisi pystyä tasapainottamaan lukutahti sopivan nautinnolliseksi.
(Jenkkisarjoissa ärsyttää usein turha tekstifiilistely. Näkisin tämän vaan seurauksena siitä, että siellä kirjoittaja ja piirtäjä ovat erikseen: luonnollisesti molemmat heistä haluavat tuoda oman panoksensa esiin, joten kai se sitten on luonnollista kirjoittajan tunkea joka paikka täyteen tekstiä, että kaikille tulee selväksi, että hän on tehnyt työnsä kunnolla...)
Itse olen pohtinut sarjakuvassa kirjakielen / puhekielen suhdetta. Yleisesti ottaen olen kirjakielen asialla, kannatan huolellista kielenkäyttöä vaikka nyt, öhm, tällaisessa nettikirjoittelussa. Puhekielellä kirjoitetut kirjat (joista jotain S.E.Hintonia pakotettiin lukemaan koulussa yläasteella) tuntuvat todella ärsyttäviltä.
Mutta sarjakuvat ovat sitten eri asia: niissähän näytetään, kun ihmiset puhuvat. Joten miksi niiden hahmot sitten puhuisivat monimutkaista kirjakieltä, jos kukaan ei oikeasti sillä tavalla käyttäydy?
Itse olen liukunut käyttämään jonkinlaista varovaista välimuotoa, hiukan puhekielen suuntaan pyöristettyä yleiskieltä (käyttäen esim. me-passiivia).
