Maa kutsuu.
Minusta tuntuu, että arvoisa Azux vaatii itseltään mahdottomia. Piirtamään oppii piirtamällä... on varattava aikaa, aikaa ja aikaa.
En suinkaan tarkoita, eteikö itseltään saisi vaatia paljon, mutta vaatimuksiin olisi hyvä sisällyttää hieman realismia. Jos haluat piirtää useita erilaisia hahmoja _täysin_ samalla tavalla, täytyy hahmosuunnitteluun panostaa aikaa ja vaivaa ja opetella tuntemaan hahmonsa niin hyvin, että niiden piirtäminen onnistuu oli kuvakulma sitten mikä tahansa.
Joten hyvä Azux, piirtämään siitä.
Kiitos teille kaikille. Ehkä tarvitsin juuri sitä, minkä viimeistään tämä Inari sai aikaan. Oikein kunnon potkaisun persauksiin... Ja hän on valitettavasti ärsyttävän oikeassa...
Minun henkilökohtainen psyykkaajani ja yksi luottoystävistäni, joka vielä sattuu olemaan Tokiossa asuva pikkubroidini sanoi sähköpostissaan samaa... Yksinkertaisesti, mutta karusti ja tylysti... mutta silti hänkin oli niin ärsyttävän oikeassa. Hän kirjoitti tavastaan poiketen melko pitkän meilin ja sanoi tekevänsä niin, koska minulla hänen mielestään todella tuntui oman kirjeeni perusteella olevan identiteettikriisi ja todellinen ongelma. Kirje oli erittäin kannustava ja rohkaiseva, mutta samalla paikka paikoin myös piilopiiskaava. Kirje päättyi sanoihin: "... Älä selitä, TEE!"
Noihin kolmeen sanaan se kaikki lopulta kiteytyy. Sama, minkä kaikki ovat tavalla tai toisella jo täällä sanoneet. Inari nyt konkreettisimmin... ja se kaikki on totta.
Aloin myös uudelleen miettimään Hazardin epäilystä siitä, että mun tyyli suhtautua sarjakuvien tekemiseen vaikuttaa aiheuttavan mulle enemmän stressiä kuin iloa ja että tätä menoa en nauttisi enää sarjakuvien tekemisestä, joka taas on homman mielekkyyden kannalta välttämättömyys. Osuit Hazart arkaan paikkaan ja hyvä niin. Omia angstejaan ei välttämättä aina ite enää huomaa. Niille sokeutuu aika ajoin ja silloin ystävät ovat korvaamattomia, sillä he voivat osoittaa eksyneelle kaapin paikan. Palauttaa ns. ruotuun.
Mietin näitä viestejä pitkään. Ja koko sarjakuvien tekemistä ylipäätään. Tulin siihen johtopäätökseen, että osa teistä on liian oikeassa ja minä väärässä. Näin ensimmäistä kertaa edessäni lukuisia ITSE PYSTYTTÄMIÄNI esteitä, jotka ennemmin tai myöhemmin estäisivät mua nauttimasta siitä, mitä teen. Enkä välttämättä olisi tätä havainnut ilman teitä. Kiitos tukiverkosta, jonka vaivihkaa keskenänne punoitte.
Luin tuon Inarin viestin jo eilen, mutten jaksanut vielä vastata. Tänään heräsin ensimmäistä kertaa koko tänä vuonna ennen seittemää ja olo on vähän outo. En ole tottunut heräämään näin aikaisin. Mutta ajattelin käyttää päiväni kokonaisuudessaan tuohon hahmosuunnitteluun. Minulla on tiettyjä vaatimuksia ja kriteerejä, jotka olen itselleni asettanut. Osa niistä on sellaisia, etten niistä voi luopua luopumatta samalla suuresta osasta itseäni. Uskon kuitenkin, että osa niistä on mahdollista muuttaa myös voimavaraksi, kun ne otetaan uudelleen tarkasteluun ja kun niitä käytetään toisella tavalla.
Tämä perfektionistisuus... jos en pääse siitä eroon, muuttukoon se voimavarakseni. Antakoon se yhä enemmän voimaa tehdä työtä, jonka jälki miellyttää joka kerta enemmän. Jos se ei miellytä, antakoon sama ominaisuus lisää voimaa ja kärsivällisyyttä harjoitella ahkerammin. Antakoon se myös uskoa kehittymisestä ja luvan hyväksyä kehityksen vaatima hinta. Antakoon se mahdollisuuden ja voiman ajatella epäonnistumisen kohdalla toisin. Ajatella, että vaikka tästä työstä ei tällä kertaa tullut master piece, mutta se oli kuitenkin hyvä harjoitus... Antakoon se myös voimaa naurulle ja itseironialle. Rohkeutta hymyillä omien töittensä edessä, vaikka se olisi täysi katastrofi, nauraa sille juuri siitä syystä...
Heräsin tänään uuteen päivään eri tavalla kuin monena aiempana aamuna. Heräsin täynnä innostusta, täynnä uutta toivoa ja uskoa. Jotakin tapahtui yöunien aikana. Jotenkin... tämä lyijykynä kädessäni... tuntuu, kuin tekisi mieli rakastella sillä edessäni lepäävää valkeaa paperia. Täyttää se kaikella ikonisella materiaalilla, joka symboloisi elämäniloa. On se nimittäin uskomattoman ihanaa saada herätä vielä tänäänkin. Herätä, jotta saisi piirtää vielä kerran, ainakin tänään. Toivottavasti niitä päiviä tulee vielä kosolti lisää. En jää kuitenkaan niitä odottamaan, sillä silloin eläisin vain huomisessa. Elämä on tässä. Elämä on tänään ja nyt. Kynä ja paperi ovat tässä pöydällä varmasti vielä huomennakin, mutten välttämättä minä. Miten siis käytän sen ajan, joka vielä on käsissäni? Tekemällä sitä, jonka tunnen osaavani. Tekemällä sen niin, että se tuottaa nautintoa ja ennen muuta, tekemällä sen niin, ettei tämä päivä todellakaan ole jäänyt elämättä...
Kiitos kaikille! Ootte te aika veli- ja siskopuolia!
Aihe: Hamo / eri kuvakulmat ja asennot (Luettu 10826 kertaa)